KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

13.-15.7. Turussa
26.-29.7. Tukholmassa
25.8. Hyvinkäällä pelipäivä
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guediguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guediguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guediguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guediguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guediguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.

2 kommenttia:

  1. Pettymys. Ne pakolaispojat oli kuin deus ex machina, jolla pelastetiin tyhjä loppu.

    (Kaurismäen toivon tuolla puolen oli surkea. Niin ku ois pantu vanhoja ideoita säkkiin, ravisteltu, ja kaadettu lattialle akifanien kerättäväksi.)

    VastaaPoista
  2. Oli elokuvasta se ilo, että se sai ajattelemaan miten vakaasti ranskalaisissa elokuvissa uskotaan kirjojen ja teatterin sivistävään vaikutukseen. Ei sellaista varmuutta muiden maiden tuotannoissa esiinny. Ja sitten näin eilen Techinen "Ranskalaisia muistoja", joka on kuin ketju romaanitaiteen kliseitä, mutta samalla niin omintakeinen pastissi kirjallisuuden adaptoinnista, että pitäisi olla pakollinen koulutusfilmi elokuva-alalle.

    VastaaPoista