KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
28.4.-1.5. Vappu mökillä
25.4.-30.5. Tietokirjoittaminen I -kurssi
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
27.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Suomalainen elokuva tuottajan näkökulmasta


Enpä ole kuullut parempaa puolustuspuhetta kotimaisen elokuvan osaamiselle kuin Riina Hyytiän ja Mark Lwoffin kuvailut suomalaisen elokuvatuottajan arjesta. Hyytiä & Lwoff oli kutsuttu avaamaan työtään SARV:n järjestämään kriitikkotapaamiseen (14.3.) helsinkiläisessä taiteilijakapakassa, vastapäätä teatterikorkeaa, josta Hyytiä valmistui aikoinaan (2004) sen ensimmäisenä tohtorina.

Hyytiän väitöskirja elokuvan tuottamisesta
Omaa ja toistensa ammattiuraa kommentoidessaan molemmat tuottajat puhuivat työstään epätoivoisena kamppailuna niukkuutta vastaan. Kumpikin suhtautui vaatimattomasti omiin saavutuksiinsa, mutta taustatiedoista näkyy, että Hyytiä on ollut mukana Johanna Vuoksenmaan viime vuosien menestyksessä, ja Lwoff puolestaan pokannut kunniaa Betoniyöstä (2013).

Parasta tuottajien ammattikuvauksessa oli työn arjen esittely: he lukevat jatkuvasti valtavia määriä käsikirjoituksia, viettävät vuosikausia projekteissa tekemisissä hyvin monenluonteisten ihmisten kanssa, ja joutuvat taloudellisen vastuun lisäksi miettimään teknisen osaamisen tärkeyttä produktion onnistumiselle. Vedoten ulkomaisiin esikuviin molemmat totesivat, että heillä pitäisi olla jatkuvasti kahdeksan projektia paperilla, joista lähteä yhtä tuottamaan kun tukea on saatavilla.

Kotimaisen elokuvan nousevana toivona molemmat tuottajat mainitsivat useaan kertaan ohjaaja Dome Karukosken, joka ei kyllä itselleni ole alkuunkaan se taiteilijana kiinnostava leffaosaaja Suomessa.

Kiinnostavin osa Hyytiän & Lwoffin työnkuvausta oli selitys kotimaisen elokuvan hitaudelle ja vähäverisyydelle: ammattilaisten kokemuksessa on valtavasti eroa, monesko "mahdollisuus" heille avautuu uudessa filmiprojektissa. Ohjaaja voi olla ensikertalainen, mutta apulaisohjaaja tekemässä viidettä filmiään ja kuvaaja tai valaisija viidettäkymmenettä. Esimerkkinä siitä, miten työkokemusten mahdollisuudetkin ohittavat Suomen, tuottajat mainitsivat Bond-leffan (Kuolema saa odottaa, 2002) jolle oli etsitty kuvauspaikkoja Suomestakin, mutta maasta puuttui paikalliskuvauksiin tarvittavaa ammattiväkeä, joten Bond vietiin ennemmin kaahailemaan Islantiin.

Isoin ongelma kotimaisen elokuvan laadulle on kuitenkin tukirahan saatavuus suhteessa levityksen mahdollisuuksiin. Jos oikein ymmärsin, niin valtion tukea elokuvalle on luvassa vasta kun levitys teattereissa JA televisiokanavalla on varma. Suoratoiston ja dvd-markkinoiden osuus on niin marginaalinen, ettei sillä ole merkitystä.

Lwoff tokaisi, että hänellekin joskus suositellaan yhteydenottoa vaikkapa Netflixiin, mutta mahdollisuus on yhtä kuvitteellinen kuin tukipyyntö jumalille: "Onko kukaan koskaan tavannut ketään Netflixiltä? Sille ei voi soittaa eikä lähettää sähköpostia", huokaisi Lwoff.

Se, että tuotanto vie tyypillisesti vähintään neljä vuotta käsikirjoituksesta elokuvaksi, oli enemmän kuin mitä olin ainakaan itse käsittänyt. Tuottajat ottivat esimerkiksi nordic noir -trendin perässä hiihtävän tv-sarja Sorjosen. Se, että sarja näyttää hölmön jälkijättöiseltä trendiin nähden, johtuu siitä, että sarjan tuotantosuunnittelu oli alkanut jo vuoden 2010 tienoilla, kun trendi oli vasta nousussa.

Illan tilaisuudessa kriitikot piinasivat tuottajia hankalahkoilla kysymyksillä siitä, miten tuottaminen on muuttunut tai muuttumassa. Hyytiä & Lwoff vastasivat, että elokuva-ala on kokenut 2000-luvulla ison murroksen. Ilmeisesti siksikin ollaan ikään kuin alkutekijöissä. Kun edellisen sukupolven kuvaajilla oli tapana kätkeä ammattitaitonsa nollaamalla kameran säädöt kuvaustilanteen jälkeen, enää näitä "hihanhimmentäjiä" ei ole, vaan ammattitaidon niksejä jaetaan auliisti muille.

Se sentään kuulosti kyllä liian hyvältä ollakseen totta niin kilpailulla alalla kuin viihdeteollisuus...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti