KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- helmikuussa hiihtolomaillaan Savossa ja Virossa
- 13.3. käyn teatterissa Helsingissä
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 3. helmikuuta 2023

The Banshees of Inisherin (elokuva)

 

"The Banshees of Inisherin" on ensimmäinen merkki siitä, että elokuvateollisuus alkaa toipua korona-ajan aiheuttamasta romahduksesta, jonka vuoksi vanhat projektit jäivät vaille kelvollista jälkituotantoa ja uudet projektit vaille täysimittaista tiimityöstämistä. 

"The Banshees of Inisherin" (2022) on ensimmäinen uusi elokuva ehkäpä kolmeen vuoteen, josta voi sanoa, että siinä on oikea käsikirjoitus, joka on toteutettu ja viimeistelty huolella. Niinpä olematta mikään suurteos edes taiteensa edustajana se on täydellinen elokuvatuote niin monella tapaa, että sille voisi pystyttää patsaan jonnekin ... kauaksi Hollywoodista.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, balladimainen kansantarina – tai oikeastaan vieläkin vähemmän, pelkkä irkkuvitsi: Tiedätkös jutun niistä kahdesta tyhmästä irlantilaisesta jotka olivat niin hyvät ystävät, että kun toinen kyllästyi kuuntelemaan toisen tyhmyyttä, niin se meni ja...

Tällaisten vitsin rakennetta noudattavien tarinoiden päättäminen draamallisesti on täysin mahdotonta, mikä onkin "The Banshees of Inisherin" -elokuvan ainoa heikkous. Viimeinen kohtaus jättää katsojat kirjaimellisesti tyhjälle rannalle välittämättä kertoa mitä sitten tapahtui, kun kahden jörrikkämäisen jääräpään konflikti olisi siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. 

Toki katsojalle muistutetaan, että ääliöiden välinen, miehisestä turhamaisuudesta paisuva antkliimaksi on allegoria Irlannin mantereella käytävästä, tarinan taustalla riehuvasta sisällissodasta. Joten kahden miehen konfliktille on sikäli yhtä mahdotonta ennustaa päätöstä kuin Irlannin kahtia jakavalle veljessodalle... Mutta tällainen absurdi lopputulema brutaalin vitsin päätteeksi ei tyydytä alkuunkaan, kun kuitenkin vihjaillaan myös yliluonnollisten voimien vaikuttavan taustalla, jos kuinkakin tarkkailijan roolissa. 

Allegorian sulkemisen sijaan jäin kaipaamaan BALLADIN sulkemista.

 

Etukäteen en tiennyt tästä elokuvasta kerrassaan mitään, koska välttelen juoniselostusten lukemista. Sen tiesin sentään, että Brendan Gleeson ja Colin Farrell uusisivat oudon kaverisuhteen bromancen "Kukkoilijoista" (2008), mutta eipä tuo tieto olisi paljoa auttanut, niin erilaisia nämä saman ohjaajan (Martin McDonagh) samalla parivaljakolla tekemät elokuvat ovat lähes kaikessa... paitsi erittäin raa'an ja karikatyyreillä pelaavan komiikan käytössä. 

Juuri elokuvateatterissa eli Niagarassa elokuvan alkua odotellessa tulin huomanneeksi Aamulehdessä Gleesonin haastattelun, jossa hän totesi, ettei hän ymmärtänyt tähän elokuvaan tekemäänsä taiteilijahahmoa. Totta onkin, että Gleesonin esittämä isonyrkkinen kansanviulisti on erikoinen, negaatioille perustuva hahmo, jonka sisäisestä elämästä ei avata niin paljoa kuin taiteilijuudella luvataan. 67-vuotias Gleeson on kuitenkin elokuva elokuvalta karismaattisempi, joten hahmon ristiriitaisuus ei haittaa yhtään. Hän on vaiteliaanakin yhtä monumentaalinen hahmo kuin irlantilaisen saaren karut maisemat.

Colin Farrellista, puolestaan, en ole koskaan pitänyt eikä hän tähänkään elokuvaan tuo kerrassaan mitään lisäarvoa kahdella ilmeenpuolikkaallaan (jurottava/hämmästynyt). Sivuhahmot ovat kansanluonteiksi pelkistettyjä karikatyyrejä, joita esittävät hyvin olemukseltaan valitut näyttelijät, etenkin huuhkajamainen pappi ja ihan oikealta noidalta näyttävä bansheen/rva McCormackin esittäjä. Pubia pyörittävä Paksukainen & Paksukainen taas on hahmoteltu kaikkein helpoimman ja lapsekkaimman huumorin varassa. 

Kaverusten välittäjänä toimivaa sisarta esittävä Kerry Condon on elokuvan ainoa täysi naishahmo, mutta jotenkin liian moderni olemukseltaan ja hahmoltaan näin balladimaiseen jumalan- ja kohtalonpelkoa huokuvaan tarinaan. Vertailukohdaksi nousee väistämättäkin mieleen viime vuoden vähiin laatufilmeihin kuulunut, niin ikään Irlantiin sijoittunut "The Wonder", jossa puolestaan naiset ponnistelevat irlantilaisen itsekurituksen uhreina.


Mutta puutteineenkin "The Banshees of Inisherin" täyttää KOKEMUKSENA kaikki ne vaatimukset mitä tuotantoarvojensa mukaan katsottavalta elokuvalta voi vaatia: sympaattisia eläimiä, järjettömän kauniita maisemia, repsakan stout-pitoinen pubi-tunnelma ja ylipäänsä huolella toteutettu vuoden 1923 epookki. Kaksi tuntia tätä menee vilauksessa ja lisää samanlaista jää kaipaamaan.

Yhdeksän Oscar-ehdokkuuden syytäminen tällaiselle pienimuotoisuuttaan puolustavalle elokuvalle tuntuu tietysti naurettavalta. Jotkut aasinpäiset kriitikot näkyvät julistaneen elokuvaa jopa eeppiseksi. Äijäluonteiden ikuista kaveruutta ylistävät elokuvat saavat mieskriitikot edelleen sytyttämään pelihousunsa ja kadottamaan suhteellisuudentajunsa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti