La chimera - sielujen aarteet (elokuva)

 

La chimera - sielujen aarteet (2023) on kansanfarssia muistuttava tarina seitsemästä muinaishautojen ryöstäjästä, joista yhdellä, tarinan päähenkilöllä, on maaginen kyky löytää maanalaisia hautapaikkoja. Alice Rohrwacherin muihin elokuviin verrattuna se on yllättävän kevyt ja juonellinen ja romanttinen, mutta aivan yhtä lumoavan omaperäinen tyyliltään, köyhyyden pyhyyttä pasolinimaisen nöyrästi julistavana elokuvana.

Maagiseksi realismiksi kai tällaista iloittelevasti historiaaan ja rakkauden metafysiikkaan asennoituvaa kerrontaa kutsutaan, vaikka varsinainen kuvissa näkyvä maailma on niin maanläheisen köyhää ja rähjäistä, että unet ja haaveetkin nähdään rosoisena kaitafilminä!

Pääosan brittiläisenä Arthurina nähdään varsin tunnistettava näyttelijä, kolmekymppinen britti Josh O'Connor, ja keskushahmona vanhan polven tähtinäyttelijä Isabella Rossellini, mutta Rohrwacherin tyylitajusta kertoo paljon se, miten sujuvasti tuontinäyttelijät sulautuvat filmin rähjäromanttiseen Italiaan. Sanotaan siis ennemmin: maaginen neoneorealismi, jonka maailma ei voi hivuttautua lähemmäksi nykypäivää kuin 1970-luvun Italia.

Itselleni La chimera oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni Rohrwacherin ohjaus, joten odotukset olivat suuremmat kuin mihin filmi pystyi vastaamaan. Niinpä tämä oli taas niitä teatterikokemuksia, joissa elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan on vakuuttunut, että tässäpä vuosikymmenen tärkein elokuva – kunnes puolivälissä keskeinen osa maailmanrakentelun aineksista jätetään sivummalle ja keskitytään kahden juonikuvion, rikoksen ja romansin yhteennivomiseen. Sen jälkeen ei mitään maagiselle realismille ominaista ihmeen tuntoa enää osaa odottaa elokuvalta. Lopetukseen moinen metafyysinen kuvasto taas on liiankin omiaan ja aivan liian odotustenmukaisella tavalla.

 

Rohrwacherin The Wonders -elokuvan (alunp. Le meraviglie, 2014) tavoin La chimeran varsinainen aihe on köyhimmän kansan paikattomuus ja siitä juontuva irrationaalinen asenne kansakunnan historiaan. Katolisuuden sijaan ihmiset ovat sataprosenttisia pakanoita, joille mikään ei ole pyhää ja rajoittavaa, kunhan oma hyöty on varmistettu. Seitsemän iloista rosvoa juhlivat loppiaista pukeutuneina naisiksi, vaikka muuten halveksivat ja hyväksikäyttävät omankin yhteisönsä naisia.

Kansaa, joka etsii paikkaansa matriarkaattien ja veljesjengien välimaastossa, symboloi Italiaksi nimetty palvelijatar (brasilialainen Carol Duarte). Tämä nykyhetkessä elävä "Italia" palvelee orjan asemassa Rossellinin esittämää matriarkkaa ja piilottelee aviottomia lapsiaan naissuvun romahtaneessa palatsissa. Ulkopuolisena naissukuun tullut Arthur tuntee vetoa ”Italiaan”, mutta kantaa myös kuolemankaipuisia muistoja menehtyneestä morsiamestaan; tämä kaipuu ilmeisestikin selittää hänen herkkyytensä löytää muinaishautoja.

Kerronta etenee niin spontaanin oloisesti, ettei kolmen vartin kohdalla kohtaukseen tupsahtava, hoilaavana kansanballadina esitetty tiivistelmä aiemmista tapahtumista tunnu väkinäiseltä silmänvilkuttelulta cinefiilien suuntaan, kuten vastaavat metakohtaukset monissa muissa elokuvissa. Tämä kaikki spontaanisuus valitettavasti menetetään, kun elokuva jähmettyy juonikuvioonsa kertoakseen minne ne etruskien hauta-aarteet lopulta päätyvät.
 

Kokemus Rohrwacherin elokuvasta riippuu odotuksista ja vertailukohdista. Vaikka La chimera on kosiskelevan viihteellinen verrattuna Rohrwacherin kolmeen edelliseen ohjaukseen (2011–2018), vuoden 2023 elokuvista se on joka tapauksessa ainoa filmi, joka tuntuu jatkavan eurooppalaisen ohjaajapitoisen taide-elokuvan perinnettä välittämättä vähääkään siitä, mikä on mahtanut olla trendikästä viimeisen puolivuosisadan aikana. Sen 70-lukulaisuus on maagista itsessään, ihme johon vain elokuva pystyy.