KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Studio-Tarzan digiviidakossa


Jossain arvostelussa veikattiin, että uusi filmitulkinta viidakkon villimiehestä, Tarzanin legenda (2016), on tehty supersankaribuumin innoittamana: tarvitaan jotain idioottivarman tuttua sankarihahmoa, joka takaa yleisön, olipa elokuva tyyliltään tai tasoltaan mitä tahansa.

Ja idiooteille tämä on tosiaan tehty, sillä tyhmä ei ole se joka kuvaa Tarzaninsa studioviidakossa, vaan se joka maksaa siitä leffalipun. Kesäelokuvat toki ovat määritelmänomaisesti kepeää kepeämpää kulutusviihdettä, mutta tämä Tarzanin legenda vetää monella tavoin pohjat. Siinä EI ole varsinkaan suuren seikkailun tuntua, kuten joku onneton kriitikko (ehkä Hesarin) yritti siipeillä lehtensä tekemää isoa haastattelua pääesiintyjästä; ei myöskään mitään karisman oloista nimihenkilönsä osalta.

Mustanaamiossa sentään viidakko näytti itseltään
Vallan tulee ikävä vuoden 1996 Mustanaamio-elokuvaa, joka ei yrittänytkään soveltaa modernia viidakkosankaria yhtään sen mutkikkaammin kuin juoneen tarvittiin, ja hyppivältä makukortsulta näyttävä päähenkilökin näytti ihan pätevältä.

"Tarzanin legendassa"ei kertaakaan nähdä päähenkilöitä keskellä maisemaa muutoin kuin studiossa tai digitaalisena versiona.

Studioratkaisuilla on tietysti yhtä pitkä perinteensä kuin Tarzan-filmeillä sinänsä, ihan mykkäfilmeihin saakka.  Tiettävästi vain yksi Tarzan-tuote on oikeasti filmattu viidakossa, vuoden 1935 sarjajulkaisu, jota kuvattiin Guatemalassa - sama projekti, jossa kirjailija E. R. Burroughs oli itsekin innokkaasti mukana.

Isoin ongelma tässä uudessa Tarzanissa on päähenkilön yksiulotteisuus: ei luonnetta, ei särmää, ei draamaa ympärillä. En ole eläessäni nähnyt yhtä jähmeän passiivista ja patsastelevaa Tarzania tai ylipäänsäkään sankarihahmoa kuin tämä Alexander Skarsgårdin tekemä villimies. Hänen kongolaiset avustajansa näyttävät puolestaan enemmänkin etnocooleilta inkkareilta... ja parissakin kohtauksessa tulee mieleen "Viimeinen mohikaani", jonka perässä tarpoo Studio-Lapin puolelta eksynyt näyttelijäraakile, Samuel Jackson. Tahatonta huumoria tarjoavat pahista esittävä Christoph Walz, höpisemässä sarkastiseksi tarkoitettuja uhkauksia, ja luonnonblondina janeileva Margot Robbie.

Vailla minkäänlaista ratkaisua VISUAALISEN realismin tasoksi on käsikirjoituksessa päätetty painottaa historiallista TARINAKEHYSTÄ, jotta olisi edes jokin yhteinen pohja, mihin erilaiset ainekset saadaan liimailtua filmin aikana. Mutta kun juonessakin on norsuhevon mentäviä aukkoja, hyppäyksiä pisteestä B pisteeseen Ö, eikä yksikään kohtaus ole muita merkittävämpi, kolonialismin vastainen sanoma näyttää yhtä kepeältä uudelleenpolitisoinnilta kuin Disneyn animoima Tarzan.

Tai ei sentään. Muistan Disneyn sankarit -lyhytfilmeistä jakson, jossa Tarzanin tehtävä on pelastaa presidentti Roosevelt sieppaajiltaan. Sekin vartin mittainen kökköanimaationa toteutettu tarina on kiinnostavampi "historiallisuudessaan" kuin tämä David Yatesin ohjaama tekele.

Ja kyllä, jopa suomalaisten tekemässä "Big Game" -elokuvassa oli studiopitoisuudestaan huolimatta  enemmän tarzanimaista asennetta kuin tässä fiikusten välistä kuvatussa, ansariinsa ummehtuneessa pullistelussa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti