KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

maanantai 6. tammikuuta 2014

"Nälkäpeli" ei ole dystopia

"Nälkäpeli"-trilogia ei ole dystopia. Se on elokuvina pelitopia ja mediatopia, jossa on kaikki pielessä niin viihteen kuin taiteensa kriteereillä, mutta eritoten draaman, sillä tragedian säännöillähän tässä yritetään pelata: keskeinen asetelma kertomuksessa on se, miten ihmiset suhtautuvat kuolemalla tapahtuvaan uhrautumiseen muiden edestä. Mutta kun perinteisessä tragediassa surun ja oikeuden selvittelyyn käytettiin kolmannes draamasta, selvittely tällaisessa höpöhöpötopiassa kestää noin 3-5 sekuntia, minkä jälkeen uhrautujat on unohdettu. Ja sitten taas juostaan ja sankaritar tirauttaa itkut.

Mediatopia on Hollywoodin halpa alalaji dystopioista. Mitään ei ole vuosikymmenten varrella kuitenkaan opittu tässä alalajista, vaan spektaakkelia revitään irti samoista aineksista kuin mitä kritisoidaan. Dystopian sijaan tarjolla on fasistisen ihmetyksen ja ylivoimaisen isällisen järjestyksen maailma, jollaisia nämä mediatopiat ("Juokse tai kuole", "Rollerball") ovat tarjonneet ennenkin muka-kriittisiksi kuvitelmiksi tulevaisuudesta. Tietenkään kaikki mediatopiat eivät ole yhtä piilofasistisia ja pinnallisia, onneksi, kuten Truffaut'n "Fahrenheitin" kestävä suosio osoittaa. Samoin "Logan's Run" on hullutteluineenkin suorastaan esimerkillisen anarkistinen verrattuna näihin uudempiin versioihin näytöslajeiksi järjestyneestä luokkayhteiskunnasta.

Vastenmielisintä "Nälkäpelissä" on se, miten valkoiset sankarit leikkivät ikään kuin alistetun luokan asemaa, joita supervalkoisiin haarniskoihin pukeutuneet poliisit raahaavat ja pamputtavat, samalla kun muut etniset ryhmät toimivat statisteina tai on selityksittä pois pyyhkäisty tulevaisuuden Amerikasta. Kuitenkin jo valkoisuus sinänsä riittää tekemään heistä sekä kertomusmaailman sisäisiä showtähtiä että elokuvaspektaakkelin supertähtiä, jotka selviävät viidakosta harjoiteltuaan virtuaaliradalla nuoliammuntaa ja minuutin verran mummon kanssa perhonsitomista.

"tNälkäpeli"-trilogian kakkososa "Vihan liekit" on kirjaimellisesti keskeneräinen viihdetuote: siihen otetaan kaikkia niitä rahastuksen tarjoamia vapauksia mitä trilogioiden kakkososalle nykyään sallitaan eli toiminta ja draama katkaistaan täysin kesken kun kaksi tuntia kuvaa tulee täyteen. Etenkin pelikonseptin soveltamisessa ison julkisuuden saaneeksi ja teinitragediana ilmiöksi muodostuneeksi elokuvasarjaksi "Nälkäpelit" hylkää täysin nämä rahanarvoiset kehyksensä, koska VÄLIOSAN katsojaa ei voi koskaan kusettaa niin paljon että se vaivautuisi vaatimaan rahojaan takaisin - onhan hän ikään kuin OSTAMALLA LISÄÄ SAMAA itse syyllistänyt itse itsensä, siis ostanut valitsemansa konseptin jo sillä että valitsee katsottavakseen jotain mikä on vain muodollisuus ylimainostetun avauksen ja sulkeumaa lupaavan lopetuksen välissä.

Ainoa helmi "Nälkäpeli"-elokuvissa on pääosan karismaattinen Jennifer Lawrence. Ainoa oivallus tässä kakkososassa on maskeerata hänet erääseen kohtaukseen samannäköiseksi kuin Elizabeth Taylor "Kleopatrassa". Hiemankin aikuisemmassa elokuvassa tästä kaltaisuudesta otettaisiin paljon irti. Mutta tämän korkeammalle Lawrene ei tule urallaan kohoamaan kuin näköistähdeksi. Jo seuraavassa filmissä, "American Hustle", hänen hahmonsa on turvallinen blondiklooni, jonka ainoa tehtävä on täyttää seksilisukkeen rooli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti