Laura (näytelmä)

Kansallisteatteri: Laura (kantaesitys Jyväskylässä 31.10. 2024)
Ohjaus Pasi Lampela
Käsikirjoitus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen

Yhä edelleen toivon ja oletan, että edes Kansallisteatterissa olisi jokin kriteeri ohjelmistoon valittujen näytelmien laadulle, mutta aiemminkin olen todennut, että juuri Kansallisessa sellaista ei ole. "Laura" ei sentään edusta klassikkotekstin tekotaiteellista tykitystä, vaan sitä toista ääripäätä: niin idioottivarmaa perusteatteria, että sen katsojatkin oletetaan idiooteiksi, joille voi vääntää kliseistä tarinaa ja tyypittelyihin tyytyvää draamaa.

Ällistyttävää ääripäätä "Laura" edustaa myös sikäli, että kyseessä on yhteistyöprojekti Kansallisen ja Jyväskylän kaupunginteatterin välillä. Yhteistyön olettaisi merkitsevän teattereiden  parhaiden laadullisten ominaisuuksien synteesiä, mutta tuloksena onkin matalinta mahdollista pertsaa, perusteatteria.

"Lauran" jälkeen suomalaisen draaman iskurityöläinen 'Pasi Lampela' voi olla kirosana tekijänimenä, muttei sentään ohjaajanimenä. Kirjoittamastaan latteasta draamasta ja tyhjänpäiväisestä tarinasta Lampela on ohjannut katsomiskelpoisen näytelmän. Kirjoittaja-Lampelan työtä ei voi suositella kellekään, mutta ohjaaja-Lampelan ansiosta teatterista poistuessa on sentään jotain mitä ihastella: näyttelemisen ja kohtausten rytmi on tuhdisti tiheämpi kuin yleensä tällaisissa melodraamoissa.

Eniten "Lauran" jäljiltä ärsyttää se, että tarinassa ja draamassa jätetään käyttämättä se omaperäisin osuus, pariskunnan yhdessä omistama rakennusfirma menestyksen partaalla ja avioeron uhkaamana. Lampela esittää ristiriidasta – ollaanko yhtiökumppanit sittenkin kun avioliitto hajoaa – erinäisiä kysymyksiä, muttei vie niistä mitään draamalliseen ratkaisuun. Jotta aihe näyttäisi tematisoiduilta, mukaan on tuotu rikollinen sivuhahmo pääähenkilö Harrin bisneskuvioista. Mutta hahmo ja sivujuoni kuitataan kuin ohimennen muuttamalla hänen merkitystään: hahmo onkin tärkeä Harrille vain todisteena tämän energisestä nuoruudesta.

"Laurassa" on niin paljon kohtuuttoman helppoja ja halvan viihteellisiä ratkaisuja, että sitä voisi käyttää esimerkkinä perusnäytelmän aivottomuudesta, ja tietysti myös ylituotteliaan kirjoittajan draamatekstien laaduttomuudesta. Se tekijälleen ilmeisen tärkeä teema, Harrin keski-ikäisyyden kriisi, kutistuu pikaiseksi sm-sessioksi, jossa silmäkarkiksi nostetaan pöydälle, kirjaimellisesti, Lena Olin -tyyppinen patinoitunut naisnäyttelijä (Kuusiluoma) nahka&hihnabodyssa. Efekti on yhtä laskelmoitu ja typerä kuin ohimennen tarinassa pistäytyvä rikollishahmo.

Vailla aiheet ja Harrin ikädraaman sulkevaa ratkaisua näytelmä lopetetaan kliseisimmällä mahdollisella loppuratkaisulla mitä voi melodraamalta odottaa.

Harrin vaimon 'kirjakerhokaveri' on aluksi jotain erilaista kuin mitä tällaiselta melodraamalta osaisi odottaa, mutta jotenkin luonnokseksi jääneltä tuntuu hänenkin osuutensa firmaperheen paremmuutta alleviivavan tarinan ja "kirjanpitäjien vallankumouksen" osakkaana.

Harrin tarinalle on annettu viitteellisen mahtipontiset puitteet, jotka kuitenkin tuntuvat enemmän kirjoittajansa rakennustelineiltä kuin aidosti haastavalta mysteeriltä: rakennuttaja Harri edustaa kuvakeskeisen performanssin maailmaa, rakennuttaja-vaimo traditiosta jatkuvaa tulkintaa etsivän taiteen maailmaa. Molemmilla on uskollinen seuraajansa ja apurinsa, jotka eivät lainkaan ymmärrä mihin he pyrkivät, mutta ovat välttämättömiä näille kosmoksen rakentaville voimille. Näyttämön pelkistäminen temppeliksi, jonka taustalla kosmos häämöttää ja etualalla pöytä tuoleineen muodostaa tyhjän alttarin, tukee tätä tarjousta seurata Harrin tarinaa nykyihmisen mysteerinä. Silti dialogi ja juonenkäänteiden kliseisyys vievät tulkintaa väistämättä arkisempaan äijämelodraamaan. Viimeistäänkin Laura-hahmon seksi- ja sukupuolikeskeinen tyypittely romahduttaa nuo kosmiset sfäärit.

Äijädraaman kliseistä huolimatta näyttelijät tuntuivat freeseiltä. Näyttämöllä on yhdistelmä Kansallisen tuttuja kasvoja ja Jyväskylän tuntemattomia keski-ikäisiä näyttelijöitä. En minä siitä freesiyden vaikutelmasta silti lehdistölippua suosittelisi maksamaan, saati 49 euron peruslippua. Tai katsomaan tällaista kliseesoppaa edes tv-sarjan ilmaisena jaksona.

Perversseintä "Laurassa" ei kumminkaan ole bondage-valjaisiin puettu näyttelijätär, ikään kuin muistuttamassa että on tätä rankempaakin osastoa tarjolla Kansallisessa, kuten isolla näyttämöllä menestynyt Angels in America. Perversseintä Kansallisteatterissa on se, että kantaesitykseksi voidaan hyväksyä jotain näin tyhjänpäiväistä kirjoittajalta, jonka isosta tuotannosta löytyisi todennäköisesti jotain katsomisenkin eikä vain kirjoittamisen arvoista.