KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

13.-15.7. Turussa
26.-29.7. Tukholmassa
25.8. Hyvinkäällä pelipäivä
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa
6.11.- Tietokirjoittaminen I -kurssi tiistaisin



sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Haapsalu 2018


Viikko hotellielämää ja virolaisia oluita. Haapsalu oli vieläkin hiljaisempi kuin vuosi sitten täsmälleen samanlaisella reissullamme, jolloin se turistisesongin aikaankin (elokuussa) oli kuin N-pommin jäljiltä. Viikonloppuisin kaupungissa kuulemma liikkuu ihan oikeasti ihmisiä, mutta meidän viipaleemme Haapasalusta ovat olleet pitkiä ja kapeita: ruovikkoiset merenrannat, iltapäivät auringossa, kiiltävän valkoiset puupenkit, kauppakylmät oluet, raukeat päiväunet oluen ja illallisen välissä.



Tällä kertaa valitsimme majoituspaikaksi guesthouse Päeva Villan. Se maksoi suunnilleen saman kuin salmen toisella puolen Fra Mare -kylpyläkolossi, jossa yövyimme vuosi sitten, mutta saimme nyt merinäkymän, omalta tuntuvan rakennuksen, ja Pietari Suurelle omistetun huoneen. Päivät ja yöt olivat täydellisen hiljaisia, mitä nyt tuhatkunta lokkia kirkui salmella ikkunan takana. Tämän ylimaallisen hiljaisuuden vuoksi pidän Haapsalusta paljon enemmän kuin Kuresaaresta, jossa kävimme Viron kierroksella kaksi vuotta sitten.

Kirjat kuluivat tällä matkalla hitaasti, iltaisin katselin futis-otteluja enemmän kuin koskaan Suomessa vaivautuisin. Haapsalustakin yritimme löytää suomen- tai englanninkielistä lukemista, mutta mahdottomalta se tuntui. Kaupungissa olisi ollut jopa Tsaikovski-festivaali, muttei vielä torstaina linnan lavasteissa, mikä olisi voinut vetää meidätkin katsomoon.

Viimeisenä yönä nousi ukkonen vähä vähältä kiehtyneestä helteestä. Perjantai oli sitten pelkkää väsähtänyttä, sateen saattelemaa paluuta pohjoiseen Tallinnan kautta. Meno- ja paluumatkalla tajusin miksi niin inhoan Tallinnaa samoista syistä, jotka tekevät muuten Virosta viehättävän: Tallinna tuntuu pelkältä lavasteelta, homogeenisemmältä kuin suomalaisetkaan kaupungit, eikä kaupunki näytä elävän minkään keskipisteiden ympärillä, joten turistit ja kulkukissat ovat ainoat olennot, joiden hätäinen liikehdintä pitää kadut elossa. Ja kun suomalaiset turistimassat käyvät Tallinnassa tekemässä vain U-käännöksen kaljakärryn saadakseen, olisi kaupunki tunnettava perinpohjaisesti löytääkseen jotain omaa... kuten tällä reissulla osuimme sattumoisin import-kirjojen kauppaan jossa oli pitkät rivit spefiäkin, kaikki hintaan 4.90 e.

Tallinnan tyhjyys ja lavastemaisuus tuntuu tuomiolta, joka ei irtoa olemuksesta edes Suomeen palattua.
Helsingissä yövyimme kuolinpesässä, tutkimme jäljellä olevien tuhansien kirjojen jäämistön jäämistöä, paksusti pölyyntyneitä teoksia, jotka eivät ole kelvanneet enää kellekään, vähiten divareille. Niiden joukosta löytyi vielä outoja harvinaisuuksia kuten arvostelukappaleen Hosiksen runokokoelmasta, jonka painoksen Hosis aikoinaan väitti hävitetyn täydellisesti.

Ja nytkö vielä kesää jäljellä? Ja ihmisiäkin? Kuukaudet pitäisi numeroida kuin aseman lokerikot.


En jaksa koko maisemaa sinulle selittää,
se muuttuu koko ajan nopeammin
kuin minä  (Hosis: Nähtävän rajalla, 1973)
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti