Captain Fantastic

Mitä litteämpi hahmo, sitä "persoonallisempi" vaatekerta

 "Captain Fantastic" (2016) on hyveellisyydessään yllätyksettömän imelä indie-filmi kuuden lapsen yksinhuoltajasta. Elokuva toimii jonkinlaisena irreality-checkinä. Kuinka paljon enemmän olisin valmis uskomaan vaihtoehtoisen elämäntavan ja maailmankatsomuksen fiktiivisyydestä? Kuinka kärjistettyinä tyypittelyinä pidän tämän indie-filmin superhyviksiä? Kuinka paljon ainutlaatuista näen hahmoissa ja kuinka paljon enemmän haluaisin nähdä heidän vinksahtaneen kauniista maailmankuvastaan kuin mitä tämä indie-tuotteeksi naamioitu feelgood-filmi tarjoaa? Nämä katsojassa heräävät kysymykset eivät johdu henkilöhahmojen monipuolisuudesta, vaan välineellisyydestä elokuvan ekosanomalle.

"Captain Fantastic" on niitä elokuvia, jotka luottavat liiaksi anarkistilapsien peppipitkätossumaiseen sööttiyteen ja Viggo Mortensenin fullfrontal-nakuiluun. Se on elokuva, jonka esittelyjaksosta (eka vartti filmiaikaa) voi pitää kovasti, koska kukapa ei ihastelisi lapsia jotka lukevat nuotion ääressä Karamazovin veljeksiä ja viettävät joulun sijaan Noam Chomsky -päivää (7.12.).

 Mutta sen ensimmäisen vartin jälkeen elokuva muuttuu yhdellä säkkipillin törähdyksellä road-movieksi. Niin idioottivarmasti tämä elokuvatuote on rakennettu indie-konseptin varaan, sillä road-moviena indie-tuotanto ei voi koskaan täysin flopata. "Captain Fantastic" verrattiinkin jossain arvostelussa "Little Miss Sunshine" -elokuvaan (2006). Rinnastus on erittäin osuva, joskin käsikirjoitukseltaan "LMS" on suorastaan dostojevskia verrattuna tähän aikuisten satuiluun. Tunnelma tippuu "Captain Fantasticissa" sitä myötä kun matka etenee ja värisävyt muuttuvat vuoriston uhkaavasta sinerryksestä läpivalaistun aurinkoisiksi.

 Valitettavasti "Captain Fantastic" on myös asenteeltaan läpensä konservatiivinen tuote verrattuna LMS-elokuvaan. Jos miettii elokuvan tarinaa jälkikäteen, niin sen huomaa kertovan oikeastaan dysfunktionaalisesta suurperheestä, jolla menisi muuten hyvin metsäsisseinä, mutta äidin muisto kummittelee lasten mielessä. Tien päälle lähdetään tämän muiston ja merkityksen hävittämiseksi. Vasta sitten poika-isä-isoisä -jatkumo saa luonnonrauhan. Perheen tyttärillä ei ole omaa ääntä ja persoonaa. Viittaus "Lolitaan" tekee selväksi, että käsikirjoittajat ovat ääneenlausumattomista valtajännitteistä tietoisia, mutta eivät keksi mitä tehdä niille satutunnelmaa rikkomatta.

 Kaiken kaikkiaan "Captain Fantastic" voi olla katsomisen arvoinen devarilämmittely talvipakkasilla tai keskustelupohjaksi kasvatusmetodien kuvitteellisuudesta. Itse pidin riittävänä lisäarvona Mortensenin näyttelijätyötä. Katsoin kauniin alkujakson kuin kyse olisi Aragornista ja kuudesta hobitista keskellä vuoristoseikkailua. Jotain siitä jäi mieleen varjotarinaksi tästä satuilusta, joka ei merkittävästi poikkea punaniskasurvivalistien utopiasta.