Tietopalvelu IGS:ssä osui silmiin kysymys: "Onko 26-vuotiaana liian myöhäistä löytää enää kumppania?". Virallinen vastaus on korrekti ja suhteellisuudentajuinen, mutta ei tietenkään vastaa juuri siihen asiaan mitä kysyjä oikeasti tarkoittaa: miksi jo 26-vuotiaana voi olla liian vanha parisuhdemarkkinoille.
Huomasin kysymyksen, kun menin samaiseen palveluun kysymään, mistä ihmeestä termihirviö "isäkandidaatti" on pesiytynyt suomeen. Peruin aikeeni. Tajusin, että saisin IGS:stä yhtä triviaalin vastauksen kuin elämän syvimpien arvoitusten äärellä ollut 26-vuotias.
Motivaationi oli yhtä perimmäinen. Termiin "isäkandidaatti" tuntuu kiteytyvän se kaikki, mikä perhepolitiikassa herättää ärtymykseni ja totuudentarpeeni.
Google-haku sanalla "isäkandidaatit" tuottaa 2340 osumaa.
Vastava haku sanalla "äitikandidaatit" tuottaa 8 osumaa.
Ettäkö lasten hankkiminen olisi tasa-arvoista? Ei ainakaan instituutioihin pohjautuvilta lähtöarvoiltaan, joihin "kandidaattius" viittaa.
Isäkandidaatista on tullut suomessa synonyymi sille, että mies on kolmekymppinen ja lupaavalla työuralla. Yhteiskuntana Suomi on palannut sata vuotta taaksepäin, mikä ei näytä kiinnostavan nykypäivän kryptofeminismiä, joka taistelee historian uudelleenmäärittelystä, sen sijaan, että sillä olisi tarjota poliittisia välineitä naisliikkeille. Miesliikkeiden kivikautinen, ay-liikkeitä mukaileva politiikka on osaltaan pakottanut neljännen polven feminismit linnoittautumaan akateemisesti edustaviin asemiinsa.
Toisaalta mieskuvan fiksaaminen isäkandidaatiksi on tapahtunut väestöliiton ohjauksessa. Täytyy vain lueksia melkoinen määrä väestöliiton julkilausumia ennen kuin rotuopilta kuulostavien tilastotietojen keskeltä lipsahtaa jokin arvottava lausuma, josta todellisuus paistaa lävitse niin kärkevänä kuin mitä se on ennen ydinperheen unelmatapauksia haravoivia tilastolukuja:
"Voi myös olla, että miesten joukossa on tapahtunut tai tapahtumassa polarisoitumista hyviin ja huonoihin isäkandidaatteihin. Näin naisille sopiva valikoima supistuu." (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 31/2004)
Taloudellisten olojen vaikutus perhekokoon löytyy tietysti väestöliiton julkaisuista sekin: matalapalkkaisissa ja määräaikaisissa ammateissa toimivat naiset jäävät ennemmin kotiin ja tekevät enemmän kakaroita, koska työmarkkinoilla ei ole toivoa. Väestöliitossa myös tunnustetaan, että matalapalkkaiset ja työttömät miehet eivät kiinnosta niitä naisia, jotka ovat päässeet itse paremmille palkoille.
Sen sijaan kulttuuristen olojen muuttuminen tämän ekonomisen kehityksen pohjalta ei tule kommentoiduksi: naiset noteeraavat miehet yhä useammin "isäkandidaatteina", missä potentiaali perheen isähahmoksi ei tarkoitakaan enää sitä miten "kypsä" mies on psykologisesti, vaan miten hyvin kypsynyt mies on palkansaajana. Tämähän ei poissulje rakastumisen ja heterokaveruuden kaltaisia suhteita "kypsähtäneen" keralla. Keskiluokan elintasoon tottunut nainen vain poissulkee havaintokentästään ne jotka eivät täytä "kypsän" tunnusmerkkejä ulkoisesti tai diskursiivisesti.
Väestöliitto ottaa kuitenkin aivan todesta naisten valitukset siitä, että parikymppiset miehet eivät ole henkisesti kypsiä pitkään parisuhteeseen, so. perheen perustamiseen, mutta jättää täysin noteeraamatta sen, miten kypsiä sitten ovat ne tuhannet ja tuhannet pariskunnat, jotka vuosittain eroavat lastensa kohtalosta piittaamatta. "Kypsyydellä" on merkitystä vain kun se johtaa tiettyyn tulokseen, lapsiin ja työuraan. "Kypsyys" vuorovaikutuksena ei ole perhepolitiikkaa tekeville instituutioille merkityksellistä, vaikka se olisi työttömienkin joukossa enemmistön kykyä sinnitellä järjissään.
Ei ole toivoa, että kysymys parikymppisten nuorukaisten "kypsyydestä" saavuttaisi valtiovallan huolen väestöliiton kyökinoven kautta. Jos valtiovalta tunnustaisi, että kaksikymppiset nuoret miehet eivät tosiaankaan ole kypsiä mihinkään muuhun kuin miljardinarvoisten pelifirmojen perustamiseen, niin mikä sitten tekee 19-vuotiaasta tarpeksi kypsän myöntymään aseelliseen koulutukseen ja toisten ihmisten tappamiseen? Kasvattaako armeijakoulutus ja siihen alistuminen henkistä kypsyyttä, jonka jälkeen voi täyttää vänrikkimäisen paikan perhejoukkueen johtajana? Entä jos suorittaa tappotutkinnoissa tohtoriarvon ja sitten pekkasiitostelee ympäriinsä? Onko silloin jo ylikypsä isäkansalaiseksi?
Yritin löytää googlailemalla sopivaa suomenkielen käsitettä sille, miten miespuolinen ihminen ensin "vastaa" kansallisen asevelvollisuuden "kutsuun" ja sitten tarpeeseen kansallisen perhevelvollisuuden "isäkandidaatiksi". Vaan en löytänyt. Englanninkielessä käytetään sujuvasti termiä" consent" kuvaamaan "suostumusta" esimerkiksi asevelvolliseksi; suomessa sitä ei vastaa oikein muu kuin "konsensus".
Niin hämärää on demokratia tässä kahden keskenään lisääntymättömän luokan yhteiskunnassa: perheellisten ja perheettömien.
Tutkimusta "syntyvyyshuolen" kansallisesta luonteesta on toki olemassa, sitä tietämystä vain ei käytetä sen paremmin väestöliiton kuin muidenkaan instituutioiden toiminnassa. Eräs erinomainen tutkimus perhepolitiikan retoriikasta osui silmiin tällä viikolla yllyttäen osaltaan jatkamaan sen massiivisen valhevyyhden purkamista, mille ydinperhe perustuu: Anna-Maria Isolan väitöskirja sukupuolen ja syntyvyyden retoriikasta sekä Suomessa että Venäjällä. Isolan artikkeleja yhdistävä julkaisu tulee kiinni nykypäivään ja on saatavilla verkosta klikkauksen päässä.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/38510/sukupuol.pdf?sequence=1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti