Teatteriharjoituspäiväkirja 10

Ensi-ilta (9.3.) sitten tuli ja meni. Kaikki meni ok, kaikki olivat tyytyväisiä, ja Antti Tuurin läsnäolo tosiaan energisoi tunnelman sellaiseksi Julkiseksi Tapahtumaksi, jota muuten Tampereella harrastajateatteri tuskin kokisi.

Helmikuussa ohjaaja pohti vaihtoehtoista lopetusta näytelmälle.

Ensi-illan jälkeen jokainen esitys tuntuukin jo toiston toistolta. Etenkin kun mikään ei mene itsellä täysin oikein yhdelläkään esityskerralla. Vaikka virhe olisi kuinka pieni, se tuntuu todisteelta siitä, ettei harjoittelu autenttisen yleisön edessä sekään terävöitä mieltä.

Huomaan alkavani nukahdella ruumiskasassa ja havahdun jalkeille vasta kun Jaakko pomppaa ylös kyljestä. Ekan näytöksen kohtauksista en rutinoidu muistamaan, että lavalle tulevat ensin aseettomat ruumiskasat, sitten lapualaiset, sitten vasta aseelliset ruumiskasat. Pimeässä 10 sekunnin vaihdon aikana on vaikea löytää toisen roolin vaatteita, hattu menee päähän väärin päin, takki jää napittamatta, ja housut ovat tipahtaa. Se kaikki alkaa naurattaa ja sitten pitäisikin olla jo lavalla saarnaamassa mattikurikkana. Ja sitten äänikin pitää rykiä vielä esiin jostain nuhayskän alta.

Mutta, edelleenkin, tällainen muistutus teatterin auntettisuuteen PAKOTTAVASTA tilasta olisi pakko saada säännöllisesti. Niin muistaisi arvostaa vieläkin enemmän sitä näkymätöntä taidetta, ammattinäyttelijän ainutlaatuista valppautta. Mikään muu taiteenlaji ei samalla tavoin vaadi sosiaalista tarkkaavaisuutta eikä sitä siksikään edes teatterikritiikeissä koskaan kommentoida.

Tätä kaikkea tulee kahlanneeksi ajatuksissaan kahdesti, kun on lukenut Saara Turusen Sivuhenkilö-romaania, jonka näkökulma julkisuudessa elämiseen on kuin näyttämöharjoitusta 24/7. Mitä Kirjailija-hahmon kannalta fokusoitavia tyyppejä näkyy ympärillä? Miten niihin Kirjailija-hahmo, etenkin "tämän ikäinen nainen", oletettavasti reagoisi?

Turusen Sivuhenkilössä hienointa on se, että se esittää kirjallisen julkisuuden niin naurettavan itseriittoisena ja sulkeutuneena kuin omia hyveitään tarkastelevan näyttämön, jonka rinnalla yksinäinen arkielämä näyttäytyy tavattoman paljon rikkaampana. Vaikka kirja on proosana täynnä tyhjäkäyntiä, ja sitä voisi sanoa yhtä hyvin blogiromaaniksi kuin teatteriromaaniksi, on se eleenä vuoden tärkeimpiä teoksia. Plussana päälle tulee ronskin perusteellinen kommentaari Hesarista. Siitä Mervi Kantokorpi ei uskaltanut sanoa yhtään mitään HS-arvostellessaan Sivuhenkilöä, vaan tyytyi ylistämään teoksen feministisyyttä. Siinäpä erkko-oopperaa kerrakseen.

Mitä haluaisin nähdä kirjamessusyksyllä 2018? Messupaneelin jossa Ossi Nyman ja Saara Turunen esittävät dialogina paljon puhuvan hiljaisuuden.

Tai ehkä se nähdäänkin teatterimessujen puolella.

Hävitys (elokuva)

Kirjailija Alex Garlandin ohjaajaura ei ole noussut oikein siivilleen. Eikä nouse vieläkään, sillä tuotantoyhtiö tajusi hyllyttää hänen kauhuscifi-filminsä, Hävityksen (Annihilation), Amerikka-kierroksen flopattua. Mutta Netflix vainusi rahaa ja osti elokuvan studion roskakorista kierrätettäväksi nimitekijöiden (Garland ja Natalie Portman) varassa suoratoistoon.

Netflixin mahdollistama intimiteetti ei purista Hävityksestä yhtään parempaa kauhuelokuvana kuin scifinäkään. Paitsi Hesarin kriitikko Juho Typön mielestä, joka oli pitkässä tv-arviossa (13.3.) lääpällään tämän kauhuscifiä Stalker-aihelmaan sekoittelevan hölmöilyn kanssa. Ehkä siksi, että tässä elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat naisia ja naisidentiteettitarinat ovat nyt niin tavattoman trendikäs juttu, että antamalla leffalle neljä tähteä Juho Typpö uskoo nostavansa omaa tähteään.

Hävitys oli onneksi helppo tarkistaa, kun Netflix tulee meidänkin kaapelilaitteisiimme.
Itse antaisin sille enintään yhden tähden loppukohtauksen tanssimaisesta kuvauksesta. Mutta jokin taho, joka tämän Garlandin leffan on ryssinyt, on loppukohtaukseenkin pakottanut pohjustukseksi kauhuscifille ominaista räiskintää sekä Alien-filmeistä kopioidun pesäpainajaisen. Kehyskertomuksen alavireinen kuvatyyli taas on lainattu scifi-elokuvat uuteen arvoon nostaneesta Arrival-filmistä. Ihan ilman ohjaajan omaa ajattelua.

Ghostbusters Floridassa? Vai Ihmemaa Oz?

Ylipäänsä Hävitys sisältää yhtä paljon kliseitä kuin Garlandin edellinen ohjaus, palkintojakin saanut debyyttifilmi Ex Machina (2015).
Kun viisi naista tallustelee outoutuneelle Alue X:lle haalarit päällä ja pyssyt kädessä, kuva on yhtä tahattoman helppo ja koominen kuin uuden Ghostbusterin (2016) vastaava asetelma oli pyrinnöllisen koominen.

Ja tästä avainkohtauksesta mennään koko ajan alaspäin. Mutanttieläimet piirittävät, pimeästä kantautuu pelottavia ääniä, edeltävä retkikunta on jättänyt jälkeensä ahdistuneita viestejä, naisten yksilölliset motiivit särkevät ryhmäkurin, jne jne jne.

"Hävityksessä on panostettu yhtä hienosti sekä juoneen että ulkoasuun", väittää Juho Typpö arvostelussaan. No ei muuten ole. Ei kumpaankaan. Kriitikko valehtelee tai on katsellut vastapäistä seinää elokuvan sijaan.  

Hävityksen juoni on tosiasiassa hävettävän huono ja sen ulkoasu on kuin mistä tahansa studiopitoisesta 'teinit eksyvät metsässä' -kauhupätkästä. Elokuvan loppupuolella nähdään kyllä psykedeelisempiä CGI-kuvia kuin genressä keskimäärin, mutta nekin ovat kovin tuttuja sitaatteja (Garlandin käsikirjoittamasta) Danny Boylen Sunhine-elokuvasta (2007), missä niillä on ihan oikeasti jokin temaattinen kytkentä.

Stalker-klassikon uudelleefilmatisoinnista on kantautunut huhuja vuosikymmenien ajan. Mahdollisuus tehdä stalkerit ilman Strugatskien alkuperäistä romaania (1972) on ollut ilmeisesti liian iso houkutus Garlandille: kuvata mahdollisimman pienin vihjein miten "Alue X" poikkeaa meille tutusta maailmasta ja luottaa siihen, että Floridan rämeet näyttävät yhtä arvoituksellisen hirviömäisiltä kuin rajaseutu-analogiansa ansiosta indie-klassikoksi nousseessa Monsters-elokuvassa (2010).

Mutta lopputuloksessa se Hävityksen rämekin näyttää puutarhan lammikolta.

Haastavin, se ÄLYLLISIN osuus tällaisen tarinan haltuunotossa on kumminkin se, miten käsitellään ihmisten reaktioita poikkeavuuksiin - ja siitä Garland ei selviä alkuunkaan. Yhden ilmeen varassa laahustava kylmä ja eloton Natalie Portman on tämän elokuvan keskiössä vieläkin zombimaisempi kuin missään aiemmissa filmeissään. Luonnerooli jos mikä, muttei elokuvan eduksi.

Hävitys-romaanin tehnyttä Jeff Vandermeeriä ei sentään voi epäillä syylliseksi ainutlaatuisen tylsään kopioon Stalkerista, etenkin kun elokuva kuulemma eroaa merkittävästi romaanista; eroavuuksista löytyy selonteko esimerkiksi (spoilerit sietävälle) täältä. Itse en ole romaania lukenut enkä lue. Minusta Vandermeer ei ole kiinnostava muutoin kuin genren metakommentoijana, mikä on ihan arvostettava alalaji, silloin kun sen tekee hyvin kuten Vandermeer teki Pyhimysten ja mielipuolten kaupungissa (2001). Garlandkin on erittäin etevä kirjoittaja, mutta ohjaajana ilmeisesti hukassa, miten muuttaa teksti eläväksi kuvaksi.

Romaanina Hävitys on trilogian avaus. Elokuvana sille ei toivo sen enempää jatkoa kuin millekään muullekaan migreenikohtauksen tavoin itse itsensä murentavalle kuvavirralle.

Orbital Cloud (romaani)

Kaupallinen innostus lähiavaruuden teknologiaan näkyy aiheelle omistautuneen median ja väistämättä myös scifin kasvuna. Genren kannalta kiinnostavaa on se, miten lähelle nykypäivää nämä tarinat lähiavaruuden asuttamisesta voivat tulla 'realistisimmalla' scifistisellä keksinnöllä joka mahdollistaa ihmiskunnan Suuren Loikan evoluutiossaan.

Taiyo Fujiin "Orbital Cloud" (2017) on näitä teoksia, jotka ylittävät julkisuuskynnyksen yksin ideansa varassa. Siinä Suurta Loikkaa yritetään Pohjois-Vietnamin sieppaamilla suunnitelmilla, jotka vaarantavat kaiken aiemman avaruusteknologian. Asetelma on omaperäisen komea, mutta kirjallista asua tämän lähtötilanteen käsittelemiseen ei ole löydetty. Kirjoittajahan ei ole natiivi englannin käyttäjä, joten genreskaksi väsätty teos selittää ison osan latteuksista. Vaan ei kirjan pituutta (520 sivua).

Kyseessä on kaunokirjallisesti hölmöimpiä teelmiä mitä olen edes genrefiktiossa nähnyt. Se on oireellisen kehno eli varoittava esimerkki yrityksissään paikata tyylillisiä puutteita trillerin kliseillä ja amerikkalaisuuden ihastelulla. Pahikset ovat pohjoiskorealaisia superagentteja, mutta lopulta hekään eivät ole erityisen pahoja; CIA kuvaillaan kuin se olisi yhdistelmä Mensaa ja Punaista Ristiä; USAn ilmavoimat (!) toimivat avaruusohjelman hyväksi käytännöllisemmin kuin NASA, jne.

Nolostuttavin osa kirjaa ovat sen sankarit, japanilaiset nörtit, jotka CIAn suojeluksessa pelastavat maailman, kunhan heidät viedään amerikkalaiseen rautakauppaan (!). Kirjan sanoma on sama kuin millä NASAa on herjattu puoli vuosisataa: yksittäisten yrittäjien on päästävä kokeilemaan uusia lo-tec-keksintöjä kiertoradalle jotta avaruuden valloitus olisi sekä kannattavaa että innovatiivista. Nörttien sankaruutta täydentää kiertoratahotelliaan tyttärensä kanssa testaava, Elon Muskin kaltainen biljonääri.

Kirjan nimessä piilevä keksintö on ainoa syy aukaista tämä romaani, ja katua puolivälissä ajanhukkaa. Orbitaalinen leijalanka on yhtä ällistyttävä idea kuin Clarken avaruushissi. Novellin mittaisessa tarinassa iso idea riittäisikin pitämään kerronnankin riittävässä liikkeessä.

Kirjoittajalta, japanilaiselta Taiyo Fujiilta "Orbital Cloud" on toinen romaani. Se, että tämä kirja on palkittu romaanina sekä Japanissa että Amerikassa, kertoo scifin yleisestä alennustilasta yhtä paljon kuin avaruusteknologian liukumisesta kohti fiktion ohutta hypesfääriä.

Teatteriharjoituspäiväkirja 9

Viime sunnuntaina vedettiin Kylmien kyytimiehen "tekninen läpäri" eli käytiin näytelmä lävitse kohtaus kohtaukselta sen mukaan, mitä epävarmuuksia liikkumiseen, varusteisiin tai etenkin valaistukseen saattoi liittyä. Eilen oli sitten kenraaliharjoitus,  paikalla oli vain pari ihmistä koeyleisönä, mutta tunnelma oli aivan toisenlainen kuin aiemmissa "läpäreissä". Virheitä oli selvästi vähemmän kuin koskaan aiemmin, tosin yleisö ei välttämättä huomannut yhtäkään. Esimerkiksi Kurikan monologissa unohdin yhden virkkeen ja höpötin sen toisessa kohtaa, mutta unikohtauksen sisällä se varmaan meni täydestä.

Kurikka paheksuu aseita. Kuva: Kaisa Vuorinen.

Terhin neuvoista ESITTÄÄ dialogia olen saanut suunnan. En ole eläytyvä ja tilanteiden moodiin heittäytyvä ihminen koskaan ollut, joten täytän vain luihun luonneroolin paikkaa: ailahtelevan ja aggressiivisen sosialistin perikuvaa. Eipä silti, Matti Kurikan elämäkerran perusteella aikalaiset muistivat hänet ensisijaisesti epäkäytännöllisenä 'näyttelijänä', joka puhui maailmasta sellaisena kuin miksi halusi sen muuttuvan, ei todellisuuden perusteella.

Kun näytelmään lupauduin mukaan viime syksynä, olin jo unohtanut kuinka paljon aikaa tällainen projekti vie illoista ja viikonlopuista. Oikeasti työssä käyviltä ja opiskelijoilta se vaatii tietysti vielä tuplasti enemmän kuin kaltaiseltani ihmiseltä, jolla ei ole edes muuta sosiaalista elämää kuin kerran viikossa leffavisa ja kahdesti kuussa lautapelailu.

Jotkut asiat teatterin TEKEMISESSÄ ovat kuitenkin edelleen samalla tavoin hyveellisiä kuin millaisina ne kokee teatterin KULUTTAJANA: taiteenlajin kollektiivisuus, ideoiden nopea oksastus ja se miten esitys kasvaa aina isommaksi kuin kaikkien resurssiensa summa, ja se millaista on energian kierto näyttämöllä: jokainen uusi sävy ja tarkempi sanan tai eleen valinta siirtyy väistämättä muihin läsnäoleviin.

Teatterissa ei tarvitsisi esittää utopiasosialistia. Teatteri ON utopiasosialismia. Se sähköistää tietyt repliikit ja tietyt hahmot. "On paljon mitä pitää", sanoo Lavikko näytelmän avainrepliikissä.

Yleisö kykenee parhaimmillaan näkemään tämän kollektiivisen kasvun ja energian kierron niin harrastajien kuin ammattilaisten esityksissä. Tämä energiankiertohan oli ydin esimerkiksi Saltsarin draamanäkemyksessä, vaikka se katosi kaiken semiotiikkapuzzlen ja persoona-analyysin alle. On aivan varmaa, että Saltsarin maine draamastudion ohjaajana perustui tällaiseen ihmistuntemukseen pikemminkin kuin greimasilaisen semiotiikan himmeleihin.


Huomenna on sitten Kylmien kyytimiehen ensi-ilta ja sen jälkeen vielä 13 esitystä. Kaikki menee niin rutiinilla, että eilenkin jaksoi hämmästyä kuin olisi juossut viidessä minuutissa tunnin aidat. Ei ensi-illassakaan muuta jännitettävää ole kuin että maestro itse saapuu paikalle katsomaan tulkintaamme romaanistaan. Kosminen sähköinsinööri jos kuka.

Pää kallis, elämä halpa

"Ei tämä nyt ihan kauheelta näytä", sanoi lääkäri röntgenkuvaa katsellessaan. Se oli kallein passikuva mitä minusta on otettu, 123 euroa. Mutta kyse olikin geologisesta keilauksesta: kuvassa näkyi koko mahdollinen tulevaisuuteni.

Jos parodontiitti etenisi ja jos en leikkauttaisi pois viimeisiä viisaudenhampaita, muuttuisi pääni oman elämäni kaatopaikaksi. Tämä ei ollut lääkärin diagnoosi, mutta ei hänen omat sanavalintansakaan täysin rohkaisevia olleet: 'ei ihan kauheeta'.

Välittömäksi korjaukseksi hän ehdotti perinpohjaista hammaskivien ja bakteerikertymien poistoa ikenien alta, siis paljon perinpohjaisempaa kuin mitä suuhygenistit tekevät. Jäin kauhistelemaan käyntikertojen määrää & hintaa (5 tuntia, à 350 euroa), jotta en joutuisi päättämään välittömästi tätä välitöntä korjausta.

Näin pelkurimaisesti ihminen toimii, kun vaihtaa elämänajan valuuttaa, vuosia, mukavien eli kivuttomien viikkojen odotukseen. Elämä on halpaa, pää kallis, koska minä on yhtä kuin pää, jonka pitäisi tehdä päätökset oman itsensä ulkopuolella. On helppoa olla urhea yksittäisellä lääkärireissulla ja sanoa, ettei tarvitse puuduttaa porausta varten, mutta lääkäreissun PÄÄTTEEKSI mieluummin siirtää hamaan tulevaisuuteen kaikki vastaavan kipuluokan ratkaisut.

Miksi näin? Siksi, että on tottunut terveysasioiden koostuvan todennäköisyyksistä. Yhtä lailla flunssa kuin vakavammat kehoon iskevät onnettomuudet tulevat jos ovat tullakseen. Harjaan hampaat vain tietyllä ylimalkaisella tehokkuudella, koska mikään määrä harjausta ei kuitenkaan TÄYSIN takaisi reikien syntymistä. Iensairausten erikoislääkäri sitten, äsken, havainnollisti, kuinka huonosti olen harjannut hampaani, vaikka käytän sähkölaitetta.

Ja kun joka ainoasta taudista ja sairaudesta löytyy se disclaimer, että yksilölliset tekijät voivat altistaa tai suojella, niin sitä sitten jättää leikkauttamatta viisaudenhampaansa ja käymättä säännöllisesti yhtään minkäänlaisissa terveystarkastuksissa. Ja niin keho on väline kuin mikä tahansa muukin: jos se ei prakaa juuri nyt, niin sitä ei tarvitse korjata.

Mestari ja Margarita (näytelmä)

Joskus käy näin: näytelmä on teknisesti häikäisevä ja saa teatteritempuillaan tutun tarinan tuoreeksi, mikään kokonaisuudessa ei tunnu hitaalta tai haalealta - ja silti, se katsojien läsnäolon tunnustava särmä tästä puuttuu, se jokin mikä saisi esityksen sirittämään mielessä.

Mestari ja Margarita, ohj. Anne Rautiainen.

Viime syyskuussa (2017) ensi-iltansa saanut "Mestari ja Margarita" on edelleen Kansallisteatterin loppuunmyytyjä näytelmiä. Tähtinäyttelijöiden sijaan se luottaa teatteritemppuihin ja autenttisuuden lupaukseen: yleisön varietee-puhutteluun ja artisaanimaisen pienimuotoiseen nukketyöhön. Kun tekstipohjana on vielä kirjallinen klassikko, Bulgakovin romaani, yhdistelmää täytyy ihailla rohkeasta sovituksesta. Kaikki näyttämöratkaisut tehdään viitseliäästi - ja niin isolla rahalla kuin vain Kansallisen budjetti tekee mahdolliseksi.

Tekninen vyörytys tuo mieleen elokuva-ammattilaisten kommentit Revenant-filmistä: sellaisella budjetilla sellaisissa maisemissa ei voi epäonnistua. Samaa materiaalisesta ylituottamisesta seuraavaa hengästyttävää hengettömyyttä voi aistia tämän romaaniklassikon sovituksesta. Näyttelijät tekevät kyllä kaikkensa pysyäkseen lähempänä katsomoa kuin tempputekniikka. Ihan aina se ei riitä.

Näytelmän pelastaa sen sijoittaminen Kansallisen takahuoneeseen, Willensaunaan. Suurella näyttämöllä tällainen fantasia-show tuntuisi tivolilta, johon näyttelijät hukkuvat. Pienellä se tuntuu luksukselta, simulaatiolta siitä, miten lavealle kirjailijan mielikuvitus levittäytyy poliittisesti ahtaissa oloissa. Bulgakovin teoksen uskonnolliset kommentit eivät tosin nivelly tähän sanomaan sen paremmin tulkinnassa kuin alkuperäisessä kirjassakaan. Pontius Pilatuksen osuus sopisi paremmin siihen poliittisen sisällön sovittamiseen.

Pidin eniten sitä, miten romanssi nousee etualalle. Kakkospuoli esitystä toimii täysin sen varassa kieputtaen orfista spektaakkelia Margaritan tehtävästä pelastaa Mestari-kirjailija turhautumisen ikihelvetiltä. Voi ihmetellä miksei ykköspuolisko? Miksei karsittu teknisiä temppuja, kuten 3D-raitiovaunua tai zoomausta nukkekotiin, tai koko sitä liiankin tuttua puistonpenkkikohtausta. Miksi nukketeatterin tuominen kansalliselle näyttämölle on eleenä arvokkaampaa kuin se, miten UUDELLA tavalla tätä nukketekniikkaa VOISI käyttää?

Ja, koko sovituksen kannalta, mihin tarvitaan Moskovaa ja Stalinin ajan NL:a, jos niitä ei linkitetä nyky-Venäjään? Eikö ole osattu päättää, paljonko syödään perinnettä ja paljonko säästetään? Margaritan punainen mekko hulmuaa Moskovan yllä mahtavampana kuin mikään aate. Niin kyllä hehkuu Margaritan kauneuskin (täydentäen esittäjänsä, Annika Poijärven laulusoolon), mutta näin utopioivalle romanssille se sallittakoon.

Pidin mutten sydämistynyt.

Happy End (elokuva)

Lähes loppuun jaksaa uskoa, että "Happy End" (2018) vielä syvenee aidoksi Haneke-tapaukseksi. Mutta loppua kohden käy selväksi, että antieeppisen perhetarinan sijaan tarjolla onkin vain haalea pastissi ohjaajan urasta: vähän medialaitteilla etäännytettyä yhteiskuntakritiikkiä, vähän tekstiseksiin etäännytettyä sadismia, vähän aggressiivisella dialogilla raavittuja perhesuhteita, ja välikkeinä mykkää tilannekomiikkaa. Elokuvan lopetus tuntuu jopa röyhkeän lattealta, kunnes muistaa filmin nimen ja suostuu uskomaan, että ilman tällaista pastissiteosta Michael Haneke ei ehkä motivoituisi tekemään jotain erilaista. Seuraavaksi.

Tietysti mestarin keskinkertainenkin filmi sisältää runsaasti mietityn poikkeuksellisia kohtauksia. Niiden erilaisuus toisiinsa nähden saa havaitsemaan kytkentöjä sekä eurooppalaisten että ranskalaisten tarinoiden välillä. 13-vuotiasta armomurhaajaa esittävä sympaattinen teininäyttelijä muistuttaa Isabelle Huppertia nuorena, ja itsetuhoisan suvun vanhusta esittävä Jean-Louis Trintignant tekee tarkoituksellisen samansuuntaista hahmoa kuin Haneken "Amour'issa" (2012). Nyt vain kaikki on kylmempää, murheellisempaa, tuomitumpaa ennalta. Esimerkiksi Toby Jonesin ei tarvitse tehdä muuta kuin esittäytyä Huppertin kihlattuna niin suhde näyttää solmitun  eurooppalaisen filmitaiteen häijyksi metavitsiksi: brittiläinen liikemies on ranskalaisen partnerihahmona jossain perverssiyden tuolla puolen.

Ja tämän kaiken Haneke saa toimimaan mitään painottamatta, mitään selittämättä, erinäisiä juonenlankoja solmimatta, vaikka se sisäsiistiltä pastissilta tuntuukin. Huppertia itseään käytetään sukutarinan matriarkaksi hyvin niukasti ja hahmoa syventämättä, tietoisena siitä, mitä kinkyjä salaisuuksia katsoja odottaisi Haneken paljastavan juuri tämän "Pianonopettajasta" (2001) tutun näyttelijän kohdalla.

"Happy End" jättää hyvän olon vain siksi, että se on niin paljon tarinavetoisempi kuin tylsähkö "Amour" oli ja että tällä(kin) kertaa Haneke säästää katsojat banaaleilta yksityiskohdilta. Voisi se siis olla myös jäähyväisfilmi? Armokuolemasta jauhetaan niin paljon ja sävyttömästi, että tuntuu kuin Haneke anoisi armolopetusta koko taiteenalalleen. Vai onko se vain ärtynyt vastareaktio perhetarinoiden nostalgiaan Euroopassa?

Ainakin tämä elokuva pakottaa toiseen katselukertaan, kuten "Kätketty" (2005) teki. Sekin on jo riittävä saavutus nykyisen filmikulttuurin aikakautena.

Black Panther (elokuva)

Black Pantherin pitäisi edustaman supersankarifilmien uutta emansipatorista kärkeä. Tosiasiassa se edustaa poliittisen korrektismin itseisarvoa, joka levittyy kuin käärmeöljy mediasta toiseen. Ensimmäisen mustan supersankarin lanseeraaminen ja naissankareiden tukuttaminen sidekickeiksi ovat taanneet BP-elokuvalle maineen, jolla ei ole mitään tekemistä filmitaiteen tai edes -viihteen kanssa.

Black Pantherin erityisyys etnoactionina on tuonut mukanaan puvustukseen ja musiikkiin uusia sävyjä. Mutta siihen se scifinkin perinteelle tuttu afrofuturistinen lisuke loppuukin. Afrofuturismi on genreperinteeltään leikkisää ja utopioivaa tieteisfantasiaa. Black Panther on totinen ja typerryttävän tavanomainen mäiskintäfilmi, jonka kankeutta korostaa jäykästi poseeraava pääosan näyttelijä.

Black Pantherin utopia Afrikasta näyttää Narnialta, jonka keskellä törröttää samanlainen tekno-Manhattan kuin tuhannessa muussa scifi-pläjäyksessä. Miten tämän Wakandan asukkaat elävät? Kuljeksivat Star Warsin aavikkocityn basaarissa ja ostelevat käsitöitä? Siltä se näyttää. Välillä pistäydytään tapaamaan elämäntapapaimenia ja tunteilemaan Leijonakuninkaan kohtauksissa.

Loppukamppailu on Marvel-filmiksikin poikkeuksellisen sekava. Se tuo paljaiten näkyville, miten vähän tätä BP-filmiä on yritettykään käsikirjoittaa.

Keskelle elokuvaa on upotettu vartin mittainen jakso korealaisella kasinolla, laiskana kopiona Bond-filmeistä ("Skyfall" teki kasinokohtauksen retroarvokkaaksi lainatessaan sen "Kultaisesta aseesta" jne). Tällä  herutetaan oletetun yleisön toiveita nähdä seuraavaksi mustaihoinen Bond. Ja taas poseerataan... ja sitten vähän hypitään seinille ja autojen katoille... ja sitten myös Klonkku ja Bilbo pistäytyvät tarinaan tuomaan spefi-uskottavuutta...  ei vaan ihan tosi, näillä näyttelijäspekseillä mennään kun mitään afroerityistä tarinaa ei uskalleta laatia.

Jos Hollywoodin ainoa vaihtoehto kulttuuriryöstöille on tällainen aivoton pidättäytyminen filmilainojen sisäpuolella ja kuvitella siten Ugandan tilalle afronarnia, niin totisesti supersankarigenre on löytänyt viimeinkin seinän jota se ei osaa kiivetä.

Mitä tulee elokuvan etniseen väritykseen, on syytä vilkaista niitä luentoja, joissa tuodaan paljaasti esille miten Black Panther on yhtä rasistinen filmi kuin muutkin Marvel-universumin tuotteet. Linkkisuositusta jakaen löytyy esim. Christopher Lebronin analyysi (Boston Review -lehdestä). Sen pointit BP:n rasismista on syytä lukea (spoilerit huomioiden!) jos erehtyy elokuvan katsomaan:

- Afroamerikkalaiset eivät kelpaa edustamaan mustaa identiteettiä, vaan ainoastaan afrikkalainen aatelisto, joka ei yritäkään haastaa Yhdysvaltojen etnistä sortoa YK:n edessä.
- Elokuva toistaa jenkkiviihteen rasistista trooppia, että mustan ydinperheen kyvyttömyys toimia yhdessä edustaa kaikkien mustien yhteisöjen yhteentoimimattomuutta.
- Ainoa afroamerikkalainen nainen elokuvassa on äänetön sivuhahmo, pahiksen tyttöfrendi, joka tapetaan nopeasti ja johon ei tämän jälkeen viitata.
- Afrikkalaisen utopian pelastaa lopultakin valkoihoinen hahmo, jonka uhrialttius on merkittävämpi kuin mustien.

"Black Panther is not the movie we deserve. My president already despises me. Why should I accept the idea of black American disposability from a man in a suit, whose name is synonymous with radical uplift but whose actions question the very notion that black lives matter?"

http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther

Teatteriharjoituspäiväkirja 8

Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Kaikki on valmiina, mutta onko se riittävää, että näytelmän tekijöillä on itsevarmuus sisällöstä ja muodosta? Eipä niin, tarvitaan myös varmuus siitä, miten vastata elävän yleisön odotuksiin. Tiedän osaavani repliikit ulkoa, mutta on eri asia sanoa ne pelkästään reaktiivisesti Ketolalle, jonka ympärillä tarina pyörii, kuin tehdä repliikeilä (proaktiivisesti) elävä sivuhahmo, jonka vuoksi Ketolan tarina on suljetussa maailmassaan monipuolisempi.

Yleisön kannalta Kyytimies on toki varman viihdyttävä ja seurattava, koska kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja tarinaa on helppo seurata matkana sodan ytimeen, Tampereen itärintamalle. Ja kun 100-vuotisjuttuja kansalaissodasta tarpeeksi lukee, tuntuu että niihin muutamiin viikkoihin koko sota tiivistyi, vaikka tuhansia enemmän tapettiin niiden jälkeen. Ehkä sodan neutraalikin nimi sietäisi jo vaihtaa "kostosodaksi".

Kyytimiehessä sodan kumpikaan osapuoli ei näyttäydy järin edustavana, ja Ketola on ainoa kunniallinen hahmo. Siksi loppupuolella pitäisikin alleviivata yleisölle Ketolan muuttumista eikä päästää hahmoa pois Tampereen helvetistä ihan niin helpolla paperi jumalalta -ratkaisulla kuin nyt. Romaanissahan loppuratkaisu on juonellisesti yhtä siloiteltu. Mutta proosassa fiktiohahmo toimii eri tavoin: hahmo on proosassa yhtä kuin kaikki tapahtumansa yhtä aikaa ymmärrettynä, näyttämöllä taas niiden lopputulosta. Draama tähtää prosessin lopputulokseen, jopa meta- ja brechtiläinen draama.

Erikoisin kehityskulku Kyytimiehen teossa on tämä: täydellisesti sujuneet pesäpallosodat ovat vähitellen muuttunet haparoiviksi, kun kaikki muu sujuu täsmällisemmin. Kun ajattelu alkaa syrjäyttää actionia, mustelmien määrä on suoraan suhteessa repliikkien runollistumiseen.

Artemis (romaani)

Andy Weirin "The Martian" (2011) paalutti scifin 2000-luvulle. Mutta kirjailija itse saattaa jäädä yhden kirjan tapaukseksi. Näitähän on useita scifin historiassa, teoksia joiden aiheeseen kirjailija pumppaa kaiken asiantuntemuksensa juuri kun aihe on trendikkäin tiedeuutisissa.

Mars-tarinan tosituntumaan verrattuna Weirin uusi kirja "Artemis" (2017) on erittäin heikko romaani jopa scifistisiltä osiltaan. Ja erityisesti niiltä. Sen juoni on rakennettu väkinäisesti skenaario skenaariolta esittelemään miten kuukaupunki toimii. Kirja tuo mieleen Clarken Selene-romaanin (1961), jossa kuuteknologian ongelmat esiteltiin yhden katastrofin ympärillä. Juonta ei yritettykään vääntää, vaan eipä kirjakaan ollut novellia pidempi.

Kuukaupungin yhteisökuvauksena Weir jää niin ikään kauaksi jälkeen edeltäjistään, etenkin Heinleinista, jonka oikeistoanarkistiset yhteisöt ovat säilyttäneet sentään genreuskottavuutensa läpi vuosikymmenten.

Weir esittelee Artemiksen kaupunkia vimpaimet etualalla. Huolella kuvaillussa katastrofitarinassa scifistiset vimpaimet ovat aina myös osa ongelmaa. Tällaiset tarinat voivat ylläpitää scifin verneläistä perinnettä, usein kömpelösti, mutta sentään testaten mitä olemme halukkaita uskomaan tiedeuutisista, millaista teknologiaa pitämään mediaseksikkäänä.

Noh, kuu ei ole mediaseksikäs. Varsinkaan jos siellä ei muuta ole kuin turistikasinoa muistuttava kuplakaupunki. Näin Weir visioi perustan kuun ensimmäisille 2000 asukkaalle. Katastrofin ainekset sekoittuvat vasta kun kuun olosuhteista löytyy ison bisnesmomopolin mahdollisuuksia. Kovin 1950-lukulaista markkinaspekulaatiota, eh?

Luin aivan äskettäin Ian McDonaldin Luna-sarjan kakkosromaanin (Wolf Moon, 2017), jossa kuukaupungit pursuavat seksiä, väkivaltaa ja mafiosoja. Pidin siitä kovin, vaikka romaanina sekin oli kuin ultracooleista raapaleista koottu salaattipöytä.

Teinimielisiä lukijoita mielistelevä ultracool tyylittely on silti parempi ratkaisu scifin yhteydessä kuin madaltaa teknobabblen luettavuutta Weirin tapaan: minäkertoja, isäänsä vastaan kapinoiva muslimineito, ironisoi taukoamatta tekojensa ja repliikkiensä lapsekkuutta. Hän on "paha tyttö" jenkkisarjojen tylsimmässä merkityksessä, se sellainen joka mokailee kaikessa mutta lopulta kasvaa sankaruuteen.

Artemis-romaanin insinööriproosassa on kyllä kieltämättä jotain järisyttävän suomalaista, joten en ihmettelisi jos tämäkin käännettäisiin suomeksi. Hitsaaminen on kuvailtu tässä kirjassa yhtä perusteellisen tarkasti kuin Mars-kirjassa perunoiden kasvatus. Tämän scifi-romaanin Hannu Salamakin lukisi. Mutta Elon Musk ehkä ei. Heinleinin The Moon is a Harsh Mistress (1966) sen sijaan kuuluu olevan Muskin lemppareita.

Mutta harrastajan kannalta Weirin Artemis on kuin löyhähdys scifin kuolleesta kultakaudesta - jotain minkä haluaa unohtaa yhtä ehdottomasti kuin pitää Weirin marsilais-romaanin majakkanaan.