KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 6. syyskuuta 2013

Kommuunismin aave


Jo 80-luvun lopulla joku suomalainenkin sosiologi julkaisi kirjan siitä, miten yhteisöllisyyttä käytetään reseptinä mihin tahansa yhteiskunnan ongelmaan. Puhe yhteisöllisyydestä on kuitenkin vain lisääntynyt vuosikymmenten varrella, sitä enemmän mitä alemmaksi hyvinvoinnin yhteiskuntaa ajetaan. Ehkä uusliberalismi onkin sosiologien salajuoni alansa kirjamarkkinoiden rahoittamiseksi ja konsulttipuheen juridisoimiseksi?

Kommuunismin eli yhteisöllisyydellisyyden aave on kuitenkin todellinen, niin todellinen kuin aaveet ovat, eikä jätä rauhaan yksittäisiä ihmisiä. Huomaan sen unissa. Keskiviikkona kävin yliopistolla syömässä, juuri kun kampuksella oli meneillään fukseja sisäänheittävä festivaalipäivä (viralliset, hesalaisten tavoista kopioidut festarit olivat olleet edellisenä päivänä). Istuin syömässä täpötäydessä ruokalassa kollegoiden kanssa, osana kaikkea tuttua ja kuitenkin totaalisen ulkopuolisena. Olin paikalla mutten enää osallisena. Aaveen kokemus jos mikä.

Ja tällainen tulee uniin välittömästi. Seuraavan yön uni oli omituisimpia mitä on muistiin tallentunut, osittain selkouni, osittain tiivistelmä yleisimmistä unista mitä olen viimeisen 30 vuoden aikana nähnyt. Ja aaveet siinäkin olivat parasta vanhakummaa mitä voi larppaamisen ulkopuolella kokea. Ensin olin talvileirillä vanhojen oppilaideni kanssa, joista olin tyytyväinen kun tunnistin sentään seitsemän. Oli meneillään pitkä tylsä odotus ison puurakennuksen pihalla, keskellä pimeää talvea, ja lojuin lumikinoksessa puiden oksien suojassa kylmää tuntematta. Mutta kun juhla vähitellen alkoi, halusin osani riemusta, ja päteäkseni parhaalla tavalla kysyin osaattekos levitoida, ja aloin lentää itse muiden yläpuolella, juuri niin täydellisen vapauttavalla tunteella mikä vain unissa on mahdollista. Kai sitä voisi sanoa täydelliseksi aavekokemukseksi - ja kuitenkin kysyin allani olevilta oppilailta, että kai te tajuatte että tähän on vain yksi selitys miksi tämä on mahdollista. Tiesin, samalla hetkellä kun sanat tulivat suustani, että kyseessä oli uni, en vain olisi halunnut tietää.

Unen logiikalla puurakennus muuttui Tupatie 21:n mummolaksi. Olin menossa nukkumaan Saaran kanssa kuin kotona ikään, mutta ylläni oli valkoinen naisten aamutakki. Ulko-ovelta kuului ääntä, kävin avaamassa, ja sisään juoksi hiiren kokoinen pieni musta koira joka räksytti. Ulkona kadulla oli sen toveri, iso otus. Sitten menin takaovelle, jotain häiriötä kai sieltäkin hakien. Takaoven portailta otin lehden ja samalla näin, että oli jäinen kirkas aamu puutarhassa, ja että omenapuiden keskellä makasi mummo sängyllä paksujen peittojen alla. Puhuimme jotain, ja sitten mummo jatkoi uniaan, ja ajattelin että on aivan terveellistä nukkua ulkona vaikka onkin vanha.

Nämä tällaiset unet, puoliskoineen, ovat aaveunia, koska kommuunismin aave ja haave possessoivat meitä kaikkia eri tavoin, erilaisiin keskeisesti menetettyihin rakennuksiin ja erilaisiin yhteisesti menetettyihin ihmisiin kiteytyen. Ne vapauttavat, osoittavat ettei sisä- ja ulkotilojen (oman ja julkisen) välillä ole sen enempää eroa kuin haaveiden ja pelkojen unenohuella rajalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti