Dekkariseura pelasi NATO-kortin

 

Nuorena siirryin Alistair MacLeanin agenttijännäreistä Frederick Forsythin trillereihin, mutta Forsythin jälkeen en löytänyt enää astetta jännittävämpää genrekirjailijaa. Siitä pitäen olen spefin liepeiltä lueskellut teoksia, jotka täyttäisivät tämän erityisen tarpeen: spekulaatioita niin mahdottomista valtapolitiikan konflikteista, ettei niihin löydy millään politiista ratkaisua, ja silti fiktion omalla logiikalla löytyy. Spefissä tällaisiin umpisolmuksi kiedottuihin juonikuvioihin tarjotaan monesti ratkaisuja, joissa tärkeämpää on näyttävyys kuin johdonmukaisuus, mutta välttäväkin yritys lukijan yllättämiseksi tuntuu miljoona volttia paremmalta kuin uhoavia revanssitarinoita laativat kotimaiset sotakirjat.

 

En siis yleensä koskisi edes sotakirjallisuuden tutkijana sellaiseen proosaan mitä  revanssiproosan tekijät takovat. Mutta Helena Immosen tuoreen romaanin Operaatio Punainen kettu (2020) laitoin varaukseen kirjastosta, koska sen piti käsittelemän JÄNNITYSkirjan keinoin Suomen joutumista Venäjän invaasion kohteeksi. Kirja olikin tosiaan ällistyttävä kokemus. Vaan ei mistään niistä syistä mitä Macleanin tai Forsythin perintöön liittyisi. Yksikään spefi-kustantaja ei päästäisi käsistään niin kirjallisesti laadutonta tavaraa kuin mitä tämä kankeina kenttäraportteina etenevä operaatioromaani. Voi vain kuvitella, mitä kaikkia frankenstein-temppuja kustannustoimittaja on joutunut käyttämään saadakseen peruskoulutasoisen proosakerronnan koostumaan romaanin näköiseksi.

Kirjassa on kyllä juoni, sikäli kuin sotapelien auki kirjoittaminen on yhtä kuin juoni. Sotapeleillä on armeijoissa pitkät perinteet, joten niissä tehtävät siirrot ja vastasiirrot – mukaan lukien hybridisodankäynnin edellyttämät provokaatiot – ovat hyvinkin yksityiskohtaisia nykypäivänä. Kun Venäjä tekee tietynlaisen manööverin Itämerellä, niin Suomi ja Ruotsi reagoivat tietyillä tavoilla, joita seuraa uusi Venäjän siirto, ja niin edelleen. 

Immonen keskittyy kirjassaan lähes pelkästään siihen, miten Suomen uudet valmiusjoukot reagoivat kentällä venäläisiä, anonyymeiksi tekeytyviä joukkoja vastaan niiden ollessa strategiassaan aina askeleen edellä hyviksiä. Tämä suuren kuvion vähittäinen avaaminen on keskeinen osa vakoojatarinoiden muovaaaa jännäriperinnettä, mutta edes Ilkka Remes ei tyytyisi niin simppeliin, pelkästä sotapelin strategiasta syntyvää valtakuvioon kuin Immonen. 

Valtiollisen politiikan toimijoita ja siviiliväestön tunnelmia Immonen käsittelee hyvin niukasti ja silloinkin tavalla, joka on kuin löysää jäljitelmää Remeksen romaanien vastaavista kohtauksista. Immonen käyttää todellisia nykyhetken poliitikkoja paperinohuina, genreperinnettäkin karikatyyrimäisempinä hahmoina. Presidentti Niinistö on Immosen unelmissa amerikkalaishenkinen rukoileva valtiomies, jonka järkähtämätön varmuus on tärkein resurssi Suomen valtiopolitiikassa. Hänen vastakohtansa on vasemmistoministeri Li Anderson, joka kirjan avainkohtauksessa kuvataan naiiviksi Venäjän myötäilijäksi. Eivätkä muutkaan ministerit ole tilanteen tasalla äärimmäisessä konfliktitilanteessa, hahmottelee Immonen.

Vailla henkilösuhteista tai agenttien kamppailuista syntyvää juonta Immosella ei ole mitään minkä varassa sulkea tarinaansa. Mistään teemasta ei tällaisen OPERATIIVISEN PROOSAN kohdalla voi puhuakaan. Kirjan toimintakohtauksia rytmittävät kyllä päähenkilöiden, valmiusjoukoissa palvelevan sotilaan ja naispuolisen upseerin huolenkuvaukset siviilissä odottavista omaisista. Niitä kuvauksia Immonen toistaa sanasta sanaan samanlaisina, jotta edes toiston avulla syntyisi vaikutelma, että päähenkilöillä on jotain sisäistäkin elämää. Sotilaan paras rintamatoveri on alleviivatusti suomalaisuuden asteikkoa laventava Mustafa, jota tosin sitten nimitetään "Mustiksi" ja annetaan hänen kaatua (ei spoileri) tarinan alkumetreillä. Mitään tämän suomalaisuuden asteikkoa laventaneen sivuhahmon TODELLISESTA eli siviilielämästä ei siis välitetä kuvata lukijoille. Immosen kannalta suomalaisuus on vain ja ainoastaan sotilaselämää.

Operaatio Punainen kettu ei välttämättä ole poikkeuksellisen löysä teos esikoisromaaniksi.

Ällistyin silti tämän viikon uutisesta, että Suomen Dekkariseura katsoi Immosen kirjan vuoden parhaaksi esikoisteokseksi. Mitään järkeä ja suhteellisuudentajua ei moisessa valinnassa voi olla – paitsi jos valinnassa näkee Dekkariseuran tilaisuuden osoittaa tukensa viime vuonna virinneelle NATO-keskustelulle, millä Rosa Meriläinen ja muut kulttuurihaukat ovat nostaneet omaa profiiliaan. Sota on nyt seksikästä?

Operaatio Punainen kettu on nimittäin vieläkin rohneampi julistaessaan NATO-avun välttämättömyyttä kuin Remes, joka ainakin kirjoissaan suhtautuu skeptisesti kaikkeen suurvaltapolitiikkaan. NATO-korttinsa Dekkariseuraa pelaa välittämättä siitä, minkä verran kyseinen romaani osaa argumentoida poliittisia vaikutuksia. 

Jostain syystä edes upseerikoulutuksen saanut Immonen ei osaa kuvailla mitä poliittisia ongelmia NATO-liitoksen mukana tulisi. Tai ei halua. Sotavoimat ja politiikka pidetään täysin erillään toisistaan, kun taas venäläiset "pienet vihreät miehet" käyttävät kiireesti hyväkseen suomalaisten hitautta tehdä ratkaisevaa sotilaallista päätöstä.

Se, että Suomen Dekkariseura pelaa NATO-kortin taiteenalansa kustannuksella, pitäisi herättää meteli kirjallisuudenharrastajissa. Vai suhtaudutaanko moiseen politikointiin olankohautuksella siksi, että kyse on "vain dekkarista"?