Poliisi tarkkailee käsialaani

 

Byrokratia jaksaa aina yllättää älyttömyyksillään. Eihän se muutoin byrokratiaa olisikaan.

Uuden passin hakeminen olisi ollut parin tunnin temppu, jollei hakujärjestelmä olisi yllättäen ilmoittanut, että viranomainen haluaa nähdä nimikirjoitukseni kuuden vuoden välein. Kuuden vuoden! Mihinkähän psykologian alan tutkimukseen mahtaa perustua oletus, että ihmisen käsiala voi muuttua ratkaisevasti kuuden vuoden sisällä? 

Vai olenko siirtynyt jo johonkin riskiryhmään, jossa en itse ymmärrä kenen nimen signeeraan allekirjoituksiin? Vai onko taustalla jokin digikulttuurin mukanaan tuoma muutos, että digivälineitä käyttävien ihmisten käsiala rappeutuu nopeammin kuin heidän sormenjälkensä?

Piti siis varata aika nimmarin antamiseksi pollarille. 

Eikä sekään käy yhdellä nettivierailulla, vaikka kuinka eletään etäyhteyksien kulta-aikaa. Tampereen polisiilaitoksella ei varausjärjestelmän perusteella ollut YHTÄKÄÄN vapaata aikaa tammi-toukokuussa. Kangasalla sentään oli, minkä sattumalta huomasin. Sinne siis.

Luulisi, että TÄLLAISENA aikana viranomaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin tarkkailla kansalaisten käsialoja. Mutta niin vain siellä Kangasalan poliisilaitoksella ystävällinen täti-ihminen odotti kärsivällisesti, että sain pyöräytettyä liukkaalle digialustalle jotain nimmariani muistuttavaa. Väkeä oli odotushuoneen puolella tiheämmässä kuin koronasäännökset sallisivat, ja silti tällaiselle byrokratian koukerolle piti varata erillinen aikansa.

Kangasalla yritin tunnistautua kirjastossa...

Ei minulla mitään Kangasalaa vastaan ole. Sen kirjastosta olen löytänyt melkoisen määrän uutuusfilmejä devareina, samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten kävin Lempäälässä hakemassa sieltä pinon devareita sekä lapsen himoitsemaa Airbender-mangaa. Voisin oikein mielelläni käydä tunnistautumassa kirjastoissa vaikka kerran päivässä. Toisaalta, jopa minulla olisi parempaa tekemistä kuin käyttää kaksi tuntia päivästäni maskimatkailuun.

Pelkältä piruilultahan se tuntui. Viranomaisten elkeeltä, että noin vain ei sinulle passia anneta. Viiden vuoden välein pitää "tunnistautua", esittää omaa naamaansa passikuvakameralle, simuloida käsialaansa digikynällä, antaa rekisteröitäväksi sormenjälkensä kuin potentiaalinen rosvo ikään. 

Kangasalla käytyä ei mennyt kuin kaksi päivää niin valmis passi odotti R-kioskilla noutoa. Asiakirja oli siis järjestelmässä jo nimikirjoitusta vaille valmis siinä vaiheessa kun lähdin Kangasalle. Uusi nimmari ei kuitenkaan ole parempi representaatio minusta kuin vanha, niin kuin ei ole uusi valokuvakaan. Mutta tästähän ei viranomainen oikeasti välitä. Tärkeintä on kansalaisen hyppyyttäminen, saaminen tietoiseksi siitä, että nyt juokset byrokaatin eteen juuri sen mitättömimmän asian (nimikirjoituksen) vuoksi. Mitättömyyden ansiosta tiedät mikä on arvosi.

Kaiken lisäksi kollegani T kertoi, että hänelle tuli hieman aikaa sitten samanlainen kutsu saapua kirjoittamaan nimmarinsa poliisilaitokselle – mutta hän sai kuitattua kutsun puhelinsoitolla. Laki ei siis ole kaikille sama. Jotkut ovat vähemmän kansalaisia kuin toiset - tai kenties jopa vähemmän AUTENTTISIA itsensä kanssa kuin toiset?

Yhtä hyvin voisivat määrätä maskipakon pysyvästi. Niinhän olisimme entistäkin enemmän digitaalisen tarkkailun, varmennuksen ja tunnistautumisen armoilla.