KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Varjoelämää ja näytelmäharjoituksia


Punk-aikana kasvaneena olen tottunut siihen, ihan oikeasti, että kaikkeen on mentävä mukaan jos pyydetään - ja usein silloinkin, kun ei pyydetä. On oltava kuin flipperipallona mukana kaikessa, jos haluaa tuntea eläneensä muutakin kuin viikonloput, ja uskottava, että kuka tahansa osaa mitä tahansa, kunhan ei häiritse niiden esitystä, jotka osaavat vielä paremmin.

Kun Terhi viime keväänä kysyi mukaan näytelmäänsä esittämään tamperelaista teatterigurua, Eino Salmelaista, suostuin oitis. En tajunnut edes kysyä, millainen näytelmä olisi ja kuinka paljon siinä mukana oleminen vaatisi ajankäyttöä. Aiemmin en ole harrastajateatterissa koskaan ollut, jollei larppaamista lasketa sellaiseksi. Oletin sentään, että pieni rooli ei paljoa vaatisi. Ja väärässä olin.

Tukkateatteri esiintyy erittäin pienillä näyttämöillä
Varjoelämää-näytelmän produktiossa on tietysti oppinut paljon enemmän siitä, mitä ohjaaja oikeasti tekee harjoituksissa ja mitä näyttelijöiden oletetaan tekevän. Kaikki muut produktion näyttelijöistä ovatkin nuoresta iästään huolimatta kokeneita harrastajia, minkä lisäksi he osaavat suhtautua ammattilaisen tavoin siihen, mitä heiltä odotetaan: kysyä ohjaajalta näyttämöllä olemiseensa ja liikkumiseensa suuntia, tunnetilojen oletusarvoja, repliikkien painotuksia, mimiikan pienesti tai suuresti tekemistä. He osaavat repliikkinsäkin ulkoa, vaikka niitä on 40-50 kertaa enemmän kuin minulla toisen näytöksen kahdessa pienessä roolissa, taiteilija Salmelaisena ja sisäkertomuksena toimivan Williams-näytelmän "isopappana". Minkä lisäksi he ovat tietysti täynnä energiaa, tanssin lailla pystyvää liikettä ja laulajan lailla kirkasta äänenkäyttöä. Anni ja Hanna saisivat äänensä kuulumaan Tammelan torilta vaikka Pyynikille saakka.

Omaa osuuttaan täytyy ajatella erikoisefektin kaltaiseksi täsmärooliksi, vaikka joukkokohtauksissa koko porukka on tietysti mukana tekemässä tunnelmaa... Mutta silti. Välillä tuntuu kuin olisi ison orkesterin symbaalinsoittaja, joka ratkaisevalla hetkellä paukauttaa päänsä levyjen väliin.

Oikeastaan erikoisinta on se, miten erilailla näyttämöllä on verrattuna opetustilanteeseen. Olen tehnyt erilaisia opettajan hommia vuodesta 1990 enkä ole koskaan koskaan kokenut olevani niin yksin ja niin paljaasti esillä kuin yrittäessä SEKÄ muistaa repliikkini ETTÄ keskittyä tilanteeseen. Ja vielä saada äänikin pysymään sen aikaa auki, jotta saan sen kantamaan neljän rivin mittaisen monologin.

Terhi ohjaajana tietysti tekee kaiken helpommaksi, kun asemoi paikkoihin, joissa en heiluttele käsiä ("Nojaat taas tuohon pylvääseen, nyt eri lailla kuin taiteilijana") tai joissa muistan pitää taukoa laskemalla asioita katsomosta.

Nyt kun näytelmän ensi-iltaan on vielä runsas kuukausi, alan muistaa jo repliikit. Vielä pitäisi tottua niihin. Ajattelin, että jos etsin lisää tietoa Eino Salmelaisesta (esimerkiksi Pirkko Kosken väitöskirjan hänestä tai jonkin Salmelaisen useita muistelmakirjoista), niin saan edes jotain tuntumaa eli mallia niihin hetkiin, kun pääistyn liikaa itsekseni. Sekin olisi tavallaan eduksi, että EI tietäisi enempää. Salmelainen oli tamperelaisen teatterimaailman profeetta omana aikanaan. Ekakertalaisen harrastelijan tekemänä sellaista hahmoa on vaikea metatäyttää edes niiden viipaleiden vertaa, mitä hänestä on säilynyt kaupunkimme "varjoelämään", homohistoriaan.

Opettavaisinta produktiossa on sen seuraaminen, miten näytelmätekstistä löytyy kyllä toimintaa ja tekemistä hahmoille, siitä on turha kirjoittajan huolehtia, vaikka niin neuvotaan kaikissa draamakirjoittamisen oppaissa. Tärkeämpää on se, että vähätkin toimintaan liittyvät repliikit JA ympäristöä kuvailevat ilmaisut saadaan toistumaan. Sillä tavoin hyvinkin simppelit repliikit saavat koko näytelmän tiivistävän tunnelman: "Me teemme työtä. Moni tekee kahta työtä, mutta on tässä yhdessäkin..."

Myöskään en ole aiemmin uskonut siihen, että kohtausten rytmillä olisi niin iso merkitys. Nyt se näkyy juuri Varjoelämää-näytelmän vahvuutena: se on hämmästyttävän notkeasti etenevä ollakseen kahden tunnin mittainen näytelmä, koska hiljaiset ja riehakkaat, surulliset ja hulluttelevat kohtaukset vaihtelevat, samoin kuin aikatasot. Tai ehkä on paljonkin näytelmiä, joiden harjoituksissa voi nähdä sekä näyttelijöiden että ohjaajan kyyneleet silmissä loppulaulun hetkellä. Mutta aiheensa ohessa veikkaan hyvin rytmitetyn kokonaisuuden olevan järisyttävän tunteellinen myös yleisölle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti