Mökki kaupunkilaisen parvekkeena

 

Kun kesän aikataulu huipentui Walesin matkaan, tuntuu kaikki sen jälkeinen kesä ylimääräiseltä, aidosti ajattomalta. Kalenterissani ei ole mitään tehtävää milteipä kahteen kuukauteen. Junaliput Tampereen ja Kuopion välille ovat ainoa tulevaa ajastava odotus. Liput on pakko varata viimeistään viikkoa etukäteen, vaikka olisi sarjaliput käytössä, jos haluaa mahtua junaan ja päästä vielä ikkunapaikalle eli paikalle missä voi ladata tätä vanhaa läppäriä.

Tämä ensimmäinen heinäkuun mökkiviikko on mennyt hyvin löysässä työtahdissa, niin lukemisten kuin kirjoittamisten kanssa. Ensi viikonloppuna pistäydyn Tampereella, sitten seuraa toinen hidas mökkiviikko. Ja sitten suomalainen kesä onkin jo ohitse. Koulut alkavat ja kaikki kirjallinen löysäily ja taiteellinen köyhäily lomaelämäntavassa tuntuvat kaksinverroin huijaukselta, koska eivät enää vuodenajalliselta eli niin sanotulta luonnolliselta eli positiiviselta vapaudelta. Kesä luo kontrastin kaikkeen. Siksi se pitäisi joko kieltää tai pyhittää lakipykälillä.

Viime viikonlopun sateet ja viime päivien kylmät yöt viilensivät järviveden niin, ettei sen uskoisi enää siitä lämpenevän "kesäisiin" lukemiin. Metsässä sään muutokset tasoittuvat. Metsämansikkaa ja ojanpiennarten vadelmaa on enemmän kuin aiemmin. Terassin eteen toukokuussa istutettu humalantaimi on kasvanut jo mökin kattoon asti, niin että sille on pitänyt laittaa ylimääräinen tukilanka katon suuntaisesti. Tänä vuonna se ei ole vielä tehnyt humalankäpyjä, mutta ehkä sittten ensi vuonna, jos sen juuret kestävät täällä talvehtimisen. 

Jos humala mittaa aikaa... onko se sitten humalanpalvelus... kippis sille.

Jokainen hiljaisuuskin tuntuu vetävän metsää puoleensa täyttämään tyhjän paikan. Kun vaimo ja lapsi lähtivät tänään kohti Ristiinaa, aavisti orava tilaisuutensa ja keskellä kirkasta päivää rapisteli sisään välikattoon tekemästään raosta, jonka uskoin sen jo hylänneen. Kun sitten kattoa kopistellen ajoin oravan ulos välikatosta, se pakeni salamana kuin pelästyneenä siitä, että äänettömässä mökissä olikin joku vielä jäljellä. On hämmästyttävää, miten tarkkaan se tuntuu seuraavan ihmisten elämää tontilla, kiertelee joskus rannassakin tarkastamassa mitä teemme, mutta vähät välittää siitä, että pidämme sitä tunkeilijana. Tai ainakin minä pidän. Mökin välikatto on niin korkealla, ettei sinne nakerrettua rakoa yllä tukkimaan, joten ainoa (?) vaihtoehto on laittaa kuokkaan kiinnitetty sadetakki roikkumaan rakoon oravan pelotteeksi.

Huussia kauemmaksi en nyt mökistä liiku tämän oravattoman rauhan laskeuduttua. Valonkin siivilöityessä läpi männikkön. 

Kaupunkilaisen parvekkeena olemme tässä savolaismökissä aina aikaa viettäneet, vuodenajasta riippumatta. Hyttysten vähetessä terassi on nyt parveke metsän ympäröimälle villiniitylle, rantakeinu vastaavasti heinikon kätkemä parveke salmelle. 

Ainoa vihreässä lymyävä pahuus ovat punkit, niitäkin on edelleen kesä kesältä enemmän. Jos niille ei ole olemassa omaa supersaalistajaansa, ne mitä ilmeisimmin edustavat absoluuttista pahuutta, kuten tietysti ihminenkin omassa globaalissa lokerossaan.

Ei kaupunkilainen mitään luontokokemusta tarvitse, vaan tätä luontevuuden kokemusta: erillistä luontopaikkaa ilman pakottavaa kuuuluvuutta... aavistuksia siitä maaseudun elämää pyörittäneestä vuodenkierrosta, josta jäljellä on neljä vaihtoehtoa pitsanpäällisiksi... tölkkiviiniin tyytyvää ekologiaa... kirjansivua joka kääntyy valoaallossa kuin haavanlehti...