"Epileptikko" - sarjakuvaa aivoista

Aikuisten sarjakuvissa on se merkillinen ominaisuus, että uutuusteoksia löytää kirjastoista paljon nopeammin (ilmestymisen jälkeen) kuin tuoreita romaaneja. Syy ei ole pelkästään siinä, miten nopeasti sarjakuvaromaaninkin voi ahmaista, vaan siinä, että sarjakuvan harrastajista isompi osa OSTAA fanittamisensa kohteen kuin kirjallisuuden harrastajista. Ja se on kyllä ihme, kun katsoo millaisia hintoja ohuistakin alppareista vaaditaan.

Tämän syksyn sarjistapauksena on mainostettu David B:n tiiliskivimäistä elämäkertasarjakuvaa "Epileptikko". Maineensa se onkin ansainnut juuri aikuissarjakuvana, niin ranskalaisen itsetietoinen se on taideteoksena ja niin järkyttävä patologisen ja psykologisen ahdistuksen vertailuissa, että hiukankin elämää kokenut lukija voi hyvinkin oppia jotain siitä, mitä on aiemmin torjunut mielestään.

"Epileptikon" piirrosjäljessä olennaista ovat symboleilla ahdetut pienet ruudut ja näkökentän vinottain leikkaava liike, näkemisen rajatilan simulaatiot, hieman samanlaiset kuin mitä migreenissä. Tästä sahalaitavoittoisen kuvakielen valinnasta kirjan minähahmo jotain toteaakin.

Eikä se kuvakieli niin lukijan mieltä räjäytä siltikään kuin itse tarina: miten epileptikon perheen on pakko turvautua vaihteleviin hörhöhoitoihin, koska niiden tulkinta ihmismielestä on yhtä pätevä kuin neurologien ja psykiatrien. Ja metodit monesti toimivampia. "Epileptikko" voisi olla kultakaivos mielen teoriasta kiinnostuneelle narratologille - ja siksi yritin tästä jotain kommentoida ensin Leenan sarjakuvablogiin, mutta blogspot imaisi tekstit omaan protoleptiseen tyhjyyteensä, huh.

Ihan sarjakuvaromaaniksi en "Epileptikkoa" kuitenkaan kutsuisi, niin paljon toistoa siinä on alkuperäisen julkaisumuodon vuoksi, ja niin paljon irrallisuutta episodien välillä. Eikä teokseen myöskään palaa yhtä uteliaasti kuin vaikkapa "Mausiin". Jotain syvyyttä siitä siten uupuukin.