Ensin keksittiin kofeiiniton kahvi, sitten alkoholiton olut.
Nyt on tarjolla eroottinen trilleri ilman erotiikkaa. Suoraan Koreasta. Eikä edes sieltä puritaanisesta pohjoisesta, vaan zombigoren ja sadistisen joukkodynamiikan luvatusta maasta, Etelä-Koreasta.
Amerikkalaiset 1990-luvun pehmopormotrillerit, kuten Basic Instinct, Disclosure ja Body of Evidence, olivat reaktio edeltävän vuosikymmenen seksifobiaan Hollywoodissa. Miehen uskottomuutta kuvattiin niissä kelvottomana mutta energisenä yrityksenä nautinnon monopolisointiin. Ikään kuin tällä asenteella olisi vastattu sekä edeltävän vuosikymmenen reaganilaiselle perhehymistelylle että uuden vuosikymmenen feminismille. Pehmopornotrillereiden lopussa miehen uusi hyveellisyys perusteltiin sillä, että mies kieltäytyi vahvistamasta femme fatalen (Sharon Stone, Demi Moore, Madonna) väitettä rakkauden ja himon äärimmäisestä yhtäläisyydestä. Vaikka nämä pehmopornotrillerit muuten kyllä kierrättivät film noir -perinteen hahmoja ja kuvamaailmaa, niiden sankarit eivät vastanneet femme fatale -naiselle TÄMÄN OMALLA MITALLA.
Lukuisat 2000-luvun amerikkalaiset trillerit ovat leikitelleet tällä 1990-luvun trendillä lupaillen yhtä paljon alastomuutta tai höyryävää seksiä, mutta korealainen "Decision to Leave" pelaa viittauksilla aivan toiseen suuntaan lupaillen aina vain VÄHEMMÄN seksiä – ja enemmän ruokaa.
Murhatun leskeen rakastuva komisario ilmoittaa pyrkivänsä olemaan "kunnollinen nykyaikainen mies" eikä avioliiton ulkopuolinen suhde ole hänen näkökulmastaan mitenkään rike pyrkimyksessä. Hänen kunnollisuutensa syy perustellaan jo elokuvan prologissa: hän naurahtaa aidon huvittuneena, kun vaimo toteaa sarkastisesti, että 55% seksittömistä avioliitoista päättyy eroon. Sama asia dramatisoidaan elokuvan ainoassa seksikohtauksessa, jossa rituaalisen mekanistisesti paritteleva mies katselee suorituksen aikana samaa tv-filmiä kuin hänen salarakastettunsa toisaalla.
"Decision to Leave" -elokuva rakentuu pätevästi juonitetulle murhamysteerille, jonka arvoitus on genrenmukaisesti kytketty naispäähenkilön, Seo-Raen mysteeriin: Mihin nainen todella pystyy? Miksi hän on niin kiinnostunut komisario Hae-Junista? Nämä kysymykset ja murhamysteeri saavat vastauksensa jo puolentoista tunnin kohdalla elokuvaa, mutta – "Vertigon" tavoin – sitten alkaa ensimmäistä juonta täydentävä toinen juoni, jossa edeltävät vastaukset kyseenalaistetaan ja kysymykset esitetään uudelleen.
Ilman tätä kolme varttia kestävää jälkijaksoa "Decision to Leave" olisi pelkkä keskinkertainen poliisijännäri muutamin jännittävin kuvakulmin. Mutta jälkijakso havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään ensimmäisen jakson ihmissuhteita tavalla, jota yksikään amerikkalainen jännäri ei ikinä tekisi. Siinä sen taiteellisuus.
Mutta mikä tästä genretuotteesta sitten tekee Oscar-kisaan kelpaavan mestariteoksen?
Minun mielestäni ei mikään. Elokuvan erityisyys on nopeissa kuvissa ja nopeissa kohtaustenvaihdoissa, niin ettei takaumissa ja kuvitelmissa ole aina pysyä perässä – vaan pysyypä kuitenkin niin hyvin, ettei elokuvaan herää tarvetta nähdä sitä uudelleen. Genretuotteena "Decision to Leave" muistuttaa aivan toisen korealaisen, Bong Joon-hon vanhoja jännäreitä. Niitä tuotiin länsimaihin nopeasti sen jälkeen, kun Bong oli voittanut Oscarin "Parasite"-filmillään (2019).
Todennäköistä on, että samalla genrestandardin tunnistettavuudella tätä visuaalisesti kikkailevaa Park Chan-wookin elokuvaa nyt tyrkytetään Oscar-kisaan.
Paljon samanhenkistä mustaa huumoria tästä uutukaisesta löytyy kuin Parkin parhaasta filmistä "Oldboy", mutta totisesti siitä on jo 20 vuotta eikä Park sen jälkeen ole tehnyt mitään yhtä rohkeasti omintakeista. Viimeksi näkemäni "Handmaiden" (2016) oli jopa pettymys.
Sitä vastoin "Decision to Leave" tuskin on kenellekään pettymys... kunhan ei odota siltä enempää kuin romantiikan suuntaan vinksahtaneelta poliisitarinalta voi odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti