KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Koomikot tragediassa

Nähtyäni Marie Gillainin pelastavan kokonaisen rikosleffan ("Ni pour, ni contre"), halusin nähdä millainen hän olisi jossain muussa elokuvassa. Kirjastosta löysin hupsuttelevan kädestä-pitäen-feminismiä -elokuvan ("Tout le plaisir est pour moi"), josta tajusin, että Gillainhan jos kuka on vahva komedienne näyttelijänä - ja erottuva ainoastaan sellaisessa tyylilajissa. Ja juuri se korkein draaman taito, mikä perustuu rekisterin vaihtamiseen myös näyttelijöiden castaamisessa, oli saattanut hänet kovaotteiseen rikosleffaan keskushahmoksi, jonka kautta kaikki kuvattu sai erityistä filosofista syvyyttä - niin kuin vain ranskalaisissa rikosleffoissa on mahdollista.

Mutta nämä tällaiset oivaltavat castaamiset ovat niin äärimmäisen harvinaisia, että yrittäessäni keksiä millä hakusanoilla googlettaa tietoa vastaavista tapauksista tai näyttelijätyön perusteista fakkinäyttelemisen soveltamiseen, en tiennyt miten edetä. Ainoat tapaukset, jotka tulivat mieleeni olivat liiankin ilmeisiä. 



Ensimmäiseksi muistin ihastelleeni samanlaista oivallusta, koomikon castaamista keskelle tragediaa, katsoessani pitkästä aikaa uudelleen Costa-Gavraksen tehonsa säilyttänyttä Chile-filmiä "Kateissa": siinä koomikko Jack Lemmon esittää tavallisen keskiluokkaista amerikkalaista isää joka vähitellen tajuaa millaisen helvetin keskelle hän on joutunut ja miten hänen oma maansa on sekaantunut väkivaltakoneiston käynnistämiseen Chilessä. Jokainen Lemmonin ilme ja ele on "draamallisen luonteva" reaktio siihen mitä hän kuulee ja näkee, siis sellainen välittömyys ja nopeus joka kehittyy juuri ammattikoomikolle. Marie Gillain tekee samanlaisen roolityön rikosfilmissä harkitummin ja paljon pienemmin, mutta juuri sellaista elokuvanäyttelemistä jaksaa palata katsomaan kerta toisensa jälkeen.


Mutta sitten - missä muissa elokuvissa tällaista ristiincastaamista olisi harjoitettu yhtä tehokkaasti? Suomessa "koomikko tragediassa" -rooleja on tehnyt ainakin Sulevi Peltola, mutta hänen koomikkoutensa on sitä toista, sitä suomalaista ääripäätä, jossa flegmaattinen elottomuus on jo itsessään naurun aihe.


Euroopastakin mieleeni tuli vain Roberto Benignin "Kaunis elämä", jossa tuo omahyväinen kuminaama ohjaa itse itseään eli klovneeraa keskitysleirillä - ja kyseinen elokuva oli itselleni jo aikoinaan niin vastenmielisen falski katsomiskokemus ja tympein mahdollinen eksploitaatio holokaustiaiheesta, ettei sitä voi pitää näyttelijätyön soveltamisessa kiinnostavana kuin kaikkein teknisimmässä mielessä. 

Ehkä Chaplin herra Verdouxina voisi olla hyvä vastaesimerkki siitä, että kyllähän ohjaaja voi itsekin soveltaa koomikkoutensa taitavasti tragediaan. Mutta ei Chaplinin vaikutus ole laadultaan samalla tavoin luovan hämmentävä kuin Gillainin ja Lemmonin tapauksissa, joissa päähenkilön tavallisuuden mittarina toimivat hänen "luonnollisia" reaktioitaan dramatisoivat eleet ja ilmeet - kyseenalaistamassa juuri sen mikä on luonnollista väkivaltakoneiston sisäpuolella. 

2000-luvulle tultaessa koko kysymyskin ristiincastaamisesta muuttuu tietysti mielettömäksi, kun kaikki elokuvanäyttelijät vaikuttavat olevan ensisijaisesti koomikkoja, samalla kun koko maailma multiplexin ulkopuolella on muuttunut sairaudentilaansa irviväksi farssiksi.

*

Päivitys 5.2.2014: Muistin vielä yhden olennaisen tapauksen tästä castaamisen taikuudesta, Anna Magnanin
Katsoin joskus viime vuonna dokumentin, jossa kerrottiin, miten Magnani oli alkujaan vaudeville-näyttelijä, joka sitten otettiin rohkeasti Rossellinin "Rooma, avoin kaupunki" -elokuvan naispääosaan. Kokemus näyttämökomiikan välittömästä reaktiivisuudesta teki mahdolliseksi vereslihaisan herkän roolisuorituksen, joka nosti Magnanin neorealismin tunnetuimmaksi vakavien roolien tähdeksi. Ja kun on nähnyt Magnanin pelkästään vakavissa rooleissa, on kerrassaan vaikea edes kuvitella millainen hän on ollut vaudeville-komediennena. Helpompi on ajatella, että Italiassa kaikki näyttelijät ovat saaneet jo äidinmaidossa ainekset traagisiin rooleihin, aivan kuten Ranskassa kaikki näyttelijät ovat pohjimmiltaan ilveilijöitä ja koomikkoja




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti