Maailmagenren genrearkki

Scifi-käsikirjan käsikirjoitus pitäisi jättää viikon päästä kustantajalle. Paniikin sijaan iskee jumalakompleksi. Olenkohan sanonut tästä maailmagenrestä kaiken, olenko kartoittanut genremaailmalle sekä keskukset että rajat? Jälkimmäinen arveluttaa enemmän, koska genrerajojen tuolle puolen pakkaa unohtumaan aina jotain klassikoita.

Sentään olen keksinyt ammattinimikkeen, jonka alle sulkeutua, ettei tarvitse väittää itseään sekä opettajaksi että tutkijaksi että kriitikoksi että kirjailijaksi. Riittää kun sanoo olevansa genrekarttatyöläinen.

Ja tehtäväkenttä? Vastaus: "avaruusahväärit". Rahaa ei näy, mutta tyhjyys syvenee.

Well, juuri nyt käsikirjoitus näyttää siltä kuin se olisi jonkinlainen eeppinen nooan-arkki, johon on saatava kaikki mahdolliset kirjailijatkin mukaan, ja juuri siksi se kellahtaa omasta painostaan ennen kuin ehtii edes lukijoille saakka. Siinäpä ihmettelemistä. Ja miksi ihmeessä mitään muuta astiaa ei kutsuta "arkiksi" kuin Nooan arkkia? Mikä maailmansa levyinen paperiarkki se sitten mahtoikaan olla?

Kaiken lisäksi kirjailijoiden (ja tutkijoiden) nimi-indeksi näyttää eksoottisten eläinten luettelolta:

Adams Douglas  * Ahonen Erkki  * Aldiss Brian  * Alexander John  * Allan Edgar  * Amis Kingsley  * Amis Martin  * Anderson Poul  * Arnason Elanor  * Arnold Matthew  * Arnold EdwinLester  * Ash Constance  * Atwood Margaret  * Aumasto Marjaana  * Bacigalupi Paolo  * Bakunin Mihail  * Ballard J.G.  * Banks Iain M.  * Barker Clive  * Baudrillard Jean  * Baxter Stephen  * Bear Greg  * Beljajev Aleksander  * Bell Graham  * Bellamy Edward  * Benford Gregory  * Bergson Henri  * Bester Alfred  * Bethke Bruce  * Blaha John  * Blish James  * Bloch Ernst  * Bloch Robert  * Bogdanov ...
-- KLIP KLIP -- KLIP KLIP -- KLIP KLIP -- KLIP KLIP --

Liisa autiomaassa (Tracks)

Autiomaan maisemissa ei elokuva voi epäonistua, mutta tuloksena voi olla yhtä mitätön draama kuin kyseessä olisi iltapäiväkävely hiekkarannalla. Australialainen "Tracks" on juuri tällainen siistitty hiekkakuoppafilmi, jossa edes klassinen 'tyttö kypsyy hevosen kanssa' -juoni ei kehity mihinkään. Vaikka heppa on sentään kameli, tuo eläinkunnan persoonallisin otus... mutta pääosan esittäjä on valitettavasti tuo ylikasvuinen lapsitähti, Mia Wasikowska, joka on yhtä kömpelö muiden näyttelijöiden kuin kameleidenkin kanssa. Ilmeiden sijaan hänellä on hymy päällä tai pois. Jep, kamelikin on ilmeikkäämpi kuin tyttökarismalla hoiperteleva näyttelijä, jonka pitäisi vaikuttaa autiomaan patinoimalta.

"Tracks" ei ole sentään niin imelletty kuin se olisi Hollywood-tuotantona. Sen sivuhenkilöt näyttävät aidolta ja kamelit, nuo eläinkunnan ainoat itseironiset otukset, tuovat uskomattomaan vaellustarinaan fantastisen planeettaseikkailun tuntua.

Nolostuttavan vaivaantunut tämä elokuva on yrittäessään kuvata Australian erämaita sekä natiivien että vaeltajan kotina. Siitä voisi jotain saada irti analyyttinen katsoja. Muut voivat päivittää käsityksiään kolonialismin edelleen kantavasta perinnöstä vertaamalla tätä höpöhöpöä vuoden 1971 "Walkabout"-filmiin tai lukemalla Bruce Chatwinin "Songlines".

Frankfurt ja neljän kerroksen kirjailijat

Frankfurtin kirjamessut olivat järkyttävän tylsä tapahtuma, vaikka meninkin sinne journalistin roolissa.  Toki minua oli varoitettu, että kaikki kiinnostava tapahtuu myyntipöydissä kauppaosapuolten välillä ja satunnaiselle yleisölle, journalistit mukaan lukien, näkyy vain mediahälyä. Reissu oli siis opettavainen, ja eräänlainen "palkkio" siitä, että järjestelin tamperelaisten kirjailijavierailuja Esseniin ja Chemnitziin.

Jotainhan siellä Frankfurtin markkinakaaoksen keskellä tajusi myös kirjailijuudesta ja omasta onnettomasta asemastaan, kun katseli kirjallisia bisnesihmisiä pikkutakeissaan ja Wyndham-hotellin aulassa sotilaallisen tehokkaasti päämajaansa pitäviä FILIn tätejä.

Ja tämän siellä entistäkin selvemmin ja henkilökohtaisemmin ymmärsi, miten kirjamarkkinat yleisesti ja kansainvälinen messunäkyvyys erityisesti jakavat suomalaiset kirjailijat neljään mediakerrokseen.

1. Ylimmässä kerroksessa paistattelevat Katja Ketun ja Sofi Oksasen kaltaiset tähdet, joita myydään ja markkinoidaan aktiivisesti ulkomaille FILIstä riippumatta.

2. Seuraavassa kerroksessa esiintyvät "itsenään" ne kirjailijat, jotka haluaisivat olla ylimmän kerroksen mediatähtiä, mutta odotellessa joutuvat markkinoimaan kirjojaan kuin metrimakkaraa, aivan kuten Suomessakin, mutta nyt yleisölle, jonka kiinnostuksen syitä he voivat vain ihmetellä. Tähän kerrokseen ovat päässeet sekä FILIn vetämänä että kustantajansa ansiosta ainakin satakunta suomalaista kirjailijaa, joista iso osa oli nostettu framille Frankfurtiin saakka.

Suomen osasto Frankfurtin kirjamessuilla 2014

3. Kolmannessa kerroksessa nörkkivät kirjailijat, jotka elävät siinä toivossa, että heidän taloutensa pelastuisi käännöisoikeuksia myymällä. Näitä/meitä on sadoittain. Nämä odottavat matkaa ja menestystä maailmalle, mutta pääsevät vain Turun kirjamessujen Ö-lavalle maksamalla itse matkansa. Eivätkä tiedä miten vähän menettävät. Frankfurtissa Suomen eli messujen teemamaan osasto oli tylsin ja kolkoin ja luotaantyöntävin. Olisiko FILIn näköiskuva? Tai ehkä "Finnland.Cool" -motto oli ymmärretty tahallaan väärin, jotta ei tarvitsisi keksiä, mitä suomalainen kirjallisuus voisi oikeasti olla ja mikä muu siinä voisi kiinnostaa kuin kylmän kansan eksoottisuus.

4. Alin mediakerros suomalaista kirjallisuutta käsittää ne tuhannet kirjoittamiselle omistautuneet taiteilijaluonteet, jotka ihmettelevät ylempien kerroksien meteliä. Heitä ei millään messuilla nähdä.

En tiedä millaisia kirjailijoiden mediakerrostumat ovat muissa  maissa, mutta ainakin niillä on rohkeampi tatsi mediaan ja yleisöönsä. Esimerkiksi Venäjän osasto erottui välittömästi. Ja ihan ilman presidentin vierailua.

Einmal in Essen, keinmal in Essen

Essenin kirjaston katedraalimainen sisätila

Vuoden valmistelimme Tampereen kirjallista vierailua Saksaan. Nyt on ensimmäinen ryhmä vierailunsa tehnyt Essenissä ja tulos on niin nolo, että pitäisi vaieta edes siksi aikaa, kun Suomi-teema kerää nostettaan Saksassa.

Vaikka vikahan ei ollut meidän. Sattui vain niin kuten kirjailijavierailuissa tuppaa sattumaan, että kukaan ei ollut kiinnostunut kirjailijoista eikä tullut Essenin kirjastolle kuuntelemaan vieraita. Paitsi Tobias. Hän oli tullut Berliinistä saakka ihan vain kuuntelemaan meitä, vaikka oli kuullut tapahtumasta vasta toissapäivänä. Kirjaston johtaja silti vakuutteli, että ongelma ei ollut tiedottamisessa, ja printtasi Natalialle - joka tekee graduaan Tampereen näkyvyydestä Essenissä - kaiken some- ja infomateriaalin mitä levittäneet.

Vika saattoi olla osaltaan siinä, että meneillään oli koulujen kahden viikon syysloma. Olimme tuskin astuneet kirjastoon, kun johtaja pahoitteli, että kai me tiedämme osuneemme lomien aikaan ja se voi verottaa yleisöä. Niin tosiaankin sitten kävi. Yhtä hyvin olisimme voineet jättää reissun tekemättä. Einmal in Essen, keinmal in Essen.

Tamperelainen kirjallisuus vetää salin tyhjäksi

Maanantaina (6.10.) emme ryhtyneet esiintymään pelkästään kaupungin kulttuuritoimen ja kirjastonjohtajan iloksi. Joimme viiniä ja juttelimme kirjaston katedraalia muistuttavassa salissa.

Tiistaina sitten satoi kaatamalla, mutta Tobias ilmaantui kirjastoon kuin kummitus katedraalin hämärästä. Esiinnyimme hänelle. Noora esitteli sarjakuvatöitään, jotka ovat sitä luokkaa, että niille olisi kansainväliset markkinat - ja itse asiassa onkin, hänen ja Jonathanin webbisarjiksella Judecca on huikeat 10 000 katsojaa päivässä. Sitten Terhi kertoi tuotannostaan ja myös käännösteoksestaan, ja lopuksi minä painelin rytinäenglannilla 70 vuotta tamperelaiskirjallisuuden historiaa.

Essenin osalta vierailun viralliset odotukset täyttyivät siis lähes nollaprosenttisesti, mutta epäviralliset kytkennät onnistuivat niin kuin uteliaita ihmisiä vieraaseen maahan lähettämällä aina onnistuvat, että paljon oppii näkemästään ja kuulemastaan kulttuurieroavuuksia. Ja suhteellisuudentajua. Saksassa julkaistaan vuodessa kymmeniä tuhansia uusia nimekkeitä, Suomessa runsaat puolitoista tuhatta kaunokirjallista teosta, jos omakustanteet lasketaan mukaan. Saksan kirjamarkkinat näyttäytyivätkin niin itse itsensä tyydyttäviltä, että Frankfurtin kansainväliset kirjamessut ovat ehkä sittenkin silkkaa teatteria, jossa Saksa kuorii rahat ja mediasukseen vierailtaan.

Ensi viikolla kuulemme, miten tamperelaisten toinen kirjailijaryhmä onnistui toisessa ystävyyskaupungissa, Chemnitzissä.

--

Päivitys 15.10.: Sähköpostin (ja valokuvienkin) mukaan Chemnitzissä kuulijoita oli ollut peräti 70 ihmistä.  Kaupunkien ja vierailujen täysin erilaiselle menestykselle on ainakin kolme syytä: Chemnitzissä ovat tottuneempia ulkomaisiin vierailijoihin ja kiinnostuneempia niistä (tätä povattiin jo etukäteenkin) kuin Essenissä; Chemnitzissä mukana oli yksi suomalais-saksalainen kirjailija joka voi tuoda erilaista yleisöä paikalle; Chemnitzissä oli ehkä ylipäänsäkin mainostettu tamperelaisten vierailua jollekin kohderyhmälle, kun taas Essenin osalta jäi vahva epäilys että tiedottajatkin olivat syyslomalla...

Päivitys 10.11.: Suosittelen lukemaan Chemnitzin osuudesta Emmi Niemisen tekemää huikean hienoa sarjispäiväkirjaa, joka löytyy Emmin blogista karvala.vuodatus.net.



 

Nach Frankfurt - etwas zu Essen

Nyt kyllä jännittää, sanoisi suomalainen, mutta minä en sano, koska pitäisi olla jo tähän ikään mennessä kosmopoliitti, kun on matkannut ympäri Eurooppaa sekä reppuseikkailijana että akateemisena kummajaisena. Mutta jännittää se silti. Enkä osaa edes paikantaa mikä matkassa jännittää, koska Saksa on sentään niinkin lähellä yhteyksiltään ja meitä tamperelaisia on mukana sentään muitakin, kaikki edustamassa vain itseämme eikä mitään akateemista auktoriteettia.

Ehkä jännitys johtuu juuri siitä, että ensimmäistä kertaa pitää pärjätä vieraassa maassa englanniksi kuin konsultti. Akateemisissa seminaareissahan riittää, kun osaa esittää asiansa ja kommenttinsa noudattaen seminaaripuheen kaavoja ja sovinnaisin tekstiviittein. Mutta on aivan erilainen tavoite esitellä omaa itseänsä kirjailijana ja samassa hengenvedossa vielä kehua Tamperetta kirjallisuuskaupunkina. Ikään kuin itsenänsä ja samalla itsensä ulkopuolella. Palkinnoksi tästä kaikesta pääsen keskviikkona maailman suurimmille kirjamessuille. Oikeille taiteilijoille se voisi olla yhtä kuin rangaistus ja helvetti eikä mikään palkkio ja paratiisi.

Koko kesä oli aikaa suunnitella mitä Tampereesta kertoa Saksassa, mutta tietysti kaikki jäi viimetippaan. Etenkin kun tässä kuunvaihteeseen mennessä oli pikaiseen hoidettava ne pakollisimmat taiteilijatehtävät eli APURAHAHAKEMUSTEN täyttämiset. Ne vasta vierasta kieltä ovatkin. Niistä eroon päästyään olisi totisesti valmis viettämään koko lokakuun Oktoberfestiä. Muuta ei tarvitsisi määränpääksi mainita kuin etwas zu Essen. "Nach Frankfurt Messe" kuulostaa toki hienommalta, mutta samaa hokee parhaillaan 90 muutakin suomalaista kirjailijaa. Meille tamperelaisille riittää Essenin valloitus. Ja Chemnitzin!

Vasta tänään sain oman esitelmäni valmiiksi, onhan siinä sitten pohja, jos vastaavaan tehtävään pääsisi joskus uudelleen kulttuurikaupungimme mannekiinina. Vieraalla kielellä edustaminen pakottaa kuitenkin ihan samanlaiseen fraasipuheeseen kuin akateeminen esiintyminen: on pakko käyttää ilmaisuja, joilla tietää tulevansa ymmärretyksi, sen sijaan että keskittyisi omaksi tuntemaansa näkökulmaan.

Oman itsen esittely näytti kuitenkin paperilta niin sanomattoman tylsältä, että lisäsin loppukevennykseksi runoni "50 Shades of Gravity". Olkoon se edustamassa suomalaista spefiä, Finnish Weird -brändiä, omalta osaltani.

Koliikkiloiri ja muut parafiinituotteet

Suomalainen viihde jaetaan kahtaan ryhmään, tyydyttyneisiin lineaarisiin esiintymiin ja tyydyttämättömiin epälineaarisiin esiintymiin. Jälkimmäisistä tunnetuin on ns. isoparafiini, johon kuuluu myös kaksisataakiloinen tyydyttämätön koliikkiloiri.

Koliikkiloirin voi tunnistaa siitä, että esiintymä on väritöntä ja hajutonta läpikuultavaa ainetta, joka liukenee iltalehtiin ja useisiin alkoloireihin. Tietyntyyppisen sukseen pohjaan laitetaan joko koliikkiloiria tai jotain muuta isoparafiinia julkisuuden lisäämiseksi. Koliikkiloiria käytetään myös huokoisten yleisöpintojen kyllästämiseen sekä kiillotus- ja voitelutuotteiden valmistamiseen.

Ilman parafiinikuorta sekä lineaariset että epälineaariset esiintymät pilaantuisivat nopeasti.  Suomalaisten viihdetuotteiden lineaariset esiintymät ovat apuna etenkin fysikaalisissa päivähoidoissa, mutta epälineaarisia esiintymiä tarjotaan halvempana vaihtoehtona, joten ne on suojattava paksulla isoparafiinikerroksella. Isoparafiinin päälliskerroksesta sulava kyyneleen muotoinen aines, tunnetuimpana koliikkiloirin eritteet, on sekin hajutonta ja mautonta, mutta kielletty useimmissa EU-maissa ihmisälylle kelpaamattomana.


Lähde: © Johan Finckelman, Vihipedia 2014 

Hei me suometutaan

 Kun lamasta ei uskalleta puhua, niin ennen pitkää tähän käsitteelliseen tyhjiöön iskee jokin vieläkin tarkempi totuus. Kun sitten Vihreiden Ville Niinistö osoitti huonon häviäjän elkeitä ja vilpittömin lapsenmielin paljasti, että porvarihallituksella ei ole aatteita ja maan johto on ydinvoimapäätöksellään suomettunut samassa rähmäsuon hengessä kuin Neuvosto-sovun aikoina, niin siitähän meteli syntyi. Porvareiden kaksi viikkoa jatkama mediameteli jo itsessään on paras todiste siitä että Niinistö osui, vaikka upposi itse.

Myös media oli aluksi sekaisin siitä, että yhdessä vihreässä väläyksessä SUOMUKSET putosivat silmiltä ja nähtiin siirrytyn aikawarpissa 1970-luvun kekkoslovakiaan. Samassa hujauksessa Vihreät muuttuivat samanlaiseksi cityperustaiseksi huolijärjestöksi kuin mitä se oli 70-luvun Helsinki-liikkeenä. Kauaa tätä puhtoisen uhrin asemaa ei kuitenkaan kestänyt - ei montaa tuntiakaan.

Viime torstaina (18.9.) valtakunnallinen Yle kutsui A-studioon Heidi Hautalan, eikä vain siksi, että tämä on Vihreistä ainoa joka ei epäröi tuoda ilmi Venäjä-kriitikkiään. Hautala oli tuotu studioon, jotta kolme itämaan asioiden tietäjää pääsisi piikittelemään häntä suorassa lähetyksessä: Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva, ja ukkoministeri Erkki Tuomioja. Siis ne kolme luihuinta poliitikkoa jotka Suomesta voi löytää! Eivätkä he tosiaankaan jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Kanerva, joka kyyristeli tuolissaan otsa rypyssä kuin hän pusertaisi itsestään omaperäisen ajatuksen. Väyrynen, joka patsasteli naama sulkeutuneena kuin ainakin luokan priimus odottaen pitkään odotettua lahjaa lahjomattomuudestaan. Tuomioja, joka myisi vaikka mummonsa salonkidiplomatian salavuoteuteen.

Kaikki nämä kolme itämaan asioiden tietäjää pääsivät herjaamaan Hautalaa niin vasemmalta (Tuomioja) kuin oikealta (Kanerva) kuin ylhäältä (Väyrynen).
Toimittaja saattoi antaa poliitikoille vapaat kädet julkiseen teloitukseen, koska kukaan heistä ei edustanut hallitusta eikä joutuisi vastuuseen herjoistaan; Väyrynenhän istuu ikuisessa oppositiossa, Kanerva on porvareillekin pelkkä krupieeri ja juoksupoika, ja Tuomioja tekee joka tapauksessa ihan omaa ulkopolitiikkaansa hallituksesta välittämättä. Näin Yle kuitenkin osoitti kuuliaisuutensa hallitukselle.

Mutta eivät Vihreätkään kulje millään bisnesenkeleiden varjelemilla pitkospuilla. Yhtä syvällä ne ovat porvareiden turpeessa kuin demarit, kun tilannetta katsoo paikallispolitiikan tasolla, niin Tampereella kuin tänään Helsingissä, missä Vihreät ovat hukanneet värinsä aikoja sitten ja ovat osaltaan yksityistämässä Palmiaa ja saaneet aikaan massiivisen lakkorintaman.

Huolipuolueen sijaan Vihreät ovat nyt johtajaton säälipuolue, jonka profiili on dollarinvihreä itsesääli. Ihme olisi jos ensi kevääseen mennessä puolue löytäisi viimeinkin paikkansa kunniakkaan historian ja turhakkeeksi käyvän tulevaisuuden välissä.

Suo on metsän avaruus

Siikaneva 21.9. 2014

Siellä kauan on kukkineet kuolleetkin puut...

Siellä hämärä tuoksuu kuin tuulessa kuivuva liha.

Siellä pimeä valahtaa kuin vyöttämätön vaate. ..

siellä on vain yksi raide meille mennä tulla

siellä on jo alkanut sataa

suoraan kuin puistoon

näissä metsissä eivät asuisi

eilisen teeren pojat

Mihin enää voisi paeta? (kun ei Ruotsiin)

 

Edes Ruotsi ei meitä enää pelasta 
(kertovat äänten tulokset)

Pysähtyneiden koneiden pakoton aika, äänet lasketaan täälläkin, niihin ei uskota. 

Kuninkaanlinnan portaat laskeutuvat historialliseen matalaan, laitureiden sijalla kelluu saalislaivoja. 

Vieraan maan portaat, kopulakivet, linnan muureilla kirkkovaasit ja vartijat peltisissä ämpäreissä. 

Syntymästään yksinäiset ja matkan varrella hylätyt pääsevät maanalaisella lähiöihin. 

Me pahoinvointivaltion pakolaiset tulemme meren puolelta, jäämme lähelle rantaa, 

jätämme merkkimme maanalaiseen kopulakieleen. 

Anomme turvapaikkaa oman maamme alakulolta. 

Vasta vähitellen sen alkaa nähdä, miten synnyttämäänsä säikähtäneet lentävät täältä etelään. 

Näiden äidit eivät viihdy lähellä virtaavaa vettä ja näennäisiä synonyymejä. 

Pian mekin muut puutumme, uuvumme täältäkin, kertovat laskun tulokset.

Kun kuuntelen Pertsaa

Monesti on motivaatio mennä, mutta sitten tulee taas rahaa.

Romaanin tekeminen ilman motivaatiota tuntuu siltä kuin pyörittelisi Rubikin kuutiota, josta väritarrat tippuvat sitä nopeammin, mitä enemmän sivuja saa valmiiksi.

Itsetunto onkin varmemmalla pohjalla, jos vähintään joka toisen viikon omistaa tietokirjan tekemiselle.

Enimmäkseen ei euromotivaatiota tule yhtään mistään, mutta tänään sentään:  Kirjailijaliitolta apurahaa tuhat ja viisisataa euroa. Kyllä sillä syksyn elää. Lisäksi on luvassa kaksi kurssia talvella, niillähän elää ainakin maaliskuuhun.

Työväenkirjallisuuspäivillä, elokuun lopulla, olisin toivonut esityksiä työttömien kirjallisuudesta, mutta ideologinen perinnetaakka ilmeisesti estää järjestäjiä sellaiseen taipumusta. Paneelikeskustelu kapitalismin sanakirjasta tarjosi sentään erinomaisen ensiavun oman tilattomuuden tarkastelemiseen. Kirja itsessään on sentään niin kallis ja kovakantinen, etten sitä osta. Varausjonotan kirjastosta.

Ja sitten oli Pertsa! Samalla tavalla kuin Bill Nighy riittää palauttamaan uskon humorismiin, samalla tavoin Pertsa palauttaa aina uskon humanismiin: kukaan muu ei ole niin vakavasti sisällä siinä, mitä edustaa, siinä miten henkilöi humanismin.

Pertsa oli kutsuttu ensimmäiseksi Työväenkirjallisuuspäivän pääpuhujista. Mikrofonit eivät tietenkään olleet valmiita, mutta Pertsa alkoi puhumaan, koska humanisti ei jää odottelemaan laitteiden valmistumista. Ne, joilla on tahto kuunnella, kyllä höristävät korvansa laitteista riippumatta - ja niin tekivätkin, yleisö oli hiirenhiljaa, kun Pertsa alkoi rauhallisesti selvittää, mitä humanismi tarkoittaa ja miksi hän on seitsemän vuotta tutkinut ihmisyyttä mediatekstien kautta Dilemma-nimisessä projektissaan (joka, kuten hän selitti, on samalla tutkimus hänen omasta dilemmastaan tutkijana). Sitten hän siirtyi puhumaan liberalismin historiasta, ja jossain puolen tunnin kohdalla pääsi varsinaiseen aiheeseen.

Ja sellaisen puheen kuunneltuaan ei enää paljon välittänyt siitä, saako apurahoittajilta tunnustusta projektilleen.

Pertsan puhe myös palautti hetkessä mieleen ne älykkäiden ihmisten yllättävät kohtaamiset, joita Turussa (etenkin Pertsan professuurin aikana) tapahtui paljon useammin ja helpommin kuin Tampereella koskaan.

Tamperelaiset (..me tamperelaiset?...) ovat kyllä paljon avoimempia luonteeltaan ja rennompia tekemään tuttavuutta, sujuvia sopimaan projekteista, verrattuna turkulaisiin, mutta jokin porvarillisen yliopiston nurkkakuntaisuuden mahdollistama (so. turkulainen) itsekunnioituksen ja -arvostuksen ilmapiiri täältä puuttuu... jokin mitä voi nimittää vain humanismin kulttuuriksi...

Tämä kaikki Tampere/Turku-vastakkainasettelu palautui mieleen, kun kuulin viimeisimmät uutiset turkulaisten tutkijoiden pöljäilyistä ja paranoiasta, miten kansallismielinen salaliitto syrjii heitä jne jne.

Paljon tarvitsisivat Pertsan paluuta tai hengennostatusta turkulaisetkin.