LRR - absurdia teatteria ajattelemassa

 

Jokainen aikakausi etsii omat muotonsa komedialle, tragedialle, melodraamalle ja absurdille näytelmälle. Poiketen monesta muusta tyylilajien jaottelusta Saltsari laati teatterin teoriatunnilla nelijaon juuri noihin luokituksiin, mitä olen aina pitänyt hyvänä ohjeistuksena uuteen näytelmäesitykseen astellessa.

Tukkateatterin "Liian Ruma Raiskattavaksi" avaa jo nimellään sen, että nyt ei olla tekemisissä tragedian ja vielä vähemmän komedian kanssa. Farssiksikin aihe ja otsikko olisivat kohtuuttoman kammottavia. Näytelmän jälkipuolisko toimii kyllä paljolti farssin varassa ja on sikäli katsojalle helpommin kohdattava, mutta farssimainen tyylilaji ei olisi mahdollinen, jollei ensimmäistä puoliskoa näytelmästä – siis koko tekstin ensimmäistä sovitusta – olisi tehty absurdin teatterin tyylilajissa.

Joka välillä jätti täysin kylmäksi vaikka silloinkin positiivisesti hämmensi. 

Ja sellaistahan absurdi teatteri tapaa olla: näyttämökuvia jotka iteroivat itseään niin pitkälle että sisältö kutistuu käsitteiksi jotka vaivaavat teatterista normimaailmaan palaillessa.

Viime lauantaina (6.8.2021) kutsuvieras-ensi-illassa näin näytelmän nyt kolmatta kertaa kokonaisena. Pakostakin sitä vertasi Pinterin "Syntymäpäiväjuhliin", jotka nekin olivat äskettäin Tukkateatterin ohjelmistossa. Pinterin teksti noudattaa sentään jotain logiikkaa läpi kunkin kohtauksen, vaikka siitä kokonaisuutena on vaikea saada otetta, mitä hittoa oikein on tekeillä. "Liian ruma raiskattavaksi" taas liudentaa kohtauksia toisiinsa, koska tekstissä ei ole selviä rooleja eikä kohtauksia. Oikeusprosessi on oikeastaan ainoa tapahtumakaari mihin kaiken voi liittää. Lisäksi Terhi on sovittanut näytelmän ensimmäisessä puoliskossa tekstiä kirkollisen rituaalin varaan: morsianta ollaan antamassa pois perheestä ja henkilöt rituaalin ympärillä keskustelevat kuulemastaan raiskausoikeudenkäynnistä.

Mutta se mikä eniten ohjailee katsojan tulkintakehystä ei ole suinkaan rituaalin suoma etäisyys vaan Annen ompelemat puvut. 

Ensi-iltaa seuranneessa keskustelussa pieni kutsuvierasyleisö makusteli juuri sitä, millä sanoilla voisi luonnehtia näytelmän ensimmäistä puoliskoa. Puvustus johtaa ajatukset paitsi mannermaiseen seurapiiriin myös jonnekin 1930–40 -luvuille. Miten näytelmän aihe, seksuaalinen väkivalta, kytkeytyy tuon ajan (tekstistä paikantuvaan) Italiaan, riippuu yksittäisestä katsojasta. Ei siitä Fellinin teokset tule mieleen, ei edes aikakauden fasismi, ainakaan itselleni - vaan todella raskasmielinen porvarillinen ja katolinen maailma joka on yhtä lailla historiapitoinen kuin ahistoriallinen kuvitelma.

Näyttelijät koronasuojan takana

Se, mihin eniten ajatus tarttui LRR:n ensi-illassa, oli absurdin teatterin näyttämökuvan tiheys. Kun näyttelijöiden repliikit ovat välillä tarkoituksellisen epäreferentaalisia (=viittaavat johonkin mistä ei saa käsitystä) on jokainen liike ja katseen suunta merkitsevämpi kuin 'perinteisessä' teatterissa, missä vaivattomasti seuraa sitä miten dialogi muuttuu kutsuiksi, tönäisyiksi, osoitteluiksi, hipaisuiksi, halauksiksi. Kun sitten Terhi on ohjaajana muuttanut joitakin kohtauksia eräänlaisiksi seuraleikeiksi (musikaaliset tuolit, lipunryöstö, hippa) kadottaa näytelmä – minun mielestäni – kokonaan sen merkitysten tiheyden, mitä näyttämölle on vähä vähältä luotu. 

Näyttämökuva tilana oli kyllä edelleen tarkentunut siitä, mitä se oli aiemmissa näkemissäni läpimenoissa, mutta itseäni ärsyttää aina jos ohjaaja alkaa leikkiä rakentamallaan asetelmalla, varsinkin jos hän käyttää samanlaista seuraleikkien koreografiaa toistuvasti samanlaisuutta perustelematta.

Mutta Terhin vastaus kritiikkiini oli ensi-illankin jälkeen tämä: "Ohjaa Markku itse näytelmä kun sinulla on noin selviä näkemyksiä mitä teatterin pitäisi olla".

No joo. Tuskinpa. Voisin hioa ja oikoa mutten luoda näytelmän taikaa.

Kotimatkalla tuli mieleen, että absurdin teatterin tärkein anti voisi ollakin siinä, mitä se pakottaa ajattelemaan ylipäänsä teatteritaiteen mahdollisuuksista sulattaa aiheita ilmaisukieleensä. Sikäli "Liian ruma raiskattavaksi" on enemmän kuin onnistunut absurdinkin näytelmän edustajana. Ensi-illan oloista puhumattakaan. Korona-rajoitusten sallima pikkuruinen yleisö seisoksi etäällä toisistaan katsomossa, samalla kun meillä oli näköyhteys näyttelijöihin kaukana lavalla: siellä he kilistelivät laseja ja juhlivat osaltaan onnistunutta enskaria...