On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.
Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...
Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.
Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.
Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.
Nyt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.
Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.
Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.
Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa.
Jos
arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun
paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.
Itsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.
Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti