KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

15.9. E & M häät Siurossa
29.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
13.-19.10. Mökillä syyslomalla
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



lauantai 7. heinäkuuta 2018

Hereditary (elokuva)


Hesarin kulttuuriosastossa on valittu joukko undulaatteja, jotka kirjoittavat some-uskottavia elämysraportteja kirjoista ja elokuvista ja julkaisevat ne sitten taidearvosteluina. Taiteesta niiden ei tarvitse tietää mitään, kunhan keskittyvät elämykseen somen ehdoilla.

Hereditary-elokuvan osalta Hesarin undulaatti Juha Typpö intoutui värisemään viiden tähden edestä: "Hereditary on mestariteos ja vuosikymmenen pelottavin kauhuelokuva", kirjoittaa Juha Typpö 19.6. Hesarin arvostelussa. Mitään elokuvataiteeseen liittyviä perusteluja tälle hypetykselle ei anneta. Genre-teoksen kohdalla Typpö saa ottaa jälleen enemmän vapauksia kuin esimerkiksi kriitikko, joka kirjoittaisi Haneken tai Ozonin uusimmasta filmistä.

Toki Hesarin kulttuuriosasto on muutenkin vajonnut naistenlehden identiteettipöperöinnin tasolle.
Mutta kriitkoilta odottaisi edes jotain itsekritiikkiä.

Tosiasiassa Hereditary ei ole kummoinenkaan elokuva eikä edes kiinnostava genretuote kauhufilmiksi.

Se on kyllä itsevarmempi ja aikuisempi kuin keskimääräiset kauhufilmit 2000-luvulla, mutta SIIHEN saavutukseen ei tosiaankaan paljoa tarvita. Ja jos Typpö olisi nähnyt "It Follows" -elokuvan (2014) tai edes "Get Out" -elokuvan (2017) , niin häneltä edellyttäisi jotain kohtuullisuudentajua siitä, mitä 2000-luvun kauhufilmiltä sietää jo odottaa.
Vaan ilmeisesti hän ei kritiikkiä kirjoittaessaan näe muuta kuin potentiaalisen some-peukutuksensa.

Arvostelussaan Typpö mainitsee elokuvat Rosemaryn painajainen (1968), Manaaja (1973) ja Hohto (1980), koska näistä näkyy jälkiä Hereditaryssä. Mutta missäpä ei näkyisi?  

Hereditary on poikkeus vain sikäli, että se onnistuu lainaamaan näistä kaikista klassikosta jotain, mutta ei siitä mitään taideteosta synny automaattisesti. Suurin osa lainoista on nimittäin juuri sitä affektilainaa, joko groteskeihin ja okkultisiin kuva-aiheisiin tai koeteltuisiin trikkeihin (kuvakulma paljastaa vähitellen yliluonnollisen aineksen tilanteessa) perustuvia. Niiden hillitty käyttö esikoiseleffassa, etenkin genreleffassa, ON ansiokasta, mutta ei tässä filmissä silti mitään leffalipun arvoista ole. Se on kuitenkin VAIN kauhufilkka eikä yritäkään enempää. Vain Typön kaltaiset undulaatit yrittävät ratsastaa sillä kuin valtalehden palstapaikasta hurmioitunut nörttipoika ikään.

Näin Typpö hehkuttaa: "En muista, milloin spiritismi-istunnon kaltaista tusinakauhukohtausta olisi osattu esittää elokuvassa yhtä kylmäävästi."

Jos olisin elokuvaa näkemätön katsoja, voisin kysyä, millaisiin kinemaattisiin temppuihin tämä "kylmäävyys" perustuu? Elokuvan katsojanakaan en osaa sanoa, mitä Typpö mahtaa tarkoittaa. Ehkä Toni Colletten eläytyvän hysteeristä ylinäyttelemistä? Omasta mielestäni se ei kauaa kiinnostaa. Todennäköisesti Typpö valitsee spiritismi-istunnon hehkutettavaksi vain siksi, että teiniyleisössä moinen aihe, spiritismi, sattuu olemaan korkealla cool-faktorilla. Muuta ei undulaatilta odoteta.

Tosiasiassa elokuvan spiritismi-istunnot ovat juuri niin hölmöjä kuin miltä aihe kuulostaakin kohtauksen sisältönä. Periaatteessahan minkä tahansa rutiinikohtauksen voisi soveltaa muuhunkin tarkoitukseen, jos käsikirjoittaja ja/tai ohjaaja sen osaisivat. Hereditaryssä niin nämä meediokohtaukset kuin monet muutkin ovat tahattoman koomisia. Todistusvastuu jostain paremmasta on kriitikolla. Pelkkä undulaattinen värinä ei siihen riitä.

Säikyttelyssä Hereditary on kyllä säästäväinen, mutta parhaat aineksensa se tuhlaa täysin: huippunäyttelijät Byrne ja Collette osaisivat ladata uhkaavan tunnelman pienemmilläkin sävyillä, jos käsikirjoitus sellaiseen antaisi mahdollisuuden. Nyt ei anna. Colette päästelee täysillä, Byrne nojaa taaksepäin. Teinejä eli perheen lapsia esittävät näyttelijät taas ovat peruskauraa eli ulkonäön perusteella fakkirooleihinsa valittuja. Asia erikseen on se, kuinka kirottua lasta esittävän Milly Shapiron habitusta käytetään viitteenä down-lapsen ulkonäköön ja demonisoiko elokuva tällä tavoin vammaisuutta. Valitettavasti sellaiset identiteettihuolet eivät mahdu nörttivastaanoton maailmaan. Taidefilmin kohdalla tätä valintaa tietysti punnittaisiinkin.

Kun genrefilmistä maksaa peräti Finnkinon riistohinnan, siltä sietää odottaa vähintäänkin affekteiltaan täyteläistä suoritusta. Niin scifi kuin kauhukin on vuosi toisensa perään pettänyt tältä osin, ja fantasia kadonnut kokonaan valkokankailta. Hesarin undulaattien höpöpuheet eivät yhtään pelasta tilannetta, vaan pikemminkin päinvastoin tukevat Finnkinon valta-asemaa genretauhkan diilerinä.

Disclaimer: Kun katsoin tänään Hereditaryn päivänäytöksessä, takanani istui joukko 16-vuotiaita, joiden reaktiot kertoivat että he oikeasti pelkäsivät elokuvaa katsoessa. TÄHÄN kauhufilmin kestävä suosio perustuu, että aina löytyy uusia undulaatteja, joille kauhufilmin perusefektit ovat uutta. Mutta elokuvataiteen, edes genretaiteen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Kaksi riviä takanani istui joku, joka alkoi puolestaan hihittää siinä kohtaa missä G Byrnen hahmo esittää ensimmäisen metajärkevän kommentin yliluonnollisista tapahtumista. Kummalle yleisölle Hesarin genre"kritiiikit" siis suunnataan - ja miksi niitä ei julkaista perjantaisin lastenosastossa aikuisten sijaan?



1 kommentti:

  1. Itse antaisin elokuvalle 2 sen hehkuviiden sijaan. Lopun tahaton komiikka, jolle yleiössä muuten naurettiin ihan aiheesta, sinetöi mitättömyyden.

    Minusta se ei ollut oikein kauhua eikä oikein psykologista perhehelvettiä. Mitään ei perusteltu kunolla. No ehkä siinä kolmen tunnin versiossa sitten, joka joskus deeveedellä ilmestyy? Ehkä. Tylsä elokuva.

    VastaaPoista