KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

8.12. Tallinnassa Jaakon kanssa
21.-26.12. Savossa mökillä
31.12.-3.1. Tukholmassa Saaran kanssa
26.1.2019 Juhlakattaus-näytelmässä (Tukkateatteri)
2.2.-13.4. Dekkarityöpaja työväenopistossa



perjantai 24. elokuuta 2018

Jokainen haluaa jotain (elokuva)

Jokainen haluaa jotain (2018) on vuoden pohjanoteeraus elokuvien nimien lokalisoinnissa ja pätevä todiste siitä, millainen on Finnkinon asenne elokuvataiteeseen.

Noin muuten voisi nostaa hattua viihdeketjulle siitä, että tällainen tv-sarjan estetiikalla toteutettu älykköfilmi tuodaan monisalikuluttajien katsottavaksi. Neljä tähteä filmille ja viides maahantuojalle!

Torstaina 23.8. Jokainen haluaa jotain -elokuvan iltanäytöksessä oli lisäkseni vain neljä ihmistä, niistä kahdella iso kokis ja popcorn-tösä eväänään. Tokko tiesivät mihin tulivat… Vaikka ensimmäiset puoli tuntia kadehdinkin heitä eväiden ottamisesta. Elokuvassa nimittäin syödään ja juodaan koko ajan. Ja puhutaan. Loputtomiin. Eikä mitään tapahdu.

Tuumin, että tämä on kyllä eka kerta kun lähden maksamastani elokuvasta kesken pois. Niin oudon simppeliltä ja jankkaavan telkkarimaiselta tämän italialaisen draamafilmin minimalistinen kerronta tuntui: kokeillaan kuinka monta eritavoin paheellista tyyppihahmoa tulee jututtamaan paholaista tämän kulmapöytään kahvilassa.

Mutta sitten, jossain puolen tunnin paikkeilla, Jokainen haluaa jotain tarjosi juuri sen käänteen mitä siltä odottikin: selityksen miten vierailevat sivuhahmot kytkeytyvät toisiinsa. Ja sitten, vähitellen, elokuva alkoi solmia lankoja yhteen juuri oikeassa rytmissä. Elokuva oli selvästi jaettu viiteen näytökseen (ehkä alkuperäisen tv-sarjan rakennetta noudatellen), joista jokaisen lopussa kahvilan komea tarjoilijatar replikoi samat tulkinnat mitkä pyörivät katsojan päässä: mies on faustinen kauppamies; mies kompensoi traagisen ihmissuhteen päättymistä; mies on terapeutti? Uskonsa menettänyt nunna hymyilee heittäessään kysymyksen, voisiko mies olla paholainen.

Puuttui vain se ilmeisin selitys, että kyseessä on metakertomus kirjailijasta, joka testaa henkilöhahmojansa antamalla näille vaikeita, muttei - kuten mustapukuinen mies monta kertaa toteaa - mahdottomia tehtäviä. Tätä metaselitystä tuki se, että kahvilan nimi on The Place, sama kuin elokuvan alkuperäinen nimi.

Jäin odottelemaan sitä ilmeisintä tulkintaa, ja aloin pitää hitaan kirjallisesta kerrontatilanteen kehittelystä, joka oli syvällisempi kuin mikään metakertomus ja silti koottu tavattoman yksinkertaisista aineksista. Juonenkäänteet aivan viimeistä mummovierailua myöten olivat täysin johdonmukaisia ja silti yllättäviä. Ja ne varmaankin kolmisenkymmentä kertaa, kun joku "asiakkaista" lähestyi miehen kahvilapöytää, kuvattiin ja kehystettiin hieman eri tavalla kuin edelliset.

Näin hitaasti tilanteitaan varioivassa kerrontatavassa olisi toki odottanut enemmänkin nokkelia yksityiskohtia syventämään henkilöitä, mutta silmiinpistävän realistista kahvilamiljöötä ja arkisia ruoka-annoksia lukuun ottamatta mitään vihjeitä ei anneta sen paremmin allegoriseen tulkintaan kuin fantisoivien tulkintakehysten käyttämiseen.

Pidän erittäin paljon tällaisesta kurinalaisesta, ihmiskohtaloiden äärimmäistä logiikkaa testaavasta asetelmasta, joka on tutumpaa angloamerikkalaisista metafyysistä dekkareista kuin italialaisesta baaripöytäpsykologiasta. Ihan hyvin voisi kuvitella, että Neil Gaiman olisi uransa ja ajattelunsa korkeassa vaiheessa laatinut juuri tällaisen elokuvan käsikirjoituksen.

Jokainen haluaa jotain on siten ehdottomasti vuoden kiinnostavimpia elokuvatapauksia. Se on myös elokuva, jota ei ole mitään syytä katsoa teatterissa, vaan seurata sen hidasta kerrontaa kotona dvd:ltä tai suoratoistosta.

Tunnustan, että tämän filmin katsottuani uskon hieman enemmän myös tv-kerronnan mahdollisuuksiin, sillä filmi perustuu "The Booth at the End" -tv-sarjaan (2010). Sarjan wikipedia-kuvauksesta päätellen italialainen adaptaatio käyttää tarkkaan samoja hahmoja ja konseptia, mutta antaa niille hyvinkin maallisen käsittelyn. Elokuvan lopetus on niin ikään juuri niin täydellisesti nykypäivän urbaanille sadulle ominainen kuin mitä voi toivoa, vaikkei mahdoton myöskään seuraavaa kautta valmistelevalle tv-sarjalle. Great.

Tämän elokuvan yllätettyä takavasemmalta haluan ehdottomasti nähdä myös Paolo Genovesen edellisen ohjauksen, Salaisuuksien illallisen (2016). Sitä näkyy saavan Tampereellakin kirjastosta, joten tulen nauttimaan sen viileän valkoviinin tai huvittuneen avovaimon keralla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti