Lapsiperheet ovat joukkohygienian harjoituksia

Olin viime viikolla lapsen koululuokan vanhempainkokouksessa. Moinen puolipakollinen tilanne on joukkokuvana vielä järkyttävämpi kuin suomalainen lauttaterminaali, joka sentään on jotain sellaista minkä jälkeen tekisi mieli muuttaa syrjäisimpään korpimökkiin. 

Missään muualla eivät ihmiset näytä niin täsmälleen samalla tavoin KUNNOLLISILTA kuin vanhempainkokouksessa. Kuin tilastokeskiarvojen ruumiillistumia vailla yhtäkään personoivaa ominaisuutta. Palkokansaa vormutalkoissa. Henkistä joukkohygieniaa. Vain opettaja näyttää kuuluvan siihen maailmaan, jossa juodaan maitoa suoraan tölkistä ja karjutaan kakaroille, kun ne istuvat kuudetta tuntia pleikkarin ääressä.

Eikä missään muualta saakaan niin vankkaa todistetta kuin vanhempainillasta (kerran vuodessa tai elämässä), että lapsia hankitaan juuri siksi, jotta voitaisiin NÄYTTÄÄ KUNNOLLISILTA. Eihän mikään niin normalisoi ihmistä keskiarvojen vyöhykkeelle kuin lapsen hankkiminen. Mutta tätä kunnollisuuden motivaatiota en ole nähnyt Väestöliiton tutkivan, koska silloinhan se joutuisi tutkimaan oman olemisensa syitä. 

Toki Suomesta löytyy sellainenkin kummajainen kuin "perhetutkimuskeskus". Se sijaitsee tietysti Jyväskylässä, tuolla suomalaisuuden normivyöhykkeellä missä persoonat vapaaehtoisesti kutistavat itsensä rusinoiksi naapureiden pullamössöön. 

Perhetutkimuskeskus ei kuitenkaan tutki sitä, mikä on keskiarvoperhe ja miksi, vaan kaikenlaisia jännittäviä ongelmatapauksia. Muutenhan he korvaisivat tilastokeskuksen tehtävän. Niinpä kukaan ei vaivaudu selittämään sitä, miksi joka vuosi 20 000 lapsiyksikköä joutuu vanhempiensa eroamisessa uhreiksi. Eivätkö ne enää olekaan TOIVOTTUJA lapsia? Miksi se KOKONAINEN lapsi on hankittu, jos sen elämänlaatu katsotaan yhtä hyväksi, kun se joutuu pendelöimään puolikkaissa kodeissa? Miksei riittänyt puolikas lasta tai sarja puolikkaita? Mikä on totuus sen KUNNOLLISEN joukkokuvan takana, mistä vanhempainkokoukset koostuvat - kun esimerkiksi tyttäremme kavereista lähes jokaisen vanhemmat ovat eronneet?

Sattumalta luin viime viikolla ruotsalaista haastattelututkimusta lapsen hankkimisen syistä. En nimittäin ole vieläkään hylännyt projektiani julkaista manifesti lapsenhankkimisen TODELLISISTA syistä. Tarvitsemme tunnustuksia sieltä missä sukupuolten sota on armottominta: intiimeistä strategiakeskusteluista, joissa punnitaan parisuhteen paikka osana yhteiskuntaa.

Tuon ruotsalaisen tutkimuksen artikkeliraportti oli edes hieman monipuolisempi kuin vastaavat suomalaiset tutkimukset, joita ilmeisesti tehdään Väestöliiton talutusnuorassa. Suomalaiset perhetutkijat saavat vanhemmat toistamaan niitä normilausumia vanhemmuuden velvollisuuksista ja ihanuudesta, mitä parentaalinen KUNNOLLISUUS on edellyttänyt Topeliuksesta alkaen.


Suomalaisissa tutkimuksissa en muista  nähneeni vastaajien reflektoivan sopivaa LAADULLISTA ikää, kuten tässä ruotsalaisten haastattelututkimuksessa: pitäisi olla tarpeeksi vanha jotta elämä ei menisi HUKKAAN kun asettuu aloilleen, mutta tarpeeksi nuori, jotta ei syntyisi sukupolvikuilua lapseen nähden. Suomessa tosin sama asia näkyy numeroissa, kun kysytään ihanteellista ikävaihetta vanhemmuudelle.

Kysyttäessä syitä lapsen hankkimiseen miehet puhuvat enemmän henkilökohtaisen kulttuuriperinnön välittymisestä seuraaville sukupolville. Naiset taas käyttävät useammin ilmaisua "uhrautuminen" kuvaillessaan perhe-elämän vaatimuksia heille. Artikkeli ei tätä korosta, mutta näyttäisi siltä, että miesten on helpompi puhua minimaalisesta hyödystä ja naisten minimaalisesta haitasta.

Varsinaisia parisuhdeneuvotteluja eivät ruotsalaisetkaan siis tutkineet. Mutta mitä ilmeisimmin parentaaliset aikuiset pohtivat elämäänsä tarkemmin akateemisille tutkijoille kuin toisilleen. Tämä on henkisen joukkohygienian kääntöpuoli, jonka paljastaminen olisi jo itsessään arvokasta.