KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

The Salesman (elokuva)


Tässäpä kulttuuriuutinen: parhaan elokuvan Oscarin saanut filmi pyörii (28.3.) Tampereella tyhjälle katsomolle, poislukien minut, joka katson sitä romanssitutkijan velvollisuudesta. Samaan aikaan viereisessä salissa pyörii hömppämusikaali La La Land eikä varmastikaan tyhjille penkkiriveille.
"The Salesman" muuttui helmikuussa myös poliittiseksi elokuvaksi...

Eikö tamperelaisia kiinnosta iranilainen taidefilmi aviosuhteen ahdistavuudesta?

The Salesman on nimittäin se parhaan ULKOMAISEN elokuvan Oscarin saanut teos. Elokuva tosin sai myös parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naisnäyttelijän palkinnot, mutta ne tulivat Cannesissa, ja siitä tamperelainen yleisöpohja tuskin on kuullutkaan. Pohjayleisöä jos mikä.

Ohjaaja Asghar Farhadi on tietysti oikeastikin kiinnostavimpia elokuvantekijöitä mitä maailmalta löytyy. Hänen elokuvansa valitseminen ulkomaisten sarjan Oscar-voittajaksi voi olla poliittinen teko, mutta elokuva itsessään on miltei yhtä älykäs ja lähestyttävä kuin Farhadille (ja Iranille) ensimmäisen Oscar-pystin tuonut Nader ja Simin: Ero (2011).  

Jo ennen Oscareitaan Farhadi näkyy tehneen neljää pitkää elokuvaa, joissa toistuvat samat ainekset kuin näissä palkituissa filmeissä: rikoksesta juontuva arvoitus, pari- ja perhesuhteiden välinen jännite, modernisoituneen keskiluokan ponnistelu vanhoillisen häpeäkulttuurin keskellä. Huumori on hyvin synkkää ja lohdutonta, ja etenkin vanhukset ovat elämäntapasatiirin aineksena aivan toisenlaisia tyyppejä kuin mitä länsimaisissa elokuvissa on tottunut näkemään, rujon säälittäviä ja banaalin arvattavia.

The Salesman -elokuvan rakentuminen Arthur Millerin klassikkonäytelmän ("Kauppamatkustajan kuoleman") ympärille tuntuu tietysti amerikkalaisten ja kansainvälisten markkinoiden mielistelyltä. Samalla se tuo tarinamaailmaan raikkautta ja optimismia, joka on tarpeellinen kontrasti Farhadin karun pölyiselle kaupunkikuvalle ja synkän toteavalle ihmiskuvalle. Harrastajaryhmän esitykset avaavat utooppisen yhteisöllisyyden tilan, jossa modernit päähenkilöt, aviopari, kokeilevat yhteistä osaamistaan kaksinaismoraalin (tai kolminaismoraalin?) sisäistäneessä iranilaisessa yhteiskunnassa. Paljon jätetään tarkoituksella kertomatta pariskunnan päätymisestä yhteen, syistä vältellä lapsen hankkimista, kun he kerran osaavat iloita lapsenkin seurasta.

Tarinan aloittaminen kahdella toisiaan seuraavalla kriisillä pakottaa katsojan tulkitsemaan enemmän kuin kuvasta näkyy. The Salesman -elokuvan suositeltavuus onkin juuri tässä tavattoman taitavassa  johdattelussa samoihin vääriin johtopäätöksiin kuin mihin sen päähenkilöt ajautuvat: kriisiä mitataan MAHDOLLISEN HÄPEÄN määrällä eikä yhteisen onnistumisen laadulla.

Salesmanin avainkohtauksissa elämä on puolijulkista.
Elokuvan aloitusjakso, jossa tuttu elämänympäristö kirjaimellisesti romahtaa, sekä julman realistinen lopetusjakso ovat elokuvan parasta antia. Aloitusjaksossa kameratapa korostaa arkkitehtuuria, jossa sisä- ja ulkotilat eivät ole tarkkarajaisia; ihmiset saavat selkoa toisistaan puolijulkisissa tiloissa. Arkkitehtuuri muistuttaa alkukrediittien aikana nähtyä teatteritilaa. Elokuvan lopulla puolestaan sammutellaan valoja kodista, vastakohtana aloitukselle, jossa valoja vasta sytyteltiin tähän julkisen elämän vertauskuvaan.

Aloitusjakson ja loppujakson välissä tarina pysyy käynnissä rikosjuonen vuoksi. Samanlaista kireän läsnäolon tuntua tähän elokuvaan ei ole pyritty lataamaankaan kuin Nader ja Simin -erodraamaan. Myöskään pääosien näyttelijät eivät tee mitään niin erityisen intensiivisiä suorituksia tässä uutukaisessa. Jotkut yksittäiset kohtaukset, etenkin miehen opettajatyö lukiolaisten keskuudessa, ovat dokumentaarisuudessaan säväyttävämpiä kuin juonen varassa kulkevat kohtaukset.

Farhadin elokuvien eroavuus on helppo tiivistää: katson milloin tahansa uudelleen Nader ja Simin -elokuvan, mutta tämä The Salesman tuskin pyörähtää dvd-lautasella moneen vuoteen, niin hidas ja siinä määrin loppuratkaisun yllättävyyteen painottuva se on. Sama pätee Farhadin palkittujen teosten välissä valmistuneeseen, eurosävyisempään tai ranskalaisittain puheliaampaan Menneisyyteen (2013). Sitäkään tuskin katson toista kertaa.

Mutta kiinnostavaa olisi näyttää Salesman -elokuvaa pahaa aavistamattomalle yleisölle ENNEN kuin se katsoo Paul Verhoevenin Ellen. Molemmissa elokuvissa draama pelaa naiseen kohdistuneen seksuaalisen välivallan aiheuttamalla häpeällä, ja tyystin eri tyylilajeissa. Keskustelu Ellen eksploitaatiosta alkaisi kuulostaa hurskastelulta, jos sitä vertaisi Farhadin tapaan dramatisoida aihetta etäännytetysti ja analysoida sen ympärillä kyteviä kuvitelmia tuskallisen intiimisti.






6 kommenttia:

  1. Sama ilmiö oli muuten Hämeenlinnassakin; The Lobsteria olin aikoinani katselemassa yhden ainoan muun immeisen kanssa. Ja siinä on sentään mega-tähtiä ja puhutaan englantia jne. Ajattelin, että Toni Erdmann olisi ollut se viime vuoden paras laajalle levinnyt euro, mutta analyysisi jälkeen täytyy kirmata Salesmaniin. Nader ja Simin oli loistava elokuva!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksin elokuvissa on mainio kokemus. Kitanon Violent Cop oli sellainen aikoinaan ja kun kävin katsomasa seuraavana päivänä sen uudelleen, oli 4. Viittomakielistä Heimoa olin myös katsomassa yksin, siinä olin myös viikon ensimmäinen katsoja! Elokuva oli neljän tähden tapaus eli olisi ansainnut lisäkseni ainakin toisen katsojan.

      Joseph Loseyn Don Giovannia olin katsomassa kahdestaan kaverin kanssa joskus muinoin.

      Yksi katsoja on tietenkin katastrofi yrittäjälle vaikka onni minulle.

      Nadar ja Simin tosiaan oli hieno. Toni Erdmann minulla vielä kesken, mutta nastalta vaikuttaa.

      Katsoin muuten sen Arrivalin, josta kirjoitit. Pidin todella paljon. Olisi pitänyt voittaa vähintäinkin parhaan ohjauksen palkinnon Oscareissa. Elämys oli aidosti mieltä avaava ja syvä. Nietzschen ikuisen paluun metafora konkretisoitui (lisäarvona, ei niinkään tekijöiden tarkoitteena).

      Poista
    2. Muistettavimmat filmikokemukset ovatkin Helsingin Bio City -teatterista (1994-2006), jonka 7 salia olivat niin pieniä, että siellä saattoi useinkin olla yksin tai kaksin katsojana, ja kankaalla pyöri silti kelpo taidefilmejä.

      Nämä halpisteatterit ovat olleet välttämätön peruskoulu leffaharrastajalle, etenkin Kuopion kaltaisessa pikkukaupungissa. AlfaRomeo-teatterissa oli 1 markan päiviä, jolloin sai vielä suklaapatukan kaupanpäälle. Tampereella vastaava paratiisi oli Ilves, joka näytti vielä 90-luvun alulla (?) pornoa, mutta toisinaan myös kuluneita kopioita "Garpin maailman" kaltaisista filmeistä. Kun filmi katkesi kesken, joku huusi yleisöstä: "Ei sitä enempää kympillä katota!"

      Poista
    3. 80-luvulla kokkolassa vedettiin elokuvakerho Outolempeä. Silloin porukkaa riitti mukavasti. Se oli mainiota aikaa. Tuli katsottua elokuvan historiaa mukavasti läpi. Nyt videotykit ovat muuten jo niin hyviä että elokuvateatterin efektin saa ihan mukavasti irti.

      Poista
    4. Nyt on Kauppamatkustaja katottu. Vähän vaisu jälkimaku jäi toisin kuin Erosta. Huomasitko, että huivia käytettiin myös yksin ollessa, ei vain julkisilla paikoilla. Esim. teatterimaskin jämiä yksin vessassa poistettaessa. Kohtaukset oli rakennettu niin, ettei päätä tarvinnut paljastaa edes kun pään vammoja tikattiin naiselta. Ja pääharso vammojen suhteen oli epäilyttävän suuri. Iranilainen maskuliini hegemonia toimii.

      Poista
    5. Siis maskua poistettiin kodin vessassa, mikä herätti ajatukseni.

      Poista