KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Elokuvan varjokaanon on pimeässä

Katselin viime viikkoina uudestaan Mark Cousinsin dokumenttisarjan elokuvan historiasta.  Tarkoituksena oli saada tärppejä leffavisaan, mutta myös päivittää kokonaiskuvaa siitä, mitkä elokuvat ovat jääneet klassikoiden varjoon - ja olisiko niissä jotain olennaista sen kannalta miten genre-elokuvassa on uskallettu tehdä vastaavia kokeiluja. Luin samaan aikaan uudelleen Christine Cornean Science Fiction Cinema -historiikin, joka on ylivoimaisesti analyyttisin sf-elokuvien historiikki mitä olen nähnyt. Jopa lukujen loppuun sijoitetut haastattelut tuntuvat antavan kirjalle käyttöikää paremmin kuin mitä vastaava täytemateriaali katu-uskottavuuteen pyrkivissä genre-esittelyissä.


Cousinsin dokumenttiodysseia tai Cornean historiikki jättävät kuitenkin edelleen auki sen ison kysymyksen, millainen olisi elokuvan varjokaanon, jos 100 "parhaan" sijaan etsittäisiin jotain muutakin tapaa valita Taiteenalansa Edustavat Elokuvat, joko prototyyppisimmät tai avantgardistisen haastavat teokset, joiden tunnustetaan muuttaneen elokuva_taiteen_ tavoitteita.

Filmihullujen puoleen on turha kääntyä tällaisessa ongelmassa, sillä heidän vastauksensa ovat tunnetun kaanonin uudelleenrankkeerauksia tai sitten klassikko-ohjaajien "unohdettujen" töiden hypetystä. Cousinshan pyrkii odysseiassaan täyttämään myös tällaisen vaihtoehtoisen historian tarpeita nostaessaan esiin sellaisia Afrikan, Intian, Etelä-Amerikan ja Lähi-Idän elokuvia, joiden muotokieli oli yhtä luovaa kuin isojen tuottajamaiden avantgarde-ohjaajilla. Mutta tulos on Cousinsin kohdalla yhtä usein nolostuttava kuin hämmentävä, sillä muutaman sekunnin clipit jostain suttuisesta intialaisleffan kopiosta voisivat olla luovassa outoudessaan yhtä hyvin setävainaan kaitafilmiarkistosta.

Yksittäisten leffafriikkien asiantuntemus on puolestaan niin rajoittunut maultaan erikoistunut, että genrestäkin he kelpuuttavat vain tiettyjä teoksia merkkitapauksiksi. Varsinainen videoarkeologia taas vaatii niin tavattomasti aikaa ja rahaa, ettei sen päälle jaksa raportoida näkemästään, paitsi tietysti Hannu Salmi, joka on poikkeukset vahvistava renessanssi-ihminen monessa muussakin mielessä.

Elokuvan varjokaanon elää ilmeisesti vain pimeässä salissa, teatterissa, johon mennessä ei voi koskaan olla aivan varma mitä kuvia valkokankaalle alkaa ilmestyä. Filkkareilla sellaisen kokemuksen voi edelleen saada kuusi kertaa tunnissa, mutta multiplexeissä ehkä kerran vuosikymmenessä. En edes muista milloin olisin viimeksi poistunut leffateatterista haltioituneena. Ehkä joskus Kieslowskin "Sinisen" aikoihin 20 vuotta sitten?

Ajatus varjokaanonista palautui mieleen tänään (21.3.) uutisesta, jossa referoitiin Filmihullun tuoretta hyökkästä suomalaisen naiselokuvan "kuukautiskiertoa" vastaan. Naiselokuva on nimittäin niin ilmeinen varjokaanonin edustaja, että sitä on tietynlaisten filmihullujen pakko lyödä tavan takaa ihan vain siksi, että se jo ajatuksena riittää kyseenalaistamaan huolella varjellun kaanonin.

*

Ja niin kuin tuossa tuoreessa lehtijutussa ei olisi ollut tarpeeksi todistetta kaanonvartijoiden kuolemattomuudesta, osuin saman tien sattumalta seuratusta linkistä Mikael Fräntin verkkosivuille. Hitto! Niin kapealla alueella olen harjoittanut nettisurffaamista edes elokuvien suhteen, että en ollut tullut aiemmin osuneeksi tuon dinosauruksen monumentaaliseen blogiin, jossa (tuoreiden leffapölinöiden ohessa) läpikäydään kaanonia suhteessa kirjoittajansa henkilöhistoriaan. Mutta siinä missä Petteri Vompatti on yrittänyt tehdä leffapsykopuheesta itseään ruokkivan diskurssi(/raha)koneen ("Tämä elokuva on merkittävä koska se antoi merkittävän traagisen elämyksen jo vuonna 1969" jne) näyttäisi Fränti keskittyvän elokuvan traditioon.


Verrattuna myöhempiin HS:n kriitikoihin Fräntihän oli sentään lehdessäkin omapäinen ja -makuinen arvosteluissaan, mitä ei voi aina sanoa häntä seuranneesta, Hesarin viimeiseksi oikeaksi leffakriitikoksi jääneestä Helena Yläsestä, joka myötäili kotimaisen elokuvatuotannon trendejä myötähävettävän makeilla ylisanoilla. Juuri Fränti on se kuuskytlukulaisten sankari, jolla oli rohkeutta arvioida kansalliseksi instituutioksi nousevaa elokuvaa elokuvana: ”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.”  (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)

Jos jostain elokuvan varjokaanonia lähtisi kaivelemaan, niin paras paikka olisivat ehkä sittenkin arkistoidut päivälehtiarvostelut.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti