KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
16.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kummituselokuvan haamuileva historia


Elokuvaromanssien kirja on edennyt notkeasti heti kun pitäisi keskittyä muuhun. Pienin kategoria elokuvaromanssien joukossa ovat paranormaalit romanssit. Niiden jatkumoa on vaikea seurata, vaikka aiheesta ehkä löytyisikin jokin kirja. Lähteitä vain on muutenkin riittämiin, en enää haluaisi yhtään kokonaista kirjaa keikauttamaan romanssihistorian hierarkiaa nurin muutaman haamurakkauden vuoksi.

Jacques Tati "ihailee" nukkuvaa nymfettiä.
Romanssifilmeistä kirjoittaessa on saanut katsella uudelleen klassikkoja, jotka on unohtanut täysin tai joita ei ole koskaan nähnytkään. Ja veikkaan ettei kovin moni edes tiedä sellaista pientä harvinaisuutta kuin Sylvie et le fantôme (1946). Löysin elokuvan sattumalta kirjaston merkillisestä genrekäsikirjasta, jossa oli isot valokuvat havainnollistamaan romanssiharvinaisuuksien kauneutta. Myönnän, että oli itsellenikin yllätys huomata Jacques Tatin näytelleen pääosan tällaisessa satuilevassa genrefilmissä, kun Tatin tyypillisin habitus oli hienostunutta klovneriaa.

Mutta omana aikanaan humoristinen kummitusromanssi ei ollut mikään poikkeus. Antti Alanen näkyy kirjoittaneen filmipäiväkirjassaan Sylvie et le fantomen yhteydessä, että maailmansodan jälkeen tehtiin useita kummitusfilmejä.

Kummitusromanssien "sykliin" (kuten elokuvatutkijat sanovat) kuuluvat sellaiset klassikot kuin Kummitus ja rouva Muir (1947),  televisiossa äskettäin nähty Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (1953), mutta myös Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945). Tässäpä olisi melkoinen arkistosarjan paikka. 

Kummitukset ovat jostain syystä aina kiehtoneet elokuvan tekijöitä. Jokainen NÄKYVÄ haamu on ohentuneen elokuvamuiston vertauskuva, tekijyyden läsnäoloa lainausmerkeissä. Jokainen NÄKYMÄTÖN haamu on ihmissuhteen välistä siinnyt demoni, käyttämätön tilaisuus. 

 
The Haunting, kauhua aikuiseen elokuvamakuun
Äskettäin katsoin ensi kertaa Robert Wisen eriskumallisen epäaikalaisen kauhufilmin The Haunting (1963). Se on varmaan viimeinen tosissaan tehty, aikuisille tarkoitettu kummituselokuva. Vähän sitä edeltävä The Innocents (1961) menee jo täysin psykokauhun puolelle eikä ole kiinnostava kummitusgenren kannalta.


Syy herttaisten kummitusromanssien suosioon 1940-luvulla lienee aika ilmeinen. Myös Sylvien tarinassa kummituksen tehtävä on edesauttaa nuorta sukupolvea. Tällä kertaa kummitus auttaa 16-vuotiasta neitoa, joka on ihastunut häneen maalauksen perusteella, selvittämään kumpi nuorista kosijoista on hänelle sopivin. Pääosaa esittävä Odette Joyeux näkyy kyllä olleen kolmekymppinen elokuvaa tehdessä. Vaan Ranskassahan nymfettityyppi on kiinni asenteesta, ei iästä.

Itse löysin Sylvie et le fantôme -elokuvan muutamalla eurolla Ranskan amatsoonipuodista, joskin ilman alatekstejä. Halusin nähdä sen vain Tatin vuoksi. Komiikan suhteen elokuva on kyllä pettymys: Tatin esiintymisessä ei ole mitään myöhempien roolien suvereniteetista. Tati näyttää kyllä aristokraattiselta, mutta jo efektitekniikan kömpelyys tekee sen, ettei Tatin läsnäolo tällä kertaa aiheuta animaattista väreilyä kuolevaisissa.

Vaikka samanlainen ulkopuolinen, menneiden aikojen haamu, Tati on myös mr Hulot'n -filmeissä. Niissä kun hän sai ohjata itseään. Tai haamuaan.

En siis ole alkuunkaan samaa mieltä kuin Alanen, että tätä Sylvie... -filmiä voisi verrata fantisoivalta sävyltään jopa Victor Sjöströmin Ajomieheen. Kaukana siitä. Näin Ajomiehen restaurdoin kopion pari vuotta sitten teatterikierroksella ja se oli hyvin säilyttänyt sävykkyytensä. Sylvie... taas ei, vaikka dvd  perustuukin restauroituun materiaaliin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti