Olen yhä täällä (elokuva)

 

Walter Selles on tehnyt monta merkittävää elokuvaa, mutta onko yhtään erinomaista sitten esikoisensa Jumalan kaupungin (2002)?  Sellesin uusin ohjaus, Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui , 2024), on sekin merkittävä eli tärkeä fiktiolla vahvistettu muistutus historiasta, etenkin Brasilian historiasta, jonka diktatuurista ei liene yhtä itsestäänselvästi traumadraamoja kuin Argentiinan ja Chilen vastaavista vaiheista – mutta en minä toista kertaa jaksaisi katsoa sitä, päinvastoin kuin Jumalan kaupunkia, joka on yksi parhaita esimerkkejä kuvakerronnalla tarinoimisesta, ja tuntuu tänäkin päivänä yhtä raikkaalta ja rennolta kuin sen ensi kertaa nähdessään. 

Oscar-tinojen valannassa Olen yhä täällä sai parhaan ulkomaisen elokuvan pystin, mutta syyt eivät ole filmin omissa ansioissa, vaan siinä, että jotain poliittista tahtoa pitää Hollywood-Akatemian osoittaa osoittelematta Ukrainan tai Gazan hävityksen suuntaan, ja myös ehkä siinä, että 2024 oli taas harvinaisen surkea filmivuosi niiden kansainvälisen levityksen saaneiden tuotantojen joukossa, joista Oscar-ehdokkuuksia poimitaan.

Traumadraamana Olen yhä täällä etenee aivan liian tuttuun tapaan, niin uskollisena yksittäisten ihmisten sinänsä järkyttäville kohtaloille diktatuurissa, että mitään aiheensa ja tarinansa yläpuolelle nousevaa draamaa ei synny. 

Elokuvan hyväksi on todettava, ettei se myöskään pyri järkyttämään rankalla kuvastolla. Kaikki kamalimmat asiat tapahtuvat päähenkilön, perheenäiti Eunicen, näkemän ulkopuolella. Kontrastiltaan vahvin jakso, jossa armeijan viranaomaiset noin vain asettuvat asumaan Eunicen suurperheen kotoisaan taloon, olisi ollut sovitettavissa idealtaan elokuvan muihinkin jaksoihin eikä tyytyä pelkkiin pieniin vihjeisiin armeijan kaikkialle tunkevasta läsnäolosta. Esimerkiksi elokuvan alkuotos, jossa Eunice kelluu rantavedessä taustallaan tunnistettava sokeritoppavuori ja sitten hänen ylitseen jyrisee sotilashelikopteri, on kontrastiltaan ('särjetty paratiisi') yksi upeimmista filmien aloituksista mitä olen nähnyt ja olin heti niin sisällä elokuvassa kuin olla voi.... vaan suurinpiirtein puolivälissä elokuva muuttuu liian arvattavaksi ja liian kiltiksi traumadraamaksi. Kaksinkertainen (!) pitkänpuoleinen epilogi saa tosissaan miettimään, josko lähtisi kotiin, kun olennainen tuli kyllä jo ymmärretyksi.

Walter Sellesin tavasta käyttää nuoria kauniita naisia elokuviensa silmäkarkkina kirjoitettiin "On the Road" -elokuvan (2012) yhteydessä, koska se oli niin hölmösti päälle ympättyä äijäkaverusten rakkautta käsittelevän klassikkoromaanin sovituksessa. Mutta paljaimmillaan, kirjaimellisesti, moinen eksploitaatio, kuvankauniiden brassinaisten bikinikuvasto, on tässä elokuvassa, etenkin jos vertaa näyttelijöitä epilogin jälkeen nähtäviin valokuviin perheestä, johon tarina pohjautuu. 

Näyttelijätyö sinänsä on hurmaavan luontevaa niin räiskyvän nuoruuden kuin romahtavan keskiluokan esittämisessä, minkä ansiosta kaksi tuntia tämän elokuvan parissa menee samalla varmuudella kuin hyvän lukuromaanin parissa. Ne epilogit voi silti jättää ihan hyvin katsomatta.

Miten katu-uskottavaa kuvaa Brasiliasta Selles on edes kiinnostunut välittämään, sitä voi punnita jos sattuu lukemaan, että hänen arvioidaan olevan maailman kolmanneksi rikkain elokuvantekijä (= omaisuutta yli 4 miljardia dollaria...)

Äänestän sitä joka säästää puut

 

 

Tamperelaista puistonhoitoa maaliskuussa 2025

Vuosi vuodelta Tampereen kaupunki hävittää puitaan ja puistojaan yhä röyhkeämmin, suoraan suhteessa siihen, miten vapaasti kaupunki antaa grynderien pykätä aivan mitä tahansa betonilaatikoita ja parkkihalleja aivan minne tahansa.

Vuosi vuodelta tämä puiden hävitys näkyy paljaiten täällä kaupunginosassamme, jota kaupunki ja kiinteistöfirmat nimittävät "Puisto-Kalevaksi". Vähä vähältä hakataan jokainen puistikkomainen osa aluetta ja muutetaan se asfaltoiduksi "harrastuspaikaksi".

Lupaan äänestää ketä tahansa joka pysäyttää puiden silmittömän hävittämisen. Mutta mikä puolue sellaista lupaisi?

Demareilla asia ei sovi sote-painotteiseen  politisointiin.

Kokkareilla asiaan ei liity rahaa joten ongelmaa ei ole ja kepulaiset eivät ole koskaan käyneet Kalevassa saakka.

Persut eivät kysymystä ymmärrä ja kristityt hymisevät Kalevan betonikirkossa.

Edes Vihreitä puistopuut eivät liikuta, koska ne eivät edusta globaalia monimuotoisuutta.

Vasemmistoliitostakaan en uskalla kuvitella ketään kahliutumaan Kalevan puihin...

 

Ketä siis äänestää... tai: miksi siis äänestää lainkaan, kun en voi vaikuttaa siihen miten elävältä tai tapetulta ympäristöni näyttää?

 

All We Imagine As Light (elokuva)

 

Ei aihettaan isompi, mutta ei myöskään palkintomaineensa mittainen.

Näitä tällaisia identiteettitarinansa vakioviisauksilla palkintoja kerääviä kehittyvien maiden filmejä kuten All We Imagine As Light (2024) tulee suomalaisiinkin teattereihin vähintään 5-10 tapausta vuodessa. Arvostelujen perusteella ei voi kuin arvailla, minkä verran niissä on oikeasti jotain tuoretta tyylinsä puolesta. Identiteettitarinat ja -aiheet ovat niin laskelmoidun tuttuja, että yhtä hyvin elokuva voisi sijoittua Iraniin tai Islantiin kuin Intiaan.

Tällä kertaa tarjolla on peräti kolme rinnakkaista naiskohtaloa, joista nuorin vaarantaa maineensa suhteella kielletyn vähemmistön (musliminuorukaisen) kanssa, keski-ikäinen tuhlaa unelmiaan elävän leskenä (mies on häipynyt Saksaan), ja vanhus joutuu karkotetuksi kodistaan gryndereiden uhrina. Kaikki kolme työskentelevät sairaalassa muiden ihmisten hyväksi, mutta elävät käytännössä juurettomina Mumbain ihmismassojen ja sementtitornien keskellä.

Tarinan pysytellessä Mumbaissa ihmiskohtalot ovat jännitteisesti vaakalaudalla eivätkä naiset täysin ymmärrä toisiaankaan, mutta viimeinen kolmannes elokuvaa sijoittuu meren rannalle kyläyhteisöön, luonnonläheiseen idylliin jossa suhteet selkenevät ja kuvitelmat elämän muuttumisesta vapautuvat. Tässä loppujaksossa päästään viimein elokuvan nimeen kätketyn symboliikan äärelle ja esitetään, että Mumbai on niin pimeän suljettu maailma, ettei siellä voi edes kuvitella mitä muuta elämä voisi olla. Jaksossa on miellyttävä fantisoiva idea, muttei kuitenkaan mitään tavatonta tällaisten sopuisten melodraamojen perinteessä. Intialainen kehystys vain saa kaiken näyttämään maagisemmalta, mikä ei ole sinänsä huono asia... mutta erittäin hitaasti etenevä dialogi ja pitkät painokkaat hiljaisuudet eivät istu näin ohuesti isoja aiheitaan risteyttävään elokuvaan. Ja tietysti: se vähä mikä draamassa voitetaan, kun kolme ihmiskohtaloa asetetaan rinnakkain tarkasteltavaksi, se isosti tarinoinnissa menetetään, kun luotetaan liiaksi tähän rinnakkaisuuteen.

En erityisemmin pidä hitaista elokuvista ja vaikka All We Imagine As Light ei ole edes pahimmasta päästä, on sen juoni aivan liian löysästi avautuva ja liian tuttu (liian länsimainen?) draamaltaan, jotta elokuvasta jäisi mitään erityistä mieleen. 

Juurikin eilen kävin katsomassa leffa-arkiston esityksessä Maurice Pialatin Itke rakastettu sydän, joka on sekin hitaahko ja löysä juoneltaan, mutta niin täynnä ikävien ihmisten repiviä tunteita, että elokuvan jälkeen ihmiset hiipivät pois kuin suuronnettomuuden todistajat. 

Pialatin kaltainen ohjaaja luottaa aiheensa, hitaan kuoleman hirvittävään surumielisyyteen, kun taas All We Imagine As Light yrittää lypsää helposti tunnistettavista identiteettiongelmista (juurettomuus, sukupuoliroolien kahlitsevuus, uskonnon ja perhearvojen ahdistavuus) kaiken mahdollisen empatian mitä katsojilta heltiää. Kellekään en tällaista valmiiksi pedattua moraalipläjäystä suosittele.

Näyttelijät ovat sööttejä ja sympaattisia, vaan niinhän heidän on oltava, jotta tarina uppoaa vaivattomasti kansainväliseen yleisöön. Sairaala työympäristönä on ainoa sivujuonne, joka tekee Mumbain dokumentoinnista karhean kiinnostavan. Mutta kaksituntinen Mumbain tiekameroita googlaten voisi antaa yhtä tuhdin illuusion nojatuolimatkasta intialaisten arkeen...

 

Sormet pitävät varpaillaan eli hermopinne täyttää vuoden

Tänään hermopinne täyttää vuoden. Tämän vuoden aikana en ole oppinut yhtään mitään uutta käden hermopinteestä enkä varsinkaan sen toipumisesta. Silti se on hitaasti toipunut ajan myötä. Syksyn aikana vasemman peukalon ja etusormen taivutus parani milli kerrallaan. Nyt ne taipuvat jo kuten normaalisti. Peukalon ja sormen nipistysotteessa ei kuitenkaan ole vieläkään voimaa ja kyynärvarressa on edelleen tunnoton alue, josta en ole varma, onko se pienentynyt lainkaan. Arkeen näillä puutteilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta, kun kerran näppiksellä sormet toimivat siinä rauhallisessa rytmissä millä kirjoitan. On vain muutamia arkitoimia, joissa tarvitaan nipistysotteen voimaa, kuten kahvipussin avaaminen ja muu sellainen.

Kaikissa toimissa vasemman hauiksen voima ei ole kyllä entisellään sekään. Silti olisin ollut helvetin kiitollinen jos lääkäri tai fysioterppa olisivat voineet edes sen verran luvata, että vuoden kuluttua sormet sentään taipuvat normaalisti. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi edes fysioterppa ei saa sellaista ennustaa millä tahansa disclaimerilla. Hänhän lisäksi sanoi, ettei todennäköisesti kyseessä ole edes oikea hermopinne. Mitä sitten – se jäi ikuisesti arvoitukseksi.


Tietysti nämä käden käsittämättömyydet ovat mitättömiä kiusoja siihen nähden, miten mielipuolisen hauraana ihmiselämä ylipäänsä näyttäytyy 50 päivää jatkuneen Kammokuun jälkeen. Kaikkia ruumiintoimintojaan tulee ajoittain tarkkailleeksi enemmän, vaikka ruoka- ja juomavalio ovat aivan yhtä epäterveelliset kuin ennenkin eikä ole motivaatiota kuntoilla sen enempää kuin perjantaiden äijäjumpassa on itselle tuomittu velvoite. Ilmojen lämmettyä on toinen velvoite siirtyä ratikasta fillarointiin, ja silti olisi houkutus ostaa vielä kerran TKL:n korttiin kuukausisaldo, jotta voisi hypätä ratikkaan kuin kevättuulen mukaan mennäkseen edes vähän kauemmaksi kuin vain kirjastoon tai keskustaan.

Eilen olimme Hesassa S:n kirjan julkkareissa, se tuntui isommalta tapahtumalta kuin mikään vuoteen tai puoleentoista. Ajankulun sietämätön hidastuminen oli onneksi tosiasia jo ennen Kammokuun ja Kuopion tapahtumia. Vailla apurahoja ei ole mitään velvoitteita avata mitään tiettyä läppärin kansiota eli kirjoitusprojektia, ja kun kustantajatkin istuvat käsispäätösten päällä kuin…. hmm…. piispat pyhäinjäännöksillä… niin optimaalista mielentilaa mittaan mieluummin päivän hitaasti kohoavasta maksimilämmöstä kuin tiliotteen numeroista. 

Viime syksynä laitoin hakemuksen Visbyn retriittiin, mutta siitäkään ei ole kuulunut kerrassaan mitään. Joten koko keväältä ei ole muuta odotettavaa kuin että minkä verran saa edistettyä kuolinpesän selvitystä ja että milloin pääsee seuraavan kerran mökille lämmittämään saunaa. Ja ettei tuo kirottu hermopinne ainakaan uusisi yhtä mystisesti kuin mitä se ilmaantui viime keväänä tolkuttomine sivuoireineen. 

Jotain hyvääkin? Kyllä. Sormet pitävät ihmisen varpaillaan.

EDIT 11. maaliskuuta: Tänään kaduillani tanssitaan, kustantaja näytti vihreää valoa sotakirjallisuuden historialle. Editoin sen siis nyt hyvillä mielin valmiiksi ja alan suunnitella jotain muuta suurprojektia eläkevuosiksi.... ehkä sotaelokuvien historiaa... vaikka mieluummin minä siitä Bergmanista kirjan tekisin, jos edes apurahan muodossa sellaiselle maailmankaikkeus suostumustaan näyttäisi... ja aivan ensiksi pitäisi saada välipäätökseen yksi paperisota kuolinpesän päältä.

 

Unelma eläkevuosista pupuliinini keralla...

Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.

A Complete Unknown (elokuvahko)

 
A Complete Unknown (2024) on top20-hits-rakenteella koottu folk-ryysyistä rokkirikkauteen -tarina, jonka draama pyörittelee kysymystä tykkääkö Bobby enemmän tummasta Joanista vai punapäästä Sylviesta. Mitään taustoitusta kenenkään persoonaan ja vuorovaikutukseen ei anneta, ikään kuin kyse olisi aikuisten animaatiosta josta on tehty samantien live-versio. Tarina on siis poikkeuksellisen lapsellinen ja ulkoisesti siloinen, etenkin siihen nähden, että tarkoitus on keskittyä sukupolvensa messiasmaiseen muusikkoboheemiin, Bob Dylaniin. Näillä siloitelluilla ratkaisuilla tämä saippuamaisen lipevä viihdetuote on saanut kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Kahdeksan hyvää syytä jättää näkemättä..

Mutta juu – mr Dylanin musiikki on tietysti edelleen säilyttänyt voimansa ja kauneutensa läpi vuosikymmenten ja alatekstien ansiosta se saa runoutenakin painoarvoa elokuvassa. Kaikki muu filmissä onkin sitten niin falskia kuin pahimmillaan Hollywoodin tähtitarinoissa voi olla. Jopa viimeisin Star is Born -filmi on tähän päänäyttelijänsä tuottamaan näköiskiiltokuvaan verrattuna karhea ja sympaattinen. 

Ihmetellä voisi (taas) sitäkin, miten näin vanhakantaisella äijäasenteella toteutettu elokuva on yhä mahdollinen vuonna 2025: mr Dylanin suurimmat tähtihetket on alleviivattu siten, että leikataan reaktiokuva joko Joaniin (Baez) tai Sylvieen joka tuijottaa epäuskoisena miten nerokkaat lyriikat se Bob taas kerran on keksinytkään uuteen lavalla esittämäänsä hittibiisiin. Paikalla olevien miesten reaktiokuva on, sen sijaan, hymyilevän kollegiaalinen ja kannustava.

Bändien elämäntapa on sekin erittäin siloiteltu: ei huumeita, ei bändäreitä, ei sekoiluja. Yhä uudestaan ollaan vuosien 1961–1965 keikkapaikoilla, pari kertaa studiossakin, mutta yleisömassa on toteutettu CGI:llä ja live-eturivikin reagoi digimäisenä massana.

Newportin folk-festivaaleille sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan viimein rakennettua draamaa myös mr Dylanin omapäisestä kehitystiestä. Uutta luova Dylan haluaa yhdistää folkin sähköiseen rokkenrolliin ja vastoin faniensa ja järjestäjien odotuksia jysäyttää bändeineen tanakkaa rokkia akustista hittikimaraa odottavalle yleisölle. 

Kohtauksenhan voisi tulkita niinkin, että katsojat pakotetaan punnitsemaan omia odotuksiaan tällaiselta elokuvalta. Hittikimaraako mekin odotimme?

No tavallaan… toisaalta, juuri niiden tuttujen ja vähän tuntemattomienkin hittien ansiosta jaksoin sietää pääosan Timothee Chalametia. Kerrankin mr Chalamet on päässyt luonnerooliin, jossa hän voi murjottaa ilmeettömänä kaksi tuntia ja esittää repliikkinsä perustellusti mutisemalla. Vasta kun hän laittaa savukkeen suuhunsa ja näyttää isojen poikien seuraan eksyneeeltä teinitähdeltä, koko elokuvan konsepti paljastaa naurettavuutensa. Yhtä disneymäinen on ratkaisu kiinnittää siloposkinen Elle Fanning puoliboheemin Sylvien rooliin.

Chalametin väkinäisellä näyttelemisellä tuhoamien elokuvien lista kasvaa vuosi vuodelta. Mutta kuulemma hän sentään laulaa itse elokuvassa kuultavat biisit, mikä on hämmästyttävä saavutus – vaikka ääni kirkkaasti häviääkin Joan Baezin eli Monica Barbaron äänelle, jonka esittämänä ne kaikki Dylaninkin laulut mieluummin kuuntelisi kuin maestron naukumana. Samaa karismaa ei Barbarossa kumminkaan ole kuin folkin kuningattaressa, vaan kuinkapas voisikaan olla.

A Complete Unknown -elokuvan varsinainen selkäranka on Edward Nortonin esittämä folk-guru Pete Seger, läpi filmin folkin sanomaa saarnaava setämies jonka hyytymättömään hymyyn alkaa luottaa koska muutakaan kiintopistettä tarinan uskottavuudelle ei ole. Ei se ole mikään Oscar-suoritus, vaikka sellainenkin ehdokkuus on annettu. Joka vuosi täytyy Oscar-kisassa olla vähintään yksi musiikkifilmi joka kahmii edes ehdokkuuksia, vaikkei palkintoja.


Itse menin tämän elokuvan katsomaan, koska vaihtoehtoja ei Kuopiossa ollut iltafilmiksi. Kuvakukossa oli taas yllättävän iso yleisö eli varmaankin lähes 20 katsojaa.
Ajattelin että lähden kesken jahka kyllästyn katselemaan Chalametin näköisnäyttelemistä, mutta musiikin runsaus vei mukanaan ja kestin istua loppuun saakka. Neljä tähteä minulle!

Jumpataan konkluusioita (kammokuun 49. päivä)

 
On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.

Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...

Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.

Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.

Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.

Nyt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.

Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.

Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.

Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa. 

Jos arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.


Itsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.

Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.

Arktiselta Titanicille, kirja kerrallaan

 
Richard Byrdin Antarktika-muistelo Alone oli niin äärimmäinen lukukokemus, että sen jälkeen kaikki muut arktiset seikkailut tuntuivat loskakirjallisuudelta. En muista toista kirjaa, jossa vielä toimittajan jälkipuhe muuttaisi kertaalleen kaiken muistelossa kerrotun: Byrd oli oikeasti paitsi aikansa rohkeimpia seikkailijoita myös suurimpia huijareita (mukaanlukien väitetty lento pohjoisnavalle), alkoholisti, narsisti, ja kaiken huipuksi lentofobinen lentäjä!

Byrdin kirjan perään luin seikkailuhenkisen, 1980-luvun arktiselle vyöhykkeelle sijoittuvan retkeilykirjan, Lawrence Millmanin Kartan reunalla (1990). Se on kieleltään ja asenteeltaan niin beat-henkinen kuin arktisissa oloissa voi kovanahkainen jenkkiboheemi olla. Kirja oli nautinto lukea mutta yhtä helppo unohtaa, kun teos oli pelkkä kabinettikooste: tässäpä hassummat ihmis- ja eläinkohtalot arktisilta rannoilta, Fär-saarilta aina Newfoundlandiin.

Luin myös viimeisen Matti Laineman kirjasarjasta, Kilpajuoksu pohjoisnavalle. Näkökulman kääntäminen Robert Pearyn afroamerikkalaiseen apulaiseen Matthew Hensoniin teki naparetken kuvauksesta aidosti kiinnostavan, mutta radikaaliin näkökulmaan verrattuna Laineman oma kirjoitustyyli on kammottavan vanhahtava hänen nimitellessään umpiamerikkalaista Hensonia toistuvasti "tropiikin pojaksi" ja näin korostaessaan kontrastia inuiitteihin. Robert Peary aikansa miestyyppinä kuitenkin dramatisoituu hyvin Henson-näkökulman ansiosta: ihailtu herrasmies joka pitää arktiselle päästyään jalkavaimoa ja monen muun napaseikkailijan tavoin tarkkailee sadistisesti että saa yksin kaiken mahdollisen julkisuuden mitä kukin seikkailu voi tarjota.

Vielä odottavat vuoroaan kirjastosta löytyneet John Harrisonin Forgotten Footprints ja Barry Lopezin Arktisia unelmia.

Kammokuun lopulla eteen osui jäälohkareita seuraten yökirjaksi Sherlock Holmes: The Titanic Tragedy. Se oli kammokuun kummallisin yhteensattuma, koska Titanic-variaatiot on yksi keskeneräisistä "lukemalla kirjoitan" -projekteistani. Eilen sitten huomasin, että Yleltä tulee kaiken lisäksi kaksiosainen tuore dokkari Titanicista. Eikä ole edes mikään juhlavuosi.

Tuo Sherlock Holmes -variaatio osoittautui niin surkeaksi kuin voi vapaata tuotemerkkiä rahastaen rutiinilla tehdä, ja epäilemättä juuri tällaisia ison konseptin (Titanic) ja vapaan tuotemerkin (Holmes) yhdistäviä kirjoja tulevat tekoälyt tuottamaan vaikka sata tusinaa tunnissa, jos vain joku jaksaa editoida niistä jonkin variaation lukukelpoiseksi. Guardianissa oli juurikin kirjailijan testauksesta syntynyt leikkisä mutta toimiva esimerkkijuttu siitä, miten seikkailutarinaa voi vaivatta generoida vaikkapa skottilaisemmaksi ison kielimallin avulla.

Sherlock Holmes -kirjan ainoa hyöty oli siinä esitelty tosielämän kirjailija Jacques Futrelle. En ollut koskaan kuullut hänestä, vaikka sentään Titanicista kaikenlaista lukenut, ja vieläkin kummallisempaa oli todeta, että Futrelle oli ollut aikansa tunnetuin scifististen dekkaritarinoiden tekijä. Suomeksi häneltä löytyi vain pari antologianovellia, esimerkiksi viihdyttävässä Mahdottomat murhat -kokoelmassa (jonka on sattumoisin suomentanut naapurimme R). 

E-kirjana löytyi kokoelma Futrellen suosituinta keksintöä, holmesmaisen salapoliisin tutkimuksia nimellä The Great Thinking Machine. Eivät ne kirjallisesti eikä dekkarimaisesti ole läheskään yhtä taitavia kuin Doylen tarinat, mutta amerikkalaisuudessaan viihdyttävän lyhyitä ja käytännöllisiä, pelkästään mahdottoman rikoksen ratkaisuun keskittyviä. Täydellistä yölukemista, kun kehon unelle otollinen lämpörytmi on 20 minuuttia ja yhden tarinan lukee 10-15 minuutissa.


Päivälukeminen keskittyy sotakirjallisuuden lähdeteoksiin, tylsiin mutta välttämättömiin. Paras motiivi on edelleen se, että näen sellaisia pitkittäisviipaleita sekä sodan että kirjallisuuden historiasta mitä muut eivät näe, vaikka kuvittelevat näkevänsä jonkinlaisen kokonaiskuvan seuratessaan uutisointia Kylmän sodan ja nykypäivän kytköksistä.

Eilen kävin EKFssä kuuntelemassa yhden scifiä liipanneen paneelikeskustelun, jossa kukin puhui ihan omaansa ilman mitään keskustelua, ja istuin Pirkkalaisten pöydässä myymässä yhden runokirjani, Jyrkille, joka sentään kirjoittaa oikeaa runoutta eikä käyttökirjallisuutta niin kuin minä. Tuntui että taittelin paperisen päivän origamiksi itseni ulkopuolelle.

Illalla pelattiin 2p yksi sessio Arnakia ja voitin vaimon 80-65. Oli siis sittenkin hyvä fiilis vetäytyä muukalaismaisesta päivästä ja viikosta tekemään muistiinpanoja omaan Titanic-kirjaan.

Noin muuten olen sitä mieltä, että jokaisen luovan ihmisen pitäisi päättää uransa kirjoittamalla oma Titanic-versionsa. Myös Douglas Adamsin. Hänen versionsa kirjoitti Terry Jones kolmessa viikossa ja myi kymmeninä tuhansina kappaleina Douglas Adamsin nimellä. Ikävintä proosaa millä nuo alansa jättiläiset, Adams ja Titanic, on nimellä nolattu.
 

Sotakeväänä hylsytkin lasketaan

 
Taitaa olla sotakevät, kun on ilma tiheänä hylsyistä. Tänä aamuna Suomen Kulttuurirahasto lähetti 9874 taiteen ja tieteen edustajalle hylsykirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan hyvin hyvin tyhmä ja huono ihminen, minkä lisäksi hänen työsuunnitelmansa ja kaikki aiemmat saavutuksensa ovat hyvin hyvin huonoja ja vastenmielisiä.

Lisäksi Suomen Kulttuurirahasto lähetti 832 taiteen ja tieteen edustajalle onnittelukirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan mitä hienoin ihminen, jonka työsuunnitelma ja kaikki aiemmat saavutukset kuuluvat alansa nerokkaimpiin saavutuksiin.

Näin trumpilaisessa sodan maailmassa jo elämme. Kaikki mitä Kulttuurirahaston anonyymit asiantuntijat päättävät on läpinäkymättömyydessään yhtä ehdotonta kuin sotaa lietsova atlanttinen presidentti. Hylsyjaon jäljiltä on vain ihmispaskoja ja ihmisneroja.

Aivan toisenlaiseen maailmaan paaluttaa tämä iltapäivä, joka on viimeinen tilaisuus anoa apurahaa omalta kaupungilta. Kaupunki jakaa vuorovuosittain n. 30000 euron edestä "kannustavia" apurahoja kirjallisuudelle ja esittäville taiteille. Esimerkiksi vuoden 2023 kierroksella hakijoita oli 212, mistä solidaarisesti jaettuna riittäisi runsaat 140€ per hakija.

Kuinka tällaiseen "kannustusten" hakuun kehtaa edes osallistua, jos on alansa seniori ja asuu omistusasunnossa?

Vastaus: Oikein helposti ja tunnonvaivoitta - sen JÄLKEEN kun on juuri saanut tuon Kulttuurirahaston "olet ihmispaska" -hylsykirjeen. Jotta olisi merkitsevä edes sen muutaman satasen edestä, jolla edes oma kaupunki voi tunnustaa että olet sää varmaan jollain lailla olemassa vaikkei kukaan tualla kauempaa paskaakaan siitä välitä.

Original Shell Art

Noin muuten olen sitä mieltä, että säätiöiden tulisi oikeasti ottaa kantaa kulttuurin puolesta trumpismia ja kulttuuridarwinismia vastaan. Alkajaisiksi säätiöt voisivat vaihtaa Anonyymit Asiantuntijansa excel-taulukoiksi, joista apurahan saisi lähettämänsä tiliotteen ja verotodistuksen perusteella. 'Kullekin tarpeensa ja kultakin taitojensa mukaan', kuulostanee ainakin helpolta, jos ei demokratian turvaaminen itsessään ole säätiölle kelpaava arvo.

Hesari-haravan yhteenveto tammikuulta 2025

"Helsingin Sanomien kulttuurisivut ovat Suomen vaikutusvaltaisimmat. Niissä julkaistiin juuri ydinvoimalaräjähdyksen kokoinen juttu kirjailija Leena Parkkisen nukkekodista, minkä jälkeen kaksi kulttuuritoimittajaa avautui rakkaudestaan itseensä ja levykokoelmiinsa." (Jyrki Lehtola, 7.5. 2021, Iltasanomat)

 

Oletan, että tammikuu 2025 antaa riittävän kuvan siitä, millaista kulttuuriosaston määrällinen ja laadullinen anti nykyisellään on. Syksyllä olisi enemmän teatterin ensi-iltoja ja ennen kaikka enemmän kirjajulkaisuja, mutta niistä tehdyt jutut eivät välttämättä nostaisi juttujen keskimääräistä laatua. Kesällä taas juttujen aiheet ohenevat entisestään, festari-raportit ja muut vastaavat senttaukset vievät osastoa vieläkin syvemmälle some-postausten maailmaan.

Mitään yllättävää Hesarin päivittäisestä haravoinnista ei selvinnyt. Se, miten vähän taiteenalojen arvioissa välitetään itse taiteesta, on jakautunut juuri sellaisella tavalla kuin mikä oli mielikuvani: 

• Klassisen musiikin ja "taidemusiikin" (kuten "kokeileva pop") kohdalla jutut suunnataan niin ilmatiiviisti taiteenalan sisälle, etteivät jutut kommunikoi juuri laisinkaan musiikkialan tapahtumista yleissivistävästi kiinnostuneelle. Levyarviot toimivat samoin niiltä osin kuin jutuissa katsotaan tärkeäksi korostaa lajin tai alalajin osaamista.
  
  
• Kirjallisuuden arviot ovat jakautuneet jyrkästi kirjoittajien sukupuolen mukaan: naiset kirjoittavat naisten kirjoista naisidentiteettiin keskittyviä juonikuvailuja ja moraalisia arvoarvostelmia; miehet kirjoittavat miesten kirjoista aiheiden yleistettävyyteen kohdistuvia juonikuvailuja, satunnaisesti myös lajikohtaisuuteen liittyviä mutu-luonnehdintoja.
  
  
• Teatterijuttuja oli tammikuussa tarjolla niukasti, koska näytäntökausi on vasta  käynnistymässä, mutta juttujen taidepitoisuus oli pettymys näiltäkin osin, koska juuri teatteriarviot ovat ollet K-osastossa viimeinen luotettava linnoitus. Sivumennen sanoen: tanssitaidetta arvioivien juttujen osuus on K-osastossa silmiinpistävästi vähentynyt. Ainoa asia, josta voin olla kiitollinen.
  
  
• Elokuva-arviot edustavat K-osaston laiskinta ja epäkriittisintä senttailua. Kun aiemmin Hesarikin sentään julkaisi ARVOSTELUJA, niin nämä "arviot" ovat samanlaista taiteenalasta piittaamatonta pikakirjoitusta kuin aikoinaan "nippuarviot". Niitä ei mitenkään erota "Televisioarvioista", olipa juttu julkaistu K-osastossa tai lehden tv-osiossa.
  
  
• Tietokirja-arvioiden määrä (6 kpl/kuukausi) Hesarissa on hälyttävän pieni. Niiden keskimääräisestä laadusta ei voi sanoa mitään kattavaa. On yllättävää, ettei niitä käytetä enempää kulttuuriuutisten lähtökohtana, mikä sentään olisi journalistisesti helppo ja perinteinen keino yhdistää henkilöuutinen ajankohtaiseen aiheeseen. Tietokirja-arvioiden supistuminen sopii siihen kehitykseen, että Hesari käyttää yhä vähemmän ulkopuolisia asiantuntijoita juttujen tekijöinä.
  

 

Mitä sitten haluaisin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston olevan?

Siihen voin vastata kahdella valokuvalla K-osaston satunnaisesta sivusta, ensimmäinen vuodelta 1998 ja toinen vuodelta 2001. Tätä runsautta, asiantuntemusta ja kriittisyyttä haluaisin K-osastosta edelleen löytyvän.

Kulttuuri-osaston haravointi loppuu tällä kertaa tähän. Vuoden päästä jatketaan ja katsotaan, minkä verran K-osaajista on jäljellä.

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 31. tammikuuta 2025

 
31.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-8) KOOSTUVAT:


2 sivua: ”Puheenvuoro”-formaatiksi nimetty henkilöhaastis. ”Puheenvuoro”-sarjassa HS kuulemma esittää ”kiinnostavia keskustelunavauksia”, mutta Ari Turusen tietokirja jutun juurena on kuiva ja triviaali kuin historian koulukirja sadan vuoden takaa. Kansikuva mukaan lukien jutussa on sisältöä vähemmän kuin Kalingradilla rantaviivaa.
Uutisarvo * | Journalismina *

1 sivu: Elokuva-arvio eilen puffatusta Kesäkirja-filmistä. Ihme kyllä vain 3 tähteä. Arvio pyörii aiherajauksessa ja ihkuu vanhuuden kuvaukselle. Ainoa terävä huomio elokuvallisuudesta on, että kuvaustyyli muistuttaa ”1900-luvun jälkipuoliskon kiireetöntä tv-kerrontaa”. Vuosisadan jälkipuolisko on tosin aika iso ajanjakso. Mahtaako Maija A tarkoittaa 1950-lukua vai 1990-lukua? Molemmat ovat nostalgisia toimittajalle joka on syntynyt 2000-luvulla.
Uutisarvo ** | Journalismina **

3/5 sivua: Elokuva-arvio Companion-kauhufilmistä. Ikuinen kesätoimittaja Mikko-Pekka tunnustaa heti alkajaisiksi, että ”Elokuva-arvion kirjoittaminen on välillä epäkiitollista puuhaa.” Hei, Mikko-Pekka, tämän olen huomannut, mutta ei sinua kai kukaan siihen pakota?
Uutisarvo ? | Journalismina -

2/5 sivua: Elokuva-arvio Isoäidin miljoonat -filmistä. Edes elokuvan genreä ei Pertti A osaa mainita muualla kuin ingressissä. Kaksi kolmasosaa jutusta koostuu juonikuvailusta, viimeinen kolmannes kertoo, että elokuva kuvaa ”kiinnostavasti” thaimaalaista jonottamista. Tämä ”eleettömyys” tienaa filmille Pertin mielestä neljä tähteä.
Uutisarvo ** | Journalismina -

4/5 sivua: Uutisjuttu "Pelimies"-nimisen biisin syntyvaiheista ja sitä esittäneen ”bilebändin” vaiheista. Biisi on kuulemma soinut ”kaikkialla”, mutta ei kylläkään siellä päin Suomea missä minä olen elänyt. Juttu kulkee sisällöltään jossain Suosikin ja Soundin välimaastossa. Taitaa olla perjantai, jolloin HS:n teiniliitteen haamut pääsevät kirjoittamaan oikeaan sanomalehteen.
Uutisarvo * | Journalismina *

1/5 sivua: Uutinen että elokuva-alan Jussi-palkintojen ehdokkaat on julkistettu. Uutisen mukaan tähän on tarvittu ”asiantuntijaraati”, vaikka jussikin tietää, että excel-ruudukko riittäisi ihan hyvin.
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja 2 sivua mainoksia.


Kokonaisuuden arvio: Companion-filmin arviossa toimituksen ingressi opastaa, että ”elokuva kannattaa oikeastaan katsoa ensin ja lukea arvostelu vasta sitten.” Ehkä tämän lukuohjeen voisi laittaa jokaisen Hesarin etusivulle? ”Jättäkää lehti väliin ja tutustukaa maailmaan, niin huomaatte, ettei Hesaria tarvita mihinkään.”

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 30. tammikuuta 2025

 

30.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-5) KOOSTUVAT:


1 sivu: Henkilöhaastis Glenn Closesta, keskittyy luontokokemuksen ihasteluun ja vanhoille naisnäyttelijöille viime aikoina avautuneisiin "moniulotteisiin" rooleihin. Esimerkkeinä ovat Michelle Yeoh neljännen ulottuvuuden nakkisormena (Everything,...) ja Demi Moore tuoreessa bodyhorror-pläjäyksessä (Substance), joten roolien ”moniulotteisuus” ei ole tosiaankaan sitä laatua mitä toimittaja uskottelee. Elokuvan tai näyttelemisen taiteesta hän ei osaa sanoa tai kysyä sanaakaan.
Uutisarvo * | Journalismina **

1/3 sivua:  Televisioarvio amerikkalaisesta suoratoistosarjasta. Kyösti N luonnehtii sarjan laatua, että ”Samassa jaksossa voi olla sekä kahden tähden että neljän tähden materiaalia.” Siinä se televisiodraaman tyyli tulikin selvitetyksi hesarilaisittain. Puuttuu enää tieto siitä, mitä ”materiaali” tarkoittaa. Punaisia pikseleitä ja sinisiä pikseleitä?
Uutisarvo * | Journalismina *

2/5 sivua: Kommentti eli kolumni tekoälyn laatimasta kirjasta. Jutun kärkenä on kirjailijoiden ja sanataiteen aseman heikentyminen, mutta kärki lurpahtaa kun kirjoittaja asettaa vastakkain äänikirjaviihteen ja ”kokeilevan” kirjallisuuden.
Uutisarvo ** | Journalismina **

1/5 sivua: STT-uutinen Suomen Euroviisu-asemoinnista.
Uutisarvo - | Journalismina *

1/4 sivua: Uutisjuttu että Pariisiin viedään näytille Suomen kultakauden taidetta Erkko-säätiön rahoittamana. Joten pakkohan tämä on uutisoida. Jos vaikka Pekka Halonen vielä pyörisi Päivälehden nurkilla.
Uutisarvo * | Journalismina *

1/3 sivua: Muistokirjoitus Sulevi Peltolasta. Pitkä ura tulee käsitellyksi perusteellisesti, ja silti jää jotain olennaista siitä ”minimalismin” erityislaadusta sanomatta, jotain mikä teki Peltolasta erityisen suomalaisen melankolisessa mykkyydessään.
Jutun otsikko ”Tiheän ilmaisun mestari” kuulostaa huonolta vitsiltä.
Uutisarvo *** | Journalismina ***

1/5 sivua: Uutinen remontointiin erikoistuneen arkkitehdin kuolemasta.
Uutisarvo ** | Journalismina **

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja sivu mainoksia. Jälleen siis tynkäosasto, ainoastaan 3 varsinaista juttusivua.


Kokonaisuuden arvio: Mitä enemmän K-osastoa luen, sitä enemmän näen toimittajien käsittelevän arvioissaan ja kolumneissaan omaa hädänalaista tilaansa. Juttuihinsa K-osaston toimittajat projisoivat hätähuudon journalismin kuolemasta Hesarin K-osastossa. 

Esimerkiksi tänään tv-arviossa Kyösti N havaitsee syvimmät sisällöt ”toistuvina menettämisen teemoina”. Kolumnissa Arla K puolestaan murehtii miten Hesarin kulttuuriuutisten ”[k]erronta on epäuskottavaa” ja ”lauserakenteet töksähtelevät” ja että sisältöjäkin ”vaivaa kiusallinen teennäisyys”.

Niin totta, niin kätkettyä. Kuka pelastaisi nämä K-ihmiset kafkamaisesta vankilastaan?

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 29. tammikuuta 2025

 

29.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-7) KOOSTUVAT:


1 /35 sivua: Henkilöhaastis, jonka HS otsikoi että ”Hannu Lintu valitsi reissuhelvetin”, vaikka oikeampi termi olisi ”riistohelvetin”.
Ylikapellimies nimittäin lähtee Singaporeen, joka on valtioiden demokraattisuutta arvioivalla listalla 86. sijalla, samassa sarjassa kuin pahimmat kansaansa riistävät kehitysmaat (www.democracymatrix.com/ranking). Uutisotsikoissa Singapore vilahtaa rutiininomaisesti milloin siellä teloitetaan ihmisiä huumerikoksista, mutta herra Lintu kehuu kaupunkia "sulatusuuniksi". Linnun nettoamia palkkioita ei HS tohdi mainita, koska tällaisia juttujahan ei tehdä journalismi edellä. Sentään Linnulta uskalletaan kysyä hänen omasta huumetuomiostaan eli laittomien unilääkkeiden hankinnasta. 
Uutisarvo * | Journalismina *

2/5 sivua: Uutisjuttu että jonkin japanilaisen uutismedian juontaja on syytettynä seksuaalisesta häirinnästä. Jutun lopussa kerrotaan että henkilö on ollut 1990-luvulla poikabändin keulahahmo. Tämänkö perusteella juttu on pitänyt kierrättää Suomeen saakka?
K-osastolle näkyy olevan tärkeintä, että joka päivä on lehdessä jokin kulttuurialaa ja häirintää yhdistävä uutinen, olipa uutinen kaavittu miten kaukaa tahansa.
Uutisarvo - | Journalismina *

3/5 sivua: Ja sitten samaa lisää: uutinen on otsikoitu että ”Räppäri Diddyn alamäki kiehtoo dokumentintekijöitä”, mutta näiden juttujen intensiteetistä päätellen julkkisten seksirikossyytteet kiihottavat hesarilaisia. Nytkään jutussa ei ole mitään muuta uutissisältöä kuin referointi kaikista Diddy-tapauksen dokumenteista ja niiden saamista lehtiarvioista.
Uutisarvo * | Journalismina *

2/5 sivua: STT:ltä ostettu uutinen, että YLE lopettaa maakunnalliset lähetykset. Niiden sijalle ollaan Tampereelle perustamassa ”uutismaisen radion lähetysvirran osaamiskesittymää”. Eli: Pihtiputaan viimeinen putkivastaanotin museoidaan Tohloppiin.
Uutisarvo * | Journalismina *

1 sivu: Ja lisää skandaaliosastoa, bonuksena puolet sivusta täyttävä skandaalivalokuva. Kokosivun juttu käsittelee oikeuskiistaa, kuka mahtoi ottaa kuuluisan Vietnamnin sotaa ikonisoineen valokuvan. Jutun materiaalina ja kärkenä on tuore dokumenttifilmi aiheesta. Mutta miksi tämän juridis-teknisen kiistan pitäisi kiinnostaa suomalaisia K-osaston lukijoita?
Jutun aiheeksi eivät vahingossakaan nouse dokumenttifilmit, valokuvataide tai sotajournalismi. HS toistaa jälleen näkemystään, että dokumenttifilmeissä olennaista on ainoastaan se, millainen todistusarvo niillä on kuvamediana.
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja kaksi (!) sivua mainoksia.


Kokonaisuuden arvio:  Ottaen huomioon kuinka tarkkaan K-osasto uutisoi jokaista seksuaalisesta häirinnästä kiinni jäänyttä räppäriä ja rokkaria, on ällistyttävää miten kritiikittömästi se palvoo kapellimestaria, joka menee töihin verisistä ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuun maahan. Jos kyseessä olisi tietty arabimaa, niin jotain paheksuntaa voisi HS esittää rivien välissä. Mutta Singapore on ilmeisesti niin trendikäs, että kädet veressä huitova kapelliherra on Hesarille erehtymätön kuin paavi. Entäs jos kyse olisi kapellimestarin sijaan Singaporeen muuttavasta räppäristä?

Lehden A-osiossa oli tänään kaksi taidealan uutista, jotka oli ilmeisesti raakattu pois K-osastosta, jotta sinne mahtuisi enemmän osaston profiloinnille tärkeitä häirintäjuttuja. Toinen oli pieni uutinen suuren näyttelijän, Sulevi Peltolan kuolemasta. Toinen oli uutinen hesalaisen taidemuseon järjestämistä ”platonisista” taidetreffeistä. Se olisi ihan liian söpö uutinen häirintäjournalismin viereen.

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 28. tammikuuta 2025

 
28.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-4) KOOSTUVAT:


1 sivu: Uutinen Italiasta ”miesten muotiviikoilta”, briiffataan pääkaupunkiseutulaisia ostamaan kimaltelevaa mustaa tai ruskeaa 70-lukulaista. Vaatetta. Poikkeuksellisen maltillinen kuvitus aiheeseen nähden. Tietysti siksi, että tänään K-osaston sivut ovat neljänneksen pienemmät kuin yleensä edes pienimmillään.
Uutisarvo ** | Journalismina **

3/5 sivua: Televisioarvio Disney-kanavan elokuvasta Nightbitch. HS yllättää antamalla äitiyden mysteeriä käsittelevän elokuvan Tuomo Y:n arvioitavaksi. Tuomo täyttää femimaaniset odotukset uutisoimalla, että sosiaalisen median ansiosta äitiys aiheena ”resonoi muuallakin” kuin USAssa. Mutta ei osaa lausua sanaakaan elokuvasta elokuvana. Arvioijan ainoa vertailukohde on indie-draama Tully (2018), vaikka Tully on tyyliltään, juoneltaan ja draamaltaan aivan muuta kuin tämä äitiyden kauhusatiiri.
Ehkä olisi parempi antaa se äitikapula takaisin Leena V:lle.
Uutisarvo ** | Journalismina *

2/5 sivua: Uutisjuttu uudesta Tiktok-hitistä.
Uutisarvo -- | Journalismina -

2/5 sivua: Uutisjuttu siitä, että elokuva (Better Man) Robbie Williamsista apinana EI ollut menestys. Julkaistaan siis pitkä juttu valtakunnalliseen sanomalehteen siitä, mitä EI ole tapahtunut multiplexien kassaluukuilla EIKÄ kukaan oletakaan tapahtuneen.
Puolet jutusta on Vulture-lehden referointia.
Uutisarvo - | Journalismina *

3/5 sivua: Muutenkin tämä K-osaston kolmossivu on ysäriteineille suunnattua somepäivitystä. Kakkosjuttu päivittää tiedoksi, että Game of Thrones -fantsusarja julkaistaan ”uusina versioina” (oikeasti vain tarkistetut suomennokset) ja kolmosjuttu kertoo, että mediatalot lopettavat yhteistyön fantsusankarista fantsuhylkiöksi muuttuneen Neil Gaimanin kanssa.
Pitäisikö sytyttää kynttilä vai rovio?
Uutisarvo * | Journalismina *


Kokonaisuuden arvio: Koko tammikuun tynkäennätys: vain 4 sivua kulttuuriosastoa ja siitäkin ensimmäinen tuhlattu kansikuvaan, jolla ei ole kellekään merkitystä, etenkään lehteä diginä lukeville. Jokohan unelmani toteutuu kevään aikana, että HS lopettaa (Aamulehden tavoin) kulttuurisivut printtikauden häntämäisenä jäänteenä?

Erityistä: näköislehteä läppäriltä lukiessa siirryin sujuvasti lehden vasemmasta alalaidasta digiaukeaman oikeaan alalaitaan, jossa kerrottiin amerikkalaisen naisen eläneen jo kaksi kuukautta sian munuaisella. Ajattelin hetken, että nythän Kulttuuriosasto löysi viimeinkin jotain mistä sillä on asiantuntemusta… mutta juttu osoittautuikin Tiede-osaston uutiseksi…

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 27. tammikuuta 2025

 
27.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-6) KOOSTUVAT:


1 2/5 sivua: Uutinen Suursaaren historian säilyttämisestä museossa ja valokuvakirjassa. Jälleen juttu jonka uutisarvo ja valinta perustuvat isoille (ilmaisille?) kuville. Samalla juttu sopii Suomen ja HS:n revanssihenkeen, ”sijaitseehan saari keskellä yhä kuumemmaksi käyvää Suomenlahtea”, kuten  huonomuistista lukijaa nipistetään.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Televisioarvio Disneyn komediasarjasta jossa nauretaan venäläisten touhuille Itämerellä. Sarjasta on lypsetty K-osastossa juttua jo kahdesti aiemmin, koska Elsa Saisio. Jutussa ei vähääkään kommentoida teoksen muotoa, tv-sarjaa. Lopuksi väitetään että 1980-luvun Kylmä sota oli ”oikeaa sotaa”.
Millähän rintamalla se lottaveteraani Leena V palveli?
Uutisarvo * | Journalismina *

4/5 sivua: Kirja-arvio unkarilaisesta Auschwitz-muistelosta, mutta julkaistu uutisen näköisenä, ties miksi. Jotta saataisiin sopimaan muistopäivän henkeen? Vertailua muuhun holokausti-kirjallisuuteen ei tehdä, silti väitetään kirjan ”vaikuttavuuden” olevan ”nobelisti Imre Kertészin tasolla”.
Mikä esteettinen tai moraalinen kategoria on ”vaikuttavuus”? Jos holokausti-muistelmasta tehtäisiin Disney-sarja, niin olisiko se parempi vai huonompi ”vaikuttavuudeltaan?”
Uutisarvo ** | Journalismina **

1/5 sivua: Pikku-uutisia, Marilyn Mansonia ei syytetäkään seksirikoksista ja joku tuhma on sabotoinut British Museumia.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Konserttiarvio Tiktok-suosikista Tavastialla. Kriitikko Aleksi K tietää kertoa, että ”nuoret aikuiset” ihailevat nyt ”faijarockia”. Jutusta ei selviä, tapahtuuko tätä myös Kehä III:n ulkopuolella.
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Konserttiarvio jossa klassisen musiikin kriitikko taas kiihdyttää tahtikynänsä muistellessaan kokemaansa. Kevätuhri on ollut kriitikko Jukka I:lle ”kiihdyttävän vaarallinen”: ”harvinaisen dynaamista räjähtelyä" ja ”seisomapaikat” (!) tavoittanutta ”yhden sormen” (?) ”intiimiä melodiaa”.
Jos ”tristanmainen hehku” avautuu tällaisella voima-asteikolla, niin mihin sitä musiikin estetiikkaa enää tarvitaan? Tai Vesaa ja Jukkaa?
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja yksi mainossivu.


Kokonaisuuden arvio: Missä oli tänään valtakunnallisen lehden kulttuurisisältöjen ydin? Keskellä yhä kylmemmäksi käyvää Töölönlahtea?

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 26. tammikuuta 2025

26.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-7) KOOSTUVAT:


1 3/5 sivua: Lifestyle-haastis Mila Teräksestä. Ei sanaakaan kirjailijan teoksista. Kehaistaan että ”Lapsuuden niukat olot ovat valmistaneet kirjailijan ammattiin”, koska Teräs ei ”aikuisenakaan ole materialisti”.
Tässäpä uusi termi korvaamaan ”työläiskirjailijan”: immaterialisti.
Uutisarvo - | Journalismina *

2/5 sivua: Kolumnissa Sakri P avautuu miten Twin Peaksia tarpeeksi katsottuaan hän pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä (!) Tampereelle. Onko tuo nyt kylmä kausaliteetti vai lämmin allegoria? Se ei selviä, koska Sakri keskittyy puhumaan fanittamisen ihanuudesta eikä Lynchin taiteesta, kuten K-kolumnilta odottaisi. Kolumni suljetaan äijävitsillä: arvatkaapa miltä ruumiinosaltaan FBI-agentti ei ole pehmennyt.
Uutisarvo - | Journalismina *

2 sivua: Uutisjuttu että hesalaiset nuoret pääsevät halpalipulla kaupunginorkesterin konsertteihin. Enimmäkseen jutussa puhutaan lippujen hinnoista, mutta musiikkiannista tai sen merkityksestä nuorille ei juuri mitään. Ohessa on 3/5 sivua ”tärppejä” kevään konsertteihin. Ja tärppijuttujahan HS suosii, koska aukeama täyttyy helposti kuvituksella.
Uutisarvo * | Journalismina *

2/5 sivua: Kirja-arvio latvialaisesta historiallisesta romaanista. Paljon kerrotaan Latvian holokaustista, romaanista romaanina ei sanaakaan. Sanataide keppihevosena, taas.
Uutisarvo * | Journalismina *

3/5 sivua: Kirja-arvio Markku Kaskelan runoteoksesta. Vesa R:n mukaan Kaskelalla ”runous voi kenties olla mitä vain”. Muuta vertailukohdetta tälle lajiteorioista vapautuneelle asenteelle ei Vesa löydä kuin Jouni Inkalan jonka teos (Tee kunniaa) kuulemma edustaa ”maassamme harvinaista positiivista runousoppia”. Mitä ihmettä moinen termi tarkoittaa, sitä ei kriitikko selitä. Ei hänen tarvitse, koska Hesari.
Uutisarvo ** | Journalismina *

3/5 sivua: Teatteriarvio Unga Teaternin lastennäytelmästä.  Maria Säkö kuvailee täsmällisesti sekä näyttämökuvan ongelmat että näyttelijöiden taidot, lopettaa tiivistelmään kevätkauden draamatarjonnasta lapsille. Saattaa olla ainoa tälle lajille omistettu juttu kevään Hesareissa, joten hatunnosto siitä.
Uutisarvo ** | Journalismina ***

2/5 sivua: Uutinen että BBC:llä ”hehkutetaan” pohjoismaista muotia. Puolet BBC-referaatista on Marimerkon puffausta, sentään kuvat on jätetty pois.
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa.


Kokonaisuuden arvio: Normaalisti lukisin tällaisesta K-osaston annista vain tuon Lynch-kolumnin, tosin en jaksaisi ego edellä kirjoitettua kolumnia loppuun saakka. Sama pätee kirja-arvioihin, joissa ei ammenneta kerrassaan mitään ilmeisistäkään konteksteista, latvialaisesta kirjallisuudesta tai nykylyriikasta. 

Journalistit lehden tuolla puolen teeskentelevät kirjoittavansa asiaa, lukijat tällä puolen teeskentelevät lukevansa asiaa. Tätä sanotaan syystäkin NÄKÖISLEHDEKSI.
Saisinko maksaa tilaukseni näköisvaluutalla?

Työväen Näyttämöpäivillä (24.-26.1. 2025)

Tunnustettava se on, pertsan takiahan täällä Mikkelissä ollaan. Kerran vuodessa matkustan Mikkeliin nähdäkseni teatteria, jollaista muuten saisi odottaa ties miten pitkään: pertsaa eli perusteatteria. 

Pertsa ei kerskaa postdraamallisilla muotoratkaisuilla, ei pöyhkeile telkkarista tutuilla tähtinäyttelijöillä, ei kadehdi teatteritalojen muhkeita budjetteja. Pertsaa tehdään tunnustetuista klassikoista tai ajankohtaisten aiheiden puhuttelevuudesta varmoina. Pertsassa eivät loista taiteilijayksilöt vaan kollektiivit.

Pertsaa minä eniten kaipaan Tampereella, jota teatterikaupungiksi väitetään. Vasta Mikkeliin, Työväen Näyttämöpäivillle päästessäni muistan mistät kaikesa olenkaan taas jäänyt vuoden verran paitsi.

Perusteatterin tekeminen ei tarkoita, että teatteria tehtäisiin helpolla. Jo perjantaina TNP:n avajaisnäytelmäksi valittu ”Minä rakastin yötä” sen muistutti. Kyseessä oli viidenkymmenen laulajan kuorolle sovitettu kauhumusiikkinäytelmä, esittäjänä Jyväskylän Kipinät-kuoro. 

Kuva: Pihla Liukkonen, Kontrastia

En yleensä musiikkinäytelmiä suostu katsomaan, musikaaleista puhumattakaan, joten ”Minä rakastin yötä” yllätti kaikilla tavoilla. Laulut olivat ainutlaatuisen melodisia ja ison kuoron acapellana esittäminä hyytävän komeita aivan eri lailla kuin maaseudun melodraamaa ja sirkus-gotiikkaa kömpelösti yhdistellyt kehyskertomus. Koreografiassa oli kyllä paljon kamalaa patsastelua. Ilmeisesti valtavan kuoro liikuttelu edes Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä ei antanut tilaa muulle kuin jonossa marssimiselle ja parille energiselle tanssinumerolle.


Kaiken pertsan ei tarvitse olla sovituksena nokkelaa. Hyvinkin perinteellistä eli liiankin perinteellistä linjaa veti perjantai-illan päätteeksi näkemäni OUTS-teatterin sovitus Kauppa-Loposta. Alkutekstin juonellisuudelle uskollinen näytelmäteksti oli siirretty näyttämökuviksi kuin kesäteatterissa ikään, ”rehevän maalaisesti”, kuten tavataan sanoa. Edes pääosan luontevasti päsmäröivä  Lopo-hahmo ei esitystä pelastanut. Mutta tätäkin kai pertsa on. Museoimista.

Tunnustan Kauppa-Lopon katsomossa silti aprikoineeni, mahtavatko takavuosien kokemukset kullata liikaakin käsityksiäni TNP:stä ja pertsasta. 

Lauantaille päästessä epäilyt kaikkosivat. Turkulaisen Akseli-teatterin ”Skavabölen pojissa” kaikki oli niin kohdallaan kuin modernin klassikon toteutukselta voi toivoa. Tai lähes kaikki. Ilmeisesti kukaan ei pysty toteuttamaan Antti Raivion näytelmiin upotettuja mysteeri-aineksia kuten ne on Q-teatterissa aikoinaan toteutettu. ”Skavabölessä” jäi Taikurin hahmo kokonaisuudesta törröttäväksi kummajaiseksi. Pitäisi katsoa joskus elokuvaversio uudelleen niin tietäisi, onko sille jokin kanoninen tulkintaehdotus.

Turkulaisten esityksestä tuli/jäi mieleen sekin, miten vahvaa kulttuuriturismin markkinointia tällaiset vierailuesitykset ovat. Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on vuosi vuodelta yhä vähemmän mitään, mikä edes etäisesti kiinnostaisi, mutta omapäisen taitavaa harrastajaryhmää kannattaisi lähteä katsomaan kauempaakin. Sitä vain ei ota uskoakseen ellei siitä kerran vuodessa muistuteta.

Lauantain varsinainen Teatterielämys isolla T:llä oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys ”Huojuvasta talosta”. En käynyt, aikoinaan (2017), Tampereella katsomassa Antti Mikkolan tekemää sovitusta Jotunin romaanista, koska ajattelin sen sukupuoli-inversiota liian ilmeiseksi gender-poliittiseksi tempuksi. Mutta nyt näin, että Mikkolan sovituksessa on paljon hyvää ja erinomaisesti draamana toimivaa verrattuna siihen, millaisena tuo perheväkivallan klassikko on aiemmin sovitettu näyttämölle ja televisiolle. Kaiken lisäksi Ykspihlajan ohjaaja Pahkamäki oli muuttanut sovituksen kehyskertomusta siten, että vaimonsa väkivaltaisuudesta tunnustusta tekevä Eero ei kerrokaan kokemuksiaan miesten vertaisryhmälle, vaan terapeutille. Näin näytelmästä oli poistettu se äijäsurkuttelun sävy, mitä revisionistiset mies-aktivistit ajavat julkiseen keskusteluun perheväkivallasta puhuttaessa.

Mikkelissä vuosien varrella käydessä olen saanut kuulla, miten kova maine Ykspihlajalla on harrastajien keskuudessa: "Nehän tulevat aina valituiksi Mikkeliin!", sanotaan.
Saadakseni selville, mitä on Ykspihlajan maineen ja magian takana, olin sopinut lauantaille haastiksen ohjaaja Pahkamäen kanssa. Moni asia siinä selvenikin ja materiaalia varsinaiseen lehtijuttuun. Samalla taas tajusi tai kuvitteli tajuavansa, kuinka paljon Suomessa näitä Ykspihlajan kaltaisia pitkän perinteen päälle syntyneitä harrastajataiteen hotspotteja piileekään.

TEAKin monologiesittäjät kollektiivikuvassa

 

Lauantain päätteeksi menin katsomaan vielä toisenlaisia puoliammattilaisia, TEAK:n näyttelijäopiskelijoita esittämässä 11-minuutin monologeja. Niistä en kyllä samalla lailla syttynyt kuin edellisinä vuosina. Kotimaisista novelleista, joille Teatterikorkean nyt jo perinteeksi muodostuneet monologit perustuvat, ne kyllä antavat hienon läpileikkauksen, mutta sovittamisessa monologiksi ei tunnuta otettavan vapauksia, vaan luotetaan sanaan sinänsä. Tämä on ehkä pedagoginen tarkoituskin, näyttelijäluonteen +  tekstin saumallisen yhtymäkohdan pinnistelevä sulattaminen, ristiriidan energisoiminen näyttämöllä. Paljon jää kumminkin puuttumaan – pertsankin kannalta.


Lauantailta vaimolle viestitellessä en kuitenkaan malttanut mitään noista näytelmistä puhua. Ihan ensimmäiseksi ja välittömästi oli pakko kertoa, että miltei kävelin päin presidenttiä kuuma kahvimuki kädessäni. Niin kapeita ovat käytävät täällä vanhoissa kulttuuritaloissa. Tai: niin pieni on maailma ja kapea on horisontti josta pertsan näkee. Demariin törmäämättä.

Edellisinä vuosina TNP on lauantaisin huipentunut klubi-tilaisuuteen, jossa esiintyjät ja yleisöt edes periaatteessa kohtaavat, ja lavalla gurut juttelevat viisaita tai ainakin ovat useampaa mieltä teatterimaailman ajankohtaisista ongelmista. TNP:n budjetin kutistuessa, kiitos TAIKEn ja hallituksen tappopolitiikan, klubi oli tänä vuonna kokonaan poissa ohjelmasta. 

Myös näyttämöpäiville kutsuttuja esityksiä on vähennetty. Tilaisuus olisi otollinen jonkin toisen kaupungin ottaa TNP hoidettavakseen Mikkeliltä? En paheksuisi. Niin eloton Mikkeli on kaupunkina, vaikka ihmeellisen myötämielinen juuri teatterille.

*

Vielä oli jäljellä sunnuntai ja Luulosairaan esitys. Sen lähemmäksi eivät tamperelaiset tällä kertaa päässeet TNP:ä: esityksestä vastasi Vehkajärven teatteri. Näemmä jostain päin Kangasalaa.

Vehkajärveläisten Luulosairas oli lajissaan tasokas esitys, muttei erityisen kiinnostava, niin tottunut on odottamaan jotain omaperäistä taiteellista ideaa TNP:lle päässeiltä ryhmiltä. Pelkkä ammattimaisen tarkka kesäteatteri ei riitä. No, yleisö tästä Luulosairaasta tykkäsi, ja olihan näytelmässä taas suvereenit osasensa, näyttelijät jotka tekivät hauraasta porvarisherrasta (Arppa Korkka) ja nyfmetiksi puetusta palvelijattaresta (Tanja Vuorinen) enemmän kuin luonnetyyppejä: kuolemanpelkoisen ihmisyyden ja elämästä nautiskelevan ihmisyyden vastavoimat, ironisen ja itseironisen. Pidin myös runsaasta elävästä musiikista ja jopa hömelöstä vitsailusta korona-epidemialle: luulosairas ja tämän veli pelaavat koronaa lääketieteen uskottavuudesta keskustellessaan.

Ykspihlaja voitti! Kuva: Pihla Liukkonen, Kontrastia

Sunnuntain palkintotilaisuus teatterilla on jäänyt itsellä joka vuosi väliin, vaikka yleisön suosikin palkitseminen sopii ihan sujuvasti harrastajafestivaaliin. Tänä vuonna palkinnon voitti Ykspihlajan Huojuva talo. Mitenköhän arvasin tämän etukäteen? 

Itselle sunnuntai ja juna-asemalle kävely on pelkkää mikkeliä: tyhjiä kylmiä katuja, kuin koko kaupunki olisi unohdettu harrastajalavaste. Pertsan taika on taas ohitse.

...

Aiempia juttujani TNP:ltä:

 

2024

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/01/tyovaen-nayttamopaivat-26-281-2024.html

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html

 

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 25. tammikuuta 2025

 

25.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-15) KOOSTUVAT:

3 sivua: Elsa Saision henkilöhaastis, keskittyy siihen mistä hän saa ”energiaa” ja ”hyvän fiiliksen”. Jos ei sivun ylälaidasta tarkistaisi, ei tietäisi että ollaan K-osaston jutussa eikä ”Naisten elämä & hyvinvointi” -osastossa. Lauantaiden kohdalla HS edelleen hakee, millaisen mixauksen näistä osastoista tekisi. Vain 1/3 tekstisisältöä, muu julkkiskuvitusta.
Uutisarvo * | Journalismina *

1 sivu: Essee joka ingressin mukaan lupaa juttua Balkanin alueen taiteesta, mutta onkin mussuttelua seikkailumatkailulla, johon eksotiikkaa ripotellaan Pajtim Statovcin kirjoista. Toimittaja Sara avautuu tanssikokemuksistaan balkanilaisessa Pride-diskossa. Välillä kerrotaan että USA:n uusi presidentti on hyvin hyvin ilkeä ja hyvin hyvin tyhmä.
Ei sisältöä, ei analyysiä. Ajateltu essee purkaisi ”Balkan vetää puoleensa juuri ristiriitojensa takia” -kliseitä, mutta tämä essee rakentuu niille.
Uutisarvo - | Journalismina *

4 sivun uutisjuttu uudesta verkkolehdestä eli HS:n toimittaja astelee jututtamaan entistä HS:n toimittajaa (Sonja Saarikoskea), ”kuten on moni muukin Uuden Jutun toimittajista”, kiittelee HS. Pitkästä uutisesta ei selviä, mitä uutta Uusi Juttu aikoo tehdä, paitsi keskittyä audioon tekstin sijaan. Kilpailuvalttina on kuulemma ”kokonaiskokemus”.
Uutisarvo *** | Journalismina **

2 sivua: Henkilöjuttu Angelina Joliesta eläytymässä Maria Callas’iksi. HS:n seurapiiritoimittaja Annamari S keskittyy eläytymiseen, ei elokuvaan. Kainalojuttuna on arvio varsinaisesta elokuvasta, mutta Pertti A ei kerro, mikä tekee siitä omanlaisensa elokuvana tai edes henkilökuvana verrattuna ohjaajan aiempiin julkkisnainen-teoksiin.
Uutisarvo ** | Journalismina **

1 sivu: Uutinen kenet Israel valitsi Euroviisuihin ja kommentti UMK-esiintyjän ”somekohusta”.
Uutisarvo - | Journalismina *

3/5 sivua: Uutisjuttu Sanoman osaltaan rahoittamasta Lukuboost-hankkeesta, jossa lapset lukivat tai ainakin kääntelivät kirjojen sivuja omatoimisesti. Yhtäkään lasta ei ole juttuun otettu todistajaksi. Lasten sijaan siteerataan julkkispalloilijaa joka kehuu avanneensa kirjan – parantaakseen keskittymiskykyään.
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Näyttelyvinkkejä hesalaisille.
Uutisarvo * | Journalismina *

2/5 sivua: Levyarvio kokeellisesta popista. Toimittaja analysoi levyn julkaisutempuksi rakennettua "käsitehäkkyrää” hyvinvointipuheen soveltamisena. Voisikohan Arttu S seuraavaksi analysoida myös HS: n lauantaisivuja? Levyn "näkemyksellisyydelle" Arttu antaa viisi tähteä ja kertoo että hänen on pakko tehdä näin.
Uutisarvo ** | Journalismina **

3/5 sivua: Levyarvio, ilmeisesti lisää kokeellista poppia, ainakin päätellen siitä, miten Kemopetrol on kategorisoitu ”downtempo-raukeuspopin” ja ”iskelmäradiohenkisen konemelankolian” edustajaksi. Vireää suomen käyttöä musiikillisen annin kuvailuun samassa mitassa kuin klassisen arvioissa. Puuttuu vain tieto, miksi juuri tämä ”harmiton taustamusiikillisuus” on nostettu arvioitavaksi. Ja miten hitaita Sanomatalon hissit ovatkaan tämän kuluttamiseen?
Uutisarvo ** | Journalismina **

2/5 sivua: Parasta juuri nyt -lifestyle-kolumnissa K-osaston esihenkilö Aino M kehuu lastansa nuortenkirjan arvioijana. Siinäpä seuraava kesätoimittaja? Esimerkkiteoksena on islantilainen nuortenromaani, josta löytyy ilmastonmuutoksen ohella ”kulutuskriittisyyttä”. Kirjan kirjallisia ominaisuuksia ei edes mainita. Mutta paavi mainitaan, tuo fiktion vanhin auktoriteetti.
Uutisarvo - | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa.


Kokonaisuuden arvio: ”Totuudella on tukka ja sen voi kammata.” (A. Raivio)

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 24. tammikuuta 2025

 

24.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-7) KOOSTUVAT:



1 3/5 sivua: Haastisjuttu koomikon hometalosta. Yli puolet kuvaa. Taas uusi pohjanoteeraus siinä, mitä K-osastoon voidaan julkkisjuttuna upottaa.
Uutisarvo -- | Journalismina --

2/5 sivua: ”Kommentti” eli kolumni, jossa Arla K avautuu ongelmallisesta fanisuhteesta Neil Gaimaniin. Ehkä Suosikissa oli aikoinaan tällaisia juttuja varoitustarinoina rokkariin rakastumisesta.
Uutisarvo - | Journalismina *

2 sivua Elokuva-arvioita: uusin Paddingon, Robbie Wiliams -apinana fiktio, toimintafilmin jatko-osa sekä Tuukka Temosen taidefilmi. Kahdessa jutussa T Kartastenpää on päästetty valloilleen, mikä viihdyttää verrattuna Leena V:n kapeakatseiseen ”riemukkuuteen” ja Mikkopekan taattailuun Gerard Butlerin kasvonuurteilla. Olennainen sisältö koko aukeamasta mahtuisi muutamaan riviin.
Uutisarvo ** | Journalismina **

1 sivu: Uutinen hesalaisille tehdystä uudesta ”tekstifestivaalista” Tekstin talossa. Festivaalin 40 ohjelmanumerossa voi kuulemma tutustua tekstiin "prosessina" ja ”kokea” tekstejä ”sängyn ympärillä”.  Ei ole toimittajan vika, ettei juttuun saa minkäänlaista sisältöä festivaalin tarjonnasta. Tällaiseen sanataiteen saattohoitoon se johtaa, kun akateemisia ihmisiä päästetään kirjallisuusalan päättäviin elimiin.
Uutisarvo * | Journalismina **

1/5 sivua: Vielä yksi uutisjuttu herutetaan Tiina Lymin ”hittisarjasta”.
Yritin katsoa sarjan jaksoa eräänä iltana, mutten saanut repliikeistä selvää kuin kirosanat. Jotain siinä taiteesta mömistiin ja Laura M väänteli kiivaasti kasvojaan kiroillessaan. Limonaadiversio turkkalaisesta draamasta.
Uutisarvo * | Journalismina *

1/3 sivua: Uutinen että Moldova jää pois Euroviisuista. Ehkä olennaisempaa olisi uutisoida alle 45-vuotiaille lukijoille, että Moldova on maa eikä esimerkiksi venäläinen iskelmätähti.
Uutisarvo - | Journalismina *

2/5 sivua: Konserttiarvio hesalaisten esityksestä hesalaisille. Tällaisia arvioita on K-osastossa yllättävän paljon kun niihin alkaa kiinnittää huomiota. Nyt opin klassisen musiikin sisältävän ”mehevää orientalismia” ja ”mozartmaista paljastavuutta”, ja että balettipantomiimissa voi olla seksiä ja väkivaltaa. Kevät koittaa kriitikolle.
Uutisarvo ** | Journalismina ***

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa.


Kokonaisuuden arvio: Se miten paljon palstatilaa HS antaa tv- ja elokuva-arvioille, kertoo enemmän lehden taloudesta kuin mistään K-linjasta. Taustaksi tälle on hyvää muistaa, että Helsingin Sanomat luokitteli aikoinaan elokuvakritiikit niin mitättömäksi sisällöksi, että sijoitti ne lukijoiden ”teiniliitteeksi”  kutsumaan NYT-osioon, aina 1990-luvulta vuoteen 2015. Tuolloin HS yhtäkkiä siirsikin elokuvakritiikit takaisin kulttuuriosastoon. Täsmälleen samana vuonna Turun Sanomat teki päätöksen, ettei se arvioi enää kaikkia elokuvia. Samoin vuonna 2015 Iltalehti lopetti kokonaan elokuvakritiikkien julkaisemisen, koska edes siellä niitä ei pidetty lukijoita kiinnostavina. Sen sijaan Hesarissa päätettiin elokuvakritiikkien sopivan oikein hyvin sivuntäytteeksi, koska elokuvista(kaan) ei tarvitse enää kirjoittaa taiteensa edustajina vaan tv-virtaan rinnastuvana julkkistapettina.