Suom. Matti Rosvall ja Osmo Saarinen
318 s.
Art House, 2026
Haudanryöstäjä on eräänlainen ”best of the best” -kokoelma kauhukertomuksia perustuessaan kahteen aiempaan suomennosten valikoimaan (1994 ja 2015). Kauhugenren ylin asiantuntija Markku Sadelehto on tähän uuteen antologiaan valinnut sekä niminovellin kaltaisia klassikkoja että omia suosikkejaan. Jälkimmäisiä edustavat brittiläisen M.P. Shielin ja saksalaisen Hanns Heinz Ewersin novellit.
Yhteistä kirjan kahdeksalle kertomukselle on niiden alkuperäinen ilmestymisaika, 1870–1900-luvut, joina myöhäisgoottinen aiheisto on saanut yhä modernimpia kerrontaratkaisuja. Vampyyrit ja vampyyrimäiset hahmot ovat kertomuksia yhdistävää myyttiainesta.
Kertomuksista ällistyttävin, myös koomisuudessaan, on M.P. Shielin dekadentti myyttivyörytys ”Xélucha”. Siinä perinteinen aihelma kauhean viettelijättären kohtaamisesta muuttuu kahden dekadentin henkiseksi kamppailuksi. Dialogi on viitteistä tiheää, naivistisen hulluttelevaa sanasoppaa, jonka kanssa suomentaja on saanut ponnistella pysyäkseen mukana myyttien puolustuspuheessa: ”Piina on alitajuisuus Ikuisuuden olioiden ja ikuisen menetyksen tietoisuudessa. Vähäisistä vähäisin neulanpisto, jota ei Paean, ei Asklepios eivätkä taivaan eivätkä maan mahdit pysty konsanaan parantamaan.”
Tunnetuin kauhutarina vaarallisen viettelijättären kohtaamisesta on sekin mukana kirjassa, irlantilaisen Sheridan Le Fanun pienoisromaanin mittainen Carmilla (1872). Aikojen kuluessa Le Fanun vampyyritarina on jäänyt Bram Stokerin Draculan varjoon, ehkä siksi, että asenne vampyyrimytologiaan on hartaan tunnelmoiva, vailla groteskia ilottelua ja goottisen lajiperinnön tunnustavaa ironiaa. Aluksi vihjeiden varassa ja lopulta juridisen tarkasti kuvailtu ”vampyrismi” vaikuttaa tarinassa aatelisten keskinäiseltä kriisiltä. Carmillan hahmo on jättänyt kuitenkin yhtä vahvan jäljen filmierotiikkaan kuin kauhuproosaan.
Naisvampyyri tavataan myös E.F. Bensonin unitarinassa ”Tornihuone” (1912). Siitä ei kylläkään löydy mitään kiinnostavaa lisäystä hahmoon eikä tarina ole merkittävä kauhujuttunakaan. Bensonin osuus kokoelmassa ei tunnu perustellulta.
Niminovelli, Robert Louis Stevensonin ”Haudanryöstäjä” (1884) on kirjan tarinoista yksinkertaisin, eräänlainen loppuvitsiin huipentuva pubijuttu. Novellina siitä puuttuu viehkon mysteerin tunne, joka tekee kokoelman parhaista teksteistä kestäviä. Parhaita tiiviydessään ovat Shielin ”Xélucha” sekä Arthur Machenin ”Kertomus valkoisesta pulverista” (1895) ja Robert W. Chambersin ”Keltainen merkki” (1895). Kauhutarinalle olennaista miljöötä korostaa Algernon Blackwoodin pitkä erämaatarina ”Wendigo” (1910). Kyseessä on intiaanimytologiasta napattu vampyyrimäinen otus, jota ovat käyttäneet lukuisat muutkin kirjailijat. Hahmo on edelleenkin suosittu populaarikulttuurissa.
Antologian esipuheessa Sadelehto esittelee lyhyesti kirjailijat. 1800-luvun kauhuromantiikasta esittelyt jäävät harmillisesti irralleen toimittajan keskittyessä enemmän elokuvasovitusten takaamaan jälkimaineeseen. Kauhukulttuurin nousukaudella tällaisten klassikkotekstien uudelleenjulkaisua ei toki tarvitsekaan enempää perustella.
Kirjan alaotsikossa novellit on kuitenkin luokiteltu kauhun sijaan ”oudoiksi”, mikä lienee kustantajan pyrkimys laventaa lukijakuntaa.
Markku Soikkeli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti