Furiosa (petrolpunkin paluu)

Furiosa (2024) sai ensi-illassaan niin alentuvan kehnot arvostelut, että olin jättää sen näkemättä scifistisyydestään huolimatta. Tänään oli pakko käyttää viimeinen jouluna ostettu sarjalippu eikä vaihtoehtoja oikein ollut, joten Furiosa oli helpohko valinta. Ja pitkästä aikaa monella tapaa mieluinen yllätys: että summassa valittu viihdefilmi osoittautui katsomisen arvoiseksi; että joku vielä osaa tehdä omaperäisen fantisoitua elokuvaa; että käsikirjoittamisen taito ei ole kokonaan kadonnut viihdefilmeistäkään. 

Ja että petrolpunkia joku uskaliaasti satuilee juuri ennen kuin se petrooli maailmasta loppuu. Tai kahdeksankymmpiseltä George Milleriltä mehut valkokankaan rajuimpien toimintafilmien ohjaamiseen.

Petrolpunkista puhuttaessa ei scifi-kirjallisuuden puolelta ole yhtäkään nimekästä mainittavaa, vaan koko alalaji elää Mad Max -viittausten varassa. Voi siis sanoa, että ohjaaja Miller on luonut ja ylläpitänyt omatoimisesti yhden scifin keskeisistä alalajeista. Mutta ei ilman Australian aavikoita.

Uudessa Mad Max -sarjan filmissä parasta on se, miten okranvärinen hiekka-aavikko on etualalla jokaisessa ulkokohtauksessa. Kun edellinen filmi, Oscareita kahminut Fury Road (2015) menestyi spektaakkelimaisia toimintakohtauksia käsittämättömän tarkasti yhteen editoivalla kerrontarytmillä, uudessa elokuvassa luotetaan rohkeasti aavikon avaruutta pyyhkivään romaanimaiseen kerrontaan ja fantasiasta tuttuihin valtakuntakamppailuihin. Rakenne on yllättävän erilainen kuin Hollywood-tuotteissa, etenkin loppukohtauksessa. Lopetus tuntuu pitkitetyn "vääriltä" kohdin eli vailla toimintafilmien massiivista kliimaksia, mikä kuitenkin sopii siihen, miten tarina myös alkaa tavattoman pienillä aineksilla kuvittaessaan silti isoja myyttejä: paratiisin menetys, ilmestyskirjan ratsastajat, israeliittien asehulluus, ja jopa Jerikon eli "Linnoituksen" piiritys.

Tältä sen aavikkomaailman tulee näyttää! Eikä Dyynin kiiltokuvilta. 

 

 Furiosan ainoat heikkoudet ovat, ironista kyllä, ulkomaiset vahvistukset eli jenkkinäyttelijä Anya Taylor-Joy ja brittinäyttelijä Tom Burke. Näyttelijävalintoina molemmat ovat käsittämättömän epäsopivia ja särkevät tunnelman yrittäessään katsahdella toisiinsa niin pidättyneen kaipaavasti kuin mikä tässä westernejäkin brutaalimmassa yhteisössä olisi uskottavaa. 

Taylor-Joy, Burke ja Hemsworth.

Olemukseltaan Taylor-Joy ja Burke ovat aivan erilaisia kuin ne isokroppaiset ja arpisen rujot ihmishahmot mitä madmax-filmiltä voi odottaa. Taylor-Joy on pelkällä tuijotuksellaan kovanaamaksi tekeytyvä ikiteini kuten hän teki tv-sarjassa Musta kuningatar (2020). Tom Burke on puolestaan aidosti pelottava hahmo brittidraamoissa, mutta madmax-porukassa hän näyttää väärään autiomaaleffaan eksyneeltä Priscilla-nahkahomon parodialta kaljamasua pullistavissa nahkavetimissään. Kaiken huipuksi hän on lärvännyt mascarat otsalleen.

Onneksi Furiosassa annetaan enemmän tilaa pahiksille kuin ruipelolle nimikkohahmolle ja tämän setämiesmäiselle kumppanille. Chris Hemsworth tekee omasta pahiksestaan liiankin samanlaisen revyytirehtöörin kuin monissa jenkkirymistelyissä on nyt muodissa, vaan sentään hän selviytyy pätevästi stunteilta näyttävistä kohtauksista.

Madmax-lavaste rakentuu tälläkin kertaa tyyppihahmojen yksityiskohdista, joiden ideoinnissa on nähty vaivaa ja mielikuvitusta. Sikäli Furiosalle kelpaisi antaa scifi-filminä täydet viisi tähteä. 

Seuraavaa sarjan elokuvaa ei kumminkaan odota enää samanlaisella uteliaisuudella kuin Fury Road -filmin jälkeen. Millerin taito kineettisen viihteen perfektoimiseen ei ehkä kuitenkaan kestä yhtä elokuvaa enemmän.