KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 5. lokakuuta 2015

Laulava vastalause, kiitos

Kuten joku HS:n mielenosoituspalstalla kirjoitti, ei maahanmuuton kasvussa pelottavaa ole ulkomaisten emigranttien hallittu liike, vaan suomalaisten ekstravaganttien hallitsematon liikehdintä. 

Viime viikonlopun "mielenosoitukset" olivat suomalaisittain irvikuva siitä kaikesta, mitä kansalaisjärjestöjen toiminta on ollut viime vuosikymmeninä, aivan kuin parissa päivässä pyyhkäistäisiin merkitys siltä kaikelta protestin täsmätyöltä mihin järjestöt ovat pyrkineet.

Syy ei ole melussa sinänsä, vaan sitä ympäröivässä kaiuttomassa avaruudessa, jota myös suomalaiseksi hiljaisuudeksi kutsutaan.

Meillä ei ole suomessamme edes sanaa sille, että joukko ihmisiä marssii kadulla tuodakseen esille epäkohdan yhteiskunnassa. Sitä sanotaan "mielenosoitukseksi", aivan kuten ihmisten maailmankatsomukset voidaan nihiloida nimittämällä niitä pelkiksi "mielipiteiksi". Tyyliin: olkaa te nyt sillä mielellä niin me ollaan tällä mielellä, ja jos ette pidä tästä mielentilasta niin odottakaa saunan jälkeen ja mieliala muuttuu.

Maailmalla eli englannissa käsitteitä julkiselle asiantilain ilmaukselle on useitakin - ja niiden osumatarkkuus on täsmällisempää kuin vastaavissa suomen sanoissa. Tai eleissä.

Geoffrey Nunberg kertoo artikkelissaan "The Syntax of Resistance", että "protestimarssi" ei suinkaan ole 1950-luvun Kylmän Sodan tulosta, vaan sanaa on käytetty kuvailemaan jo sata vuotta sitten gandhilaista väkivallatonta vastarintaliikehdintää. Amerikan englannissa "protesti" tarkoitti mitä tahansa pro-ilmaisua, kun sitä aiemmin oli käytetty prepositionsa myötä ("against") vain jonkin tietyn asian vastustamiseen.

Amerikan englannissa itseilmaisevan "protestin" merkitys kasvoi juuri kansainvälisen rauhanliikkeen vahvimpana vuosikymmenenä, 1960-luvulla, ja se juurtui kiinni moniin kulttuuri-ilmiöihin korostamaan niiden olevan osa liikehdintää hegemoniaa vastaan: ne EIVÄT OLLEET MITÄÄN METELÖINTIÄ, vaan protestimusiikkia, protestikirjallisuutta, protestirunoutta, protestiteatteria, hei! Nunberg toteaa käsitteen olleen niin elävä osa amerikkalaista kulttuuria, että perusamerikkalainen tappajakin, elokuvassa Rambo, ymmärtää milloin se kohdistuu täsmälleen häneen: "Who are they to protest me?"

Missä kohtaa kehitystään suomi sitten on? Edeskö samassa kuin Suomi? Meillä mielenosoitus on edelleenkin samanlainen fiktio kuin 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa, jossa huolestuneet kansalaiset joko kirjelmöivät virkamiehille tai lähtevät Helsinkiin marssimaan tsaarinvaltaa vastaan. 

Muiden kaupunkien keskustoissakin saattavat massat kohdata toisiaan, mutta ne ovat ELEENÄ yhtä elottomia kuin nakkikioskin jonot. Ja ne tietävät sen itsekin, ja huutavat sitäkin lujempaa, jotta tulisi selväksi oman asian TUNNEVOIMA, kun dialektista vääntöä voiman ja vastavoiman välillä ei muutoin saada näkyville - pääkaupungin ulkopuolella kun ei millään eleellä ole poliittista momentumia.

Viikonlopun aikana uutisten välittämät miekkarit Helsingistä, Lahdesta, Tampereelta ja jostain pohjoisen pikkukaupungeista olivat kaikki yhtä pelottovia juuri siksi, että ne olivat niin täysin samanlaisia: ilman mitään argumentaatiota, ilman mitään todellista sanottavaa kellekään EDES SIELLÄ VASTAPUOLELLA. 

Ei muuta kuin huutelua. Koska muuta KÄSITTEELLISTÄ tilaa mielenosoituksessa ei ole. Ei edes pro-positiossaan tukevasti seisoville. Kun olemme kasvaneet siihen, että hegemonia SANELEE meille miten elää, ei mitään vastalauseen muotoa jää jäljelle.

Koko suomalaisen protestikulttuurin olisi muututtava välittömästi, tai meillä ei ole pian mitään mahdollisuuksia tuoda asioita julkisuuteen tässä yksinkertaisen kipeässä rakennemuutoksessa, jossa maailma on viimeinkin tullut Suomeen sellaisena-kuin-se-on eikä median välittämänä sellaisena-kuin-se-näyttää.
Kohti laulavaa vallankumousta, toveri Paavo

Nyt tarvitsemme LAULAVIA VASTALAUSEITA - juuri sellaista mitä senaattori Arhinmäki esitti eduskunnassa, ja juuri siksi minkä vuoksi Arhinmäki sai tällä pienellä eleellä niin paljon huomiota: argumentteja ei kukaan kuuntele ennen kuin löydetään uusi tapa ottaa haltuun julkinen tila. Eteenpäin virolaisten tovereiden osoittamalla tiellä.
 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti