KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kiva kämppä, hyvä talo, paska kaupunki



Ehdimme viettää kuin kuherruskuukauden uudessa asunnossa, ennen kuin tajusin joutuneemme majakasta mellakkaan. Olimme käyneet katsomassa uutta asuntoa lumien aikaan ja asettuneet taloksi hiihtolomaviikolla, jolloin ympäristön liikennemelu oli minimissään. Seuraavan viikon maanantaina heräsin todellisuuteen. Kuulosti siltä kuin talon viereltä kulkisi loputon rivi lumiauroja. Jyräämässä asfalttia.

Toki S oli huomauttanut jo ennen asunnon ostamista, että ohikulkutie eli Hervannan valtaväyläksi muuttuva Paasikiven tie on aivan lähellä potentiaalista asuinpaikkaa, alle sadan metrin näköetäisyydellä. Mutta tarve päästä pois vanhasta talosta oli niin polttava, ja kun edellinen asunto oli saatu jo myytyä, jäimme vain ihastelemaan MAHDOLLISUUKSIAMME valita kahden asunnon välillä - ja kun se taiteilijakämppä meni nenän edestä niin tyydyimme vähäisempään.

Ongelma ei ole liikenteen ÄÄNI sinänsä, vaan se resonanssi, minkä säännöllinen liikenteen meteli saa aikaan ikkunoissa. Sama oli ongelma asuessamme Teiskontiellä, joskin kertaluokaltaan hirveämpi, koska tasainen meluresonanssi tuntui läpitalonasunnossa molemmilta puolilta, aivan kuin olisi asunut lasirummun sisällä. Nykyisen talon ikkunat ovat ilmeisesti yhtä mallittomat melun suhteen. Niissä on kolminkertainen lasitus, mutta kun uloimman ikkunan on tarkoitus hengittää reunoiltaan, niin ilmeisesti uloimman ja sisemmän lasin väliin muodostuu jonkinlainen kaiutinpinta, etenkin kun, kuulemma, nykypäivän ikkunat ovat jotain lasikomposiittia.

Aloin kärttää S:lta, että tästä talosta muutetaan syksyyn mennessä, mutta sovimme että asutaan nyt vähintään vuosi ja katsellaan, mikä olisi seuraava asutusmuotomme. Melua torjuvia ratkaisuja on sinänsä vaikea keksiä, jollei puhaltaisi ikkunanväliköt täyteen styroxipurua. Fyllasin makkarista umpeen ulomman ikkunan hengittäviksi tarkoitetut reunukset, eikä se vaikuta yhtään mihinkään. Melu tuntuu tulevan täysin ikkunoiden lävitse, jollei sitten seinänkin.

Ainoa onni tässä onnettomuudessa on se, että liikenteen resonanssimelu ei haittaa S:aa ja lasta. Eikä lapselle kannata edes leikillään puhua muuttamisesta yhtään minnekään. Sattuu edelleen aamuisin, kun menemme vanhan talomme ohi, että kyyneleet valuvat hänen poskilleen, kun hän muistaa vanhan asuntomme, etenkin kun vanha päiväkotikin oli kiinteästi yhtä talon kanssa. Niitä menetyksiä ei voi kompensoida yhtään millään uusilla leluilla tai parvisängyn valtakunnalla.


*



Tähän kaikkeen henk koht ympäristövihaan sekoittui tällä viikolla omituinen salamasota byrokratian kanssa. 

Tampereen kaupunki päätti jossain syvällä virkamiestensä laskukoneissa, että lapsemme tuleva koulupaikka siirtyy Sammon koulusta Kissanmaan kouluun. Syy oli ymmärrettävä: ensi syksynä ekaluokkalaisten luokkakoko oli paisumassa liian isoksi. Mutta kokonaan toinen juttu oli se, että meille oli jo LUVATTU vanhempainillassa, että esikoulun idea on tarjota turvallinen KOULUPOLKU, kun lapsi voi jo eskarissa tutustua tulevaan kouluunsa ja muuttua tutussa ympäristössä peruskoululaiseksi.

Tuollainen byrokraattien piittaamattomuus siitä mitä on julkisesti LUVATTU otti aivoon aivan helvetisti, etenkin kun Tampereen kaupunki on kuuluisa siitä, miten sisaruksiakin siirretään eri kouluihin, jos sitä rehtorien excel-taulukot suosittelevat. Kaupunki muuttuu asukkaidensa viholliseksi tällaisissa tapauksissa, ja niin nopeasti, että asukas olisi valmis sanomaan heippa kaupungille, joka välittää enemmän autoistaan kuin lapsistaan.

Mutta sitten tapahtui outo käänne.

Meitä oli viisi perhettä, joiden tyttäret (!) oli määrätty siirtymään ensi syksynä pois siitä koulusta missä heidän kaverinsa olivat. Ja kun kukin tahollaan ärähti ja kirjelmöi viranomaisille, niin ne pyörsivätkin päänsä. Muutama TUNTI sen jälkeen, kun olin ottanut yhteyttä koulutoimen tuottajaan, tuli puhelinsoitto, että lapset saavatkin jatkaa vanhassa koulussa.

Ajattelin että lähetän viskipullon kiitokseksi Sammon koulun rehtorille. Mutta sitten terve paranoia muutti mieleni.

Rehtorien käänne oli niin nopea ja yllättävä, ettei siitä ota selvää, kuinka paljon koulut ja niiden rehtorit ehtivät oikeasti ajatella tekemisiään - ja kuinka valonarkoja ne ovat asioidensa julkiselle käsittelylle. Vai tietävätkö rehtorit jopa paremmin kuin muut ihmiset, miten iso sosiaalinen romahdus tätä suomalaista yhteiskuntaa koululaitoksineen kaikkineen uhkaa lähivuosina - ja siihen nähden viiden tytön koulupolku on kuin nuudeli rokassa?

Yhden asian sentään opin. Tämä kaupunki on juuri niin paska paikka kuin miltä se liikennekulttuuriltaan näyttää, mutta sen ihmiset kamppailevat oikeasti sitä kaikkea paskaa vastaan.

Tampereen laki: Vasta kun autot nukahtavat, saavat ihmiset nukahtaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti