Äänestän sitä joka säästää puut

 

 

Tamperelaista puistonhoitoa maaliskuussa 2025

Vuosi vuodelta Tampereen kaupunki hävittää puitaan ja puistojaan yhä röyhkeämmin, suoraan suhteessa siihen, miten vapaasti kaupunki antaa grynderien pykätä aivan mitä tahansa betonilaatikoita ja parkkihalleja aivan minne tahansa.

Vuosi vuodelta tämä puiden hävitys näkyy paljaiten täällä kaupunginosassamme, jota kaupunki ja kiinteistöfirmat nimittävät "Puisto-Kalevaksi". Vähä vähältä hakataan jokainen puistikkomainen osa aluetta ja muutetaan se asfaltoiduksi "harrastuspaikaksi".

Lupaan äänestää ketä tahansa joka pysäyttää puiden silmittömän hävittämisen. Mutta mikä puolue sellaista lupaisi?

Demareilla asia ei sovi sote-painotteiseen  politisointiin.

Kokkareilla asiaan ei liity rahaa joten ongelmaa ei ole ja kepulaiset eivät ole koskaan käyneet Kalevassa saakka.

Persut eivät kysymystä ymmärrä ja kristityt hymisevät Kalevan betonikirkossa.

Edes Vihreitä puistopuut eivät liikuta, koska ne eivät edusta globaalia monimuotoisuutta.

Vasemmistoliitostakaan en uskalla kuvitella ketään kahliutumaan Kalevan puihin...

 

Ketä siis äänestää... tai: miksi siis äänestää lainkaan, kun en voi vaikuttaa siihen miten elävältä tai tapetulta ympäristöni näyttää?

 

All We Imagine As Light (elokuva)

 

Ei aihettaan isompi, mutta ei myöskään palkintomaineensa mittainen.

Näitä tällaisia identiteettitarinansa vakioviisauksilla palkintoja kerääviä kehittyvien maiden filmejä kuten All We Imagine As Light (2024) tulee suomalaisiinkin teattereihin vähintään 5-10 tapausta vuodessa. Arvostelujen perusteella ei voi kuin arvailla, minkä verran niissä on oikeasti jotain tuoretta tyylinsä puolesta. Identiteettitarinat ja -aiheet ovat niin laskelmoidun tuttuja, että yhtä hyvin elokuva voisi sijoittua Iraniin tai Islantiin kuin Intiaan.

Tällä kertaa tarjolla on peräti kolme rinnakkaista naiskohtaloa, joista nuorin vaarantaa maineensa suhteella kielletyn vähemmistön (musliminuorukaisen) kanssa, keski-ikäinen tuhlaa unelmiaan elävän leskenä (mies on häipynyt Saksaan), ja vanhus joutuu karkotetuksi kodistaan gryndereiden uhrina. Kaikki kolme työskentelevät sairaalassa muiden ihmisten hyväksi, mutta elävät käytännössä juurettomina Mumbain ihmismassojen ja sementtitornien keskellä.

Tarinan pysytellessä Mumbaissa ihmiskohtalot ovat jännitteisesti vaakalaudalla eivätkä naiset täysin ymmärrä toisiaankaan, mutta viimeinen kolmannes elokuvaa sijoittuu meren rannalle kyläyhteisöön, luonnonläheiseen idylliin jossa suhteet selkenevät ja kuvitelmat elämän muuttumisesta vapautuvat. Tässä loppujaksossa päästään viimein elokuvan nimeen kätketyn symboliikan äärelle ja esitetään, että Mumbai on niin pimeän suljettu maailma, ettei siellä voi edes kuvitella mitä muuta elämä voisi olla. Jaksossa on miellyttävä fantisoiva idea, muttei kuitenkaan mitään tavatonta tällaisten sopuisten melodraamojen perinteessä. Intialainen kehystys vain saa kaiken näyttämään maagisemmalta, mikä ei ole sinänsä huono asia... mutta erittäin hitaasti etenevä dialogi ja pitkät painokkaat hiljaisuudet eivät istu näin ohuesti isoja aiheitaan risteyttävään elokuvaan. Ja tietysti: se vähä mikä draamassa voitetaan, kun kolme ihmiskohtaloa asetetaan rinnakkain tarkasteltavaksi, se isosti tarinoinnissa menetetään, kun luotetaan liiaksi tähän rinnakkaisuuteen.

En erityisemmin pidä hitaista elokuvista ja vaikka All We Imagine As Light ei ole edes pahimmasta päästä, on sen juoni aivan liian löysästi avautuva ja liian tuttu (liian länsimainen?) draamaltaan, jotta elokuvasta jäisi mitään erityistä mieleen. 

Juurikin eilen kävin katsomassa leffa-arkiston esityksessä Maurice Pialatin Itke rakastettu sydän, joka on sekin hitaahko ja löysä juoneltaan, mutta niin täynnä ikävien ihmisten repiviä tunteita, että elokuvan jälkeen ihmiset hiipivät pois kuin suuronnettomuuden todistajat. 

Pialatin kaltainen ohjaaja luottaa aiheensa, hitaan kuoleman hirvittävään surumielisyyteen, kun taas All We Imagine As Light yrittää lypsää helposti tunnistettavista identiteettiongelmista (juurettomuus, sukupuoliroolien kahlitsevuus, uskonnon ja perhearvojen ahdistavuus) kaiken mahdollisen empatian mitä katsojilta heltiää. Kellekään en tällaista valmiiksi pedattua moraalipläjäystä suosittele.

Näyttelijät ovat sööttejä ja sympaattisia, vaan niinhän heidän on oltava, jotta tarina uppoaa vaivattomasti kansainväliseen yleisöön. Sairaala työympäristönä on ainoa sivujuonne, joka tekee Mumbain dokumentoinnista karhean kiinnostavan. Mutta kaksituntinen Mumbain tiekameroita googlaten voisi antaa yhtä tuhdin illuusion nojatuolimatkasta intialaisten arkeen...

 

Sormet pitävät varpaillaan eli hermopinne täyttää vuoden

Tänään hermopinne täyttää vuoden. Tämän vuoden aikana en ole oppinut yhtään mitään uutta käden hermopinteestä enkä varsinkaan sen toipumisesta. Silti se on hitaasti toipunut ajan myötä. Syksyn aikana vasemman peukalon ja etusormen taivutus parani milli kerrallaan. Nyt ne taipuvat jo kuten normaalisti. Peukalon ja sormen nipistysotteessa ei kuitenkaan ole vieläkään voimaa ja kyynärvarressa on edelleen tunnoton alue, josta en ole varma, onko se pienentynyt lainkaan. Arkeen näillä puutteilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta, kun kerran näppiksellä sormet toimivat siinä rauhallisessa rytmissä millä kirjoitan. On vain muutamia arkitoimia, joissa tarvitaan nipistysotteen voimaa, kuten kahvipussin avaaminen ja muu sellainen.

Kaikissa toimissa vasemman hauiksen voima ei ole kyllä entisellään sekään. Silti olisin ollut helvetin kiitollinen jos lääkäri tai fysioterppa olisivat voineet edes sen verran luvata, että vuoden kuluttua sormet sentään taipuvat normaalisti. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi edes fysioterppa ei saa sellaista ennustaa millä tahansa disclaimerilla. Hänhän lisäksi sanoi, ettei todennäköisesti kyseessä ole edes oikea hermopinne. Mitä sitten – se jäi ikuisesti arvoitukseksi.


Tietysti nämä käden käsittämättömyydet ovat mitättömiä kiusoja siihen nähden, miten mielipuolisen hauraana ihmiselämä ylipäänsä näyttäytyy 50 päivää jatkuneen Kammokuun jälkeen. Kaikkia ruumiintoimintojaan tulee ajoittain tarkkailleeksi enemmän, vaikka ruoka- ja juomavalio ovat aivan yhtä epäterveelliset kuin ennenkin eikä ole motivaatiota kuntoilla sen enempää kuin perjantaiden äijäjumpassa on itselle tuomittu velvoite. Ilmojen lämmettyä on toinen velvoite siirtyä ratikasta fillarointiin, ja silti olisi houkutus ostaa vielä kerran TKL:n korttiin kuukausisaldo, jotta voisi hypätä ratikkaan kuin kevättuulen mukaan mennäkseen edes vähän kauemmaksi kuin vain kirjastoon tai keskustaan.

Eilen olimme Hesassa S:n kirjan julkkareissa, se tuntui isommalta tapahtumalta kuin mikään vuoteen tai puoleentoista. Ajankulun sietämätön hidastuminen oli onneksi tosiasia jo ennen Kammokuun ja Kuopion tapahtumia. Vailla apurahoja ei ole mitään velvoitteita avata mitään tiettyä läppärin kansiota eli kirjoitusprojektia, ja kun kustantajatkin istuvat käsispäätösten päällä kuin…. hmm…. piispat pyhäinjäännöksillä… niin optimaalista mielentilaa mittaan mieluummin päivän hitaasti kohoavasta maksimilämmöstä kuin tiliotteen numeroista. 

Viime syksynä laitoin hakemuksen Visbyn retriittiin, mutta siitäkään ei ole kuulunut kerrassaan mitään. Joten koko keväältä ei ole muuta odotettavaa kuin että minkä verran saa edistettyä kuolinpesän selvitystä ja että milloin pääsee seuraavan kerran mökille lämmittämään saunaa. Ja ettei tuo kirottu hermopinne ainakaan uusisi yhtä mystisesti kuin mitä se ilmaantui viime keväänä tolkuttomine sivuoireineen. 

Jotain hyvääkin? Kyllä. Sormet pitävät ihmisen varpaillaan.

EDIT 11. maaliskuuta: Tänään kaduillani tanssitaan, kustantaja näytti vihreää valoa sotakirjallisuuden historialle. Editoin sen siis nyt hyvillä mielin valmiiksi ja alan suunnitella jotain muuta suurprojektia eläkevuosiksi.... ehkä sotaelokuvien historiaa... vaikka mieluummin minä siitä Bergmanista kirjan tekisin, jos edes apurahan muodossa sellaiselle maailmankaikkeus suostumustaan näyttäisi... ja aivan ensiksi pitäisi saada välipäätökseen yksi paperisota kuolinpesän päältä.

 

Unelma eläkevuosista pupuliinini keralla...

Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.

A Complete Unknown (elokuvahko)

 
A Complete Unknown (2024) on top20-hits-rakenteella koottu folk-ryysyistä rokkirikkauteen -tarina, jonka draama pyörittelee kysymystä tykkääkö Bobby enemmän tummasta Joanista vai punapäästä Sylviesta. Mitään taustoitusta kenenkään persoonaan ja vuorovaikutukseen ei anneta, ikään kuin kyse olisi aikuisten animaatiosta josta on tehty samantien live-versio. Tarina on siis poikkeuksellisen lapsellinen ja ulkoisesti siloinen, etenkin siihen nähden, että tarkoitus on keskittyä sukupolvensa messiasmaiseen muusikkoboheemiin, Bob Dylaniin. Näillä siloitelluilla ratkaisuilla tämä saippuamaisen lipevä viihdetuote on saanut kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Kahdeksan hyvää syytä jättää näkemättä..

Mutta juu – mr Dylanin musiikki on tietysti edelleen säilyttänyt voimansa ja kauneutensa läpi vuosikymmenten ja alatekstien ansiosta se saa runoutenakin painoarvoa elokuvassa. Kaikki muu filmissä onkin sitten niin falskia kuin pahimmillaan Hollywoodin tähtitarinoissa voi olla. Jopa viimeisin Star is Born -filmi on tähän päänäyttelijänsä tuottamaan näköiskiiltokuvaan verrattuna karhea ja sympaattinen. 

Ihmetellä voisi (taas) sitäkin, miten näin vanhakantaisella äijäasenteella toteutettu elokuva on yhä mahdollinen vuonna 2025: mr Dylanin suurimmat tähtihetket on alleviivattu siten, että leikataan reaktiokuva joko Joaniin (Baez) tai Sylvieen joka tuijottaa epäuskoisena miten nerokkaat lyriikat se Bob taas kerran on keksinytkään uuteen lavalla esittämäänsä hittibiisiin. Paikalla olevien miesten reaktiokuva on, sen sijaan, hymyilevän kollegiaalinen ja kannustava.

Bändien elämäntapa on sekin erittäin siloiteltu: ei huumeita, ei bändäreitä, ei sekoiluja. Yhä uudestaan ollaan vuosien 1961–1965 keikkapaikoilla, pari kertaa studiossakin, mutta yleisömassa on toteutettu CGI:llä ja live-eturivikin reagoi digimäisenä massana.

Newportin folk-festivaaleille sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan viimein rakennettua draamaa myös mr Dylanin omapäisestä kehitystiestä. Uutta luova Dylan haluaa yhdistää folkin sähköiseen rokkenrolliin ja vastoin faniensa ja järjestäjien odotuksia jysäyttää bändeineen tanakkaa rokkia akustista hittikimaraa odottavalle yleisölle. 

Kohtauksenhan voisi tulkita niinkin, että katsojat pakotetaan punnitsemaan omia odotuksiaan tällaiselta elokuvalta. Hittikimaraako mekin odotimme?

No tavallaan… toisaalta, juuri niiden tuttujen ja vähän tuntemattomienkin hittien ansiosta jaksoin sietää pääosan Timothee Chalametia. Kerrankin mr Chalamet on päässyt luonnerooliin, jossa hän voi murjottaa ilmeettömänä kaksi tuntia ja esittää repliikkinsä perustellusti mutisemalla. Vasta kun hän laittaa savukkeen suuhunsa ja näyttää isojen poikien seuraan eksyneeeltä teinitähdeltä, koko elokuvan konsepti paljastaa naurettavuutensa. Yhtä disneymäinen on ratkaisu kiinnittää siloposkinen Elle Fanning puoliboheemin Sylvien rooliin.

Chalametin väkinäisellä näyttelemisellä tuhoamien elokuvien lista kasvaa vuosi vuodelta. Mutta kuulemma hän sentään laulaa itse elokuvassa kuultavat biisit, mikä on hämmästyttävä saavutus – vaikka ääni kirkkaasti häviääkin Joan Baezin eli Monica Barbaron äänelle, jonka esittämänä ne kaikki Dylaninkin laulut mieluummin kuuntelisi kuin maestron naukumana. Samaa karismaa ei Barbarossa kumminkaan ole kuin folkin kuningattaressa, vaan kuinkapas voisikaan olla.

A Complete Unknown -elokuvan varsinainen selkäranka on Edward Nortonin esittämä folk-guru Pete Seger, läpi filmin folkin sanomaa saarnaava setämies jonka hyytymättömään hymyyn alkaa luottaa koska muutakaan kiintopistettä tarinan uskottavuudelle ei ole. Ei se ole mikään Oscar-suoritus, vaikka sellainenkin ehdokkuus on annettu. Joka vuosi täytyy Oscar-kisassa olla vähintään yksi musiikkifilmi joka kahmii edes ehdokkuuksia, vaikkei palkintoja.


Itse menin tämän elokuvan katsomaan, koska vaihtoehtoja ei Kuopiossa ollut iltafilmiksi. Kuvakukossa oli taas yllättävän iso yleisö eli varmaankin lähes 20 katsojaa.
Ajattelin että lähden kesken jahka kyllästyn katselemaan Chalametin näköisnäyttelemistä, mutta musiikin runsaus vei mukanaan ja kestin istua loppuun saakka. Neljä tähteä minulle!

Jumpataan konkluusioita (kammokuun 49. päivä)

 
On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.

Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...

Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.

Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.

Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.

Nyt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.

Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.

Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.

Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa. 

Jos arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.


Itsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.

Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.

Arktiselta Titanicille, kirja kerrallaan

 
Richard Byrdin Antarktika-muistelo Alone oli niin äärimmäinen lukukokemus, että sen jälkeen kaikki muut arktiset seikkailut tuntuivat loskakirjallisuudelta. En muista toista kirjaa, jossa vielä toimittajan jälkipuhe muuttaisi kertaalleen kaiken muistelossa kerrotun: Byrd oli oikeasti paitsi aikansa rohkeimpia seikkailijoita myös suurimpia huijareita (mukaanlukien väitetty lento pohjoisnavalle), alkoholisti, narsisti, ja kaiken huipuksi lentofobinen lentäjä!

Byrdin kirjan perään luin seikkailuhenkisen, 1980-luvun arktiselle vyöhykkeelle sijoittuvan retkeilykirjan, Lawrence Millmanin Kartan reunalla (1990). Se on kieleltään ja asenteeltaan niin beat-henkinen kuin arktisissa oloissa voi kovanahkainen jenkkiboheemi olla. Kirja oli nautinto lukea mutta yhtä helppo unohtaa, kun teos oli pelkkä kabinettikooste: tässäpä hassummat ihmis- ja eläinkohtalot arktisilta rannoilta, Fär-saarilta aina Newfoundlandiin.

Luin myös viimeisen Matti Laineman kirjasarjasta, Kilpajuoksu pohjoisnavalle. Näkökulman kääntäminen Robert Pearyn afroamerikkalaiseen apulaiseen Matthew Hensoniin teki naparetken kuvauksesta aidosti kiinnostavan, mutta radikaaliin näkökulmaan verrattuna Laineman oma kirjoitustyyli on kammottavan vanhahtava hänen nimitellessään umpiamerikkalaista Hensonia toistuvasti "tropiikin pojaksi" ja näin korostaessaan kontrastia inuiitteihin. Robert Peary aikansa miestyyppinä kuitenkin dramatisoituu hyvin Henson-näkökulman ansiosta: ihailtu herrasmies joka pitää arktiselle päästyään jalkavaimoa ja monen muun napaseikkailijan tavoin tarkkailee sadistisesti että saa yksin kaiken mahdollisen julkisuuden mitä kukin seikkailu voi tarjota.

Vielä odottavat vuoroaan kirjastosta löytyneet John Harrisonin Forgotten Footprints ja Barry Lopezin Arktisia unelmia.

Kammokuun lopulla eteen osui jäälohkareita seuraten yökirjaksi Sherlock Holmes: The Titanic Tragedy. Se oli kammokuun kummallisin yhteensattuma, koska Titanic-variaatiot on yksi keskeneräisistä "lukemalla kirjoitan" -projekteistani. Eilen sitten huomasin, että Yleltä tulee kaiken lisäksi kaksiosainen tuore dokkari Titanicista. Eikä ole edes mikään juhlavuosi.

Tuo Sherlock Holmes -variaatio osoittautui niin surkeaksi kuin voi vapaata tuotemerkkiä rahastaen rutiinilla tehdä, ja epäilemättä juuri tällaisia ison konseptin (Titanic) ja vapaan tuotemerkin (Holmes) yhdistäviä kirjoja tulevat tekoälyt tuottamaan vaikka sata tusinaa tunnissa, jos vain joku jaksaa editoida niistä jonkin variaation lukukelpoiseksi. Guardianissa oli juurikin kirjailijan testauksesta syntynyt leikkisä mutta toimiva esimerkkijuttu siitä, miten seikkailutarinaa voi vaivatta generoida vaikkapa skottilaisemmaksi ison kielimallin avulla.

Sherlock Holmes -kirjan ainoa hyöty oli siinä esitelty tosielämän kirjailija Jacques Futrelle. En ollut koskaan kuullut hänestä, vaikka sentään Titanicista kaikenlaista lukenut, ja vieläkin kummallisempaa oli todeta, että Futrelle oli ollut aikansa tunnetuin scifististen dekkaritarinoiden tekijä. Suomeksi häneltä löytyi vain pari antologianovellia, esimerkiksi viihdyttävässä Mahdottomat murhat -kokoelmassa (jonka on sattumoisin suomentanut naapurimme R). 

E-kirjana löytyi kokoelma Futrellen suosituinta keksintöä, holmesmaisen salapoliisin tutkimuksia nimellä The Great Thinking Machine. Eivät ne kirjallisesti eikä dekkarimaisesti ole läheskään yhtä taitavia kuin Doylen tarinat, mutta amerikkalaisuudessaan viihdyttävän lyhyitä ja käytännöllisiä, pelkästään mahdottoman rikoksen ratkaisuun keskittyviä. Täydellistä yölukemista, kun kehon unelle otollinen lämpörytmi on 20 minuuttia ja yhden tarinan lukee 10-15 minuutissa.


Päivälukeminen keskittyy sotakirjallisuuden lähdeteoksiin, tylsiin mutta välttämättömiin. Paras motiivi on edelleen se, että näen sellaisia pitkittäisviipaleita sekä sodan että kirjallisuuden historiasta mitä muut eivät näe, vaikka kuvittelevat näkevänsä jonkinlaisen kokonaiskuvan seuratessaan uutisointia Kylmän sodan ja nykypäivän kytköksistä.

Eilen kävin EKFssä kuuntelemassa yhden scifiä liipanneen paneelikeskustelun, jossa kukin puhui ihan omaansa ilman mitään keskustelua, ja istuin Pirkkalaisten pöydässä myymässä yhden runokirjani, Jyrkille, joka sentään kirjoittaa oikeaa runoutta eikä käyttökirjallisuutta niin kuin minä. Tuntui että taittelin paperisen päivän origamiksi itseni ulkopuolelle.

Illalla pelattiin 2p yksi sessio Arnakia ja voitin vaimon 80-65. Oli siis sittenkin hyvä fiilis vetäytyä muukalaismaisesta päivästä ja viikosta tekemään muistiinpanoja omaan Titanic-kirjaan.

Noin muuten olen sitä mieltä, että jokaisen luovan ihmisen pitäisi päättää uransa kirjoittamalla oma Titanic-versionsa. Myös Douglas Adamsin. Hänen versionsa kirjoitti Terry Jones kolmessa viikossa ja myi kymmeninä tuhansina kappaleina Douglas Adamsin nimellä. Ikävintä proosaa millä nuo alansa jättiläiset, Adams ja Titanic, on nimellä nolattu.
 

Sotakeväänä hylsytkin lasketaan

 
Taitaa olla sotakevät, kun on ilma tiheänä hylsyistä. Tänä aamuna Suomen Kulttuurirahasto lähetti 9874 taiteen ja tieteen edustajalle hylsykirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan hyvin hyvin tyhmä ja huono ihminen, minkä lisäksi hänen työsuunnitelmansa ja kaikki aiemmat saavutuksensa ovat hyvin hyvin huonoja ja vastenmielisiä.

Lisäksi Suomen Kulttuurirahasto lähetti 832 taiteen ja tieteen edustajalle onnittelukirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan mitä hienoin ihminen, jonka työsuunnitelma ja kaikki aiemmat saavutukset kuuluvat alansa nerokkaimpiin saavutuksiin.

Näin trumpilaisessa sodan maailmassa jo elämme. Kaikki mitä Kulttuurirahaston anonyymit asiantuntijat päättävät on läpinäkymättömyydessään yhtä ehdotonta kuin sotaa lietsova atlanttinen presidentti. Hylsyjaon jäljiltä on vain ihmispaskoja ja ihmisneroja.

Aivan toisenlaiseen maailmaan paaluttaa tämä iltapäivä, joka on viimeinen tilaisuus anoa apurahaa omalta kaupungilta. Kaupunki jakaa vuorovuosittain n. 30000 euron edestä "kannustavia" apurahoja kirjallisuudelle ja esittäville taiteille. Esimerkiksi vuoden 2023 kierroksella hakijoita oli 212, mistä solidaarisesti jaettuna riittäisi runsaat 140€ per hakija.

Kuinka tällaiseen "kannustusten" hakuun kehtaa edes osallistua, jos on alansa seniori ja asuu omistusasunnossa?

Vastaus: Oikein helposti ja tunnonvaivoitta - sen JÄLKEEN kun on juuri saanut tuon Kulttuurirahaston "olet ihmispaska" -hylsykirjeen. Jotta olisi merkitsevä edes sen muutaman satasen edestä, jolla edes oma kaupunki voi tunnustaa että olet sää varmaan jollain lailla olemassa vaikkei kukaan tualla kauempaa paskaakaan siitä välitä.

Original Shell Art

Noin muuten olen sitä mieltä, että säätiöiden tulisi oikeasti ottaa kantaa kulttuurin puolesta trumpismia ja kulttuuridarwinismia vastaan. Alkajaisiksi säätiöt voisivat vaihtaa Anonyymit Asiantuntijansa excel-taulukoiksi, joista apurahan saisi lähettämänsä tiliotteen ja verotodistuksen perusteella. 'Kullekin tarpeensa ja kultakin taitojensa mukaan', kuulostanee ainakin helpolta, jos ei demokratian turvaaminen itsessään ole säätiölle kelpaava arvo.

Hesari-haravan yhteenveto tammikuulta 2025

"Helsingin Sanomien kulttuurisivut ovat Suomen vaikutusvaltaisimmat. Niissä julkaistiin juuri ydinvoimalaräjähdyksen kokoinen juttu kirjailija Leena Parkkisen nukkekodista, minkä jälkeen kaksi kulttuuritoimittajaa avautui rakkaudestaan itseensä ja levykokoelmiinsa." (Jyrki Lehtola, 7.5. 2021, Iltasanomat)

 

Oletan, että tammikuu 2025 antaa riittävän kuvan siitä, millaista kulttuuriosaston määrällinen ja laadullinen anti nykyisellään on. Syksyllä olisi enemmän teatterin ensi-iltoja ja ennen kaikka enemmän kirjajulkaisuja, mutta niistä tehdyt jutut eivät välttämättä nostaisi juttujen keskimääräistä laatua. Kesällä taas juttujen aiheet ohenevat entisestään, festari-raportit ja muut vastaavat senttaukset vievät osastoa vieläkin syvemmälle some-postausten maailmaan.

Mitään yllättävää Hesarin päivittäisestä haravoinnista ei selvinnyt. Se, miten vähän taiteenalojen arvioissa välitetään itse taiteesta, on jakautunut juuri sellaisella tavalla kuin mikä oli mielikuvani: 

• Klassisen musiikin ja "taidemusiikin" (kuten "kokeileva pop") kohdalla jutut suunnataan niin ilmatiiviisti taiteenalan sisälle, etteivät jutut kommunikoi juuri laisinkaan musiikkialan tapahtumista yleissivistävästi kiinnostuneelle. Levyarviot toimivat samoin niiltä osin kuin jutuissa katsotaan tärkeäksi korostaa lajin tai alalajin osaamista.
  
  
• Kirjallisuuden arviot ovat jakautuneet jyrkästi kirjoittajien sukupuolen mukaan: naiset kirjoittavat naisten kirjoista naisidentiteettiin keskittyviä juonikuvailuja ja moraalisia arvoarvostelmia; miehet kirjoittavat miesten kirjoista aiheiden yleistettävyyteen kohdistuvia juonikuvailuja, satunnaisesti myös lajikohtaisuuteen liittyviä mutu-luonnehdintoja.
  
  
• Teatterijuttuja oli tammikuussa tarjolla niukasti, koska näytäntökausi on vasta  käynnistymässä, mutta juttujen taidepitoisuus oli pettymys näiltäkin osin, koska juuri teatteriarviot ovat ollet K-osastossa viimeinen luotettava linnoitus. Sivumennen sanoen: tanssitaidetta arvioivien juttujen osuus on K-osastossa silmiinpistävästi vähentynyt. Ainoa asia, josta voin olla kiitollinen.
  
  
• Elokuva-arviot edustavat K-osaston laiskinta ja epäkriittisintä senttailua. Kun aiemmin Hesarikin sentään julkaisi ARVOSTELUJA, niin nämä "arviot" ovat samanlaista taiteenalasta piittaamatonta pikakirjoitusta kuin aikoinaan "nippuarviot". Niitä ei mitenkään erota "Televisioarvioista", olipa juttu julkaistu K-osastossa tai lehden tv-osiossa.
  
  
• Tietokirja-arvioiden määrä (6 kpl/kuukausi) Hesarissa on hälyttävän pieni. Niiden keskimääräisestä laadusta ei voi sanoa mitään kattavaa. On yllättävää, ettei niitä käytetä enempää kulttuuriuutisten lähtökohtana, mikä sentään olisi journalistisesti helppo ja perinteinen keino yhdistää henkilöuutinen ajankohtaiseen aiheeseen. Tietokirja-arvioiden supistuminen sopii siihen kehitykseen, että Hesari käyttää yhä vähemmän ulkopuolisia asiantuntijoita juttujen tekijöinä.
  

 

Mitä sitten haluaisin Helsingin Sanomien kulttuuriosaston olevan?

Siihen voin vastata kahdella valokuvalla K-osaston satunnaisesta sivusta, ensimmäinen vuodelta 1998 ja toinen vuodelta 2001. Tätä runsautta, asiantuntemusta ja kriittisyyttä haluaisin K-osastosta edelleen löytyvän.

Kulttuuri-osaston haravointi loppuu tällä kertaa tähän. Vuoden päästä jatketaan ja katsotaan, minkä verran K-osaajista on jäljellä.

Hesari-harava: kulttuurisivujen sisältö 31. tammikuuta 2025

 
31.1. 2025 HELSINGIN SANOMIEN KULTTUURISIVUT (B1-8) KOOSTUVAT:


2 sivua: ”Puheenvuoro”-formaatiksi nimetty henkilöhaastis. ”Puheenvuoro”-sarjassa HS kuulemma esittää ”kiinnostavia keskustelunavauksia”, mutta Ari Turusen tietokirja jutun juurena on kuiva ja triviaali kuin historian koulukirja sadan vuoden takaa. Kansikuva mukaan lukien jutussa on sisältöä vähemmän kuin Kalingradilla rantaviivaa.
Uutisarvo * | Journalismina *

1 sivu: Elokuva-arvio eilen puffatusta Kesäkirja-filmistä. Ihme kyllä vain 3 tähteä. Arvio pyörii aiherajauksessa ja ihkuu vanhuuden kuvaukselle. Ainoa terävä huomio elokuvallisuudesta on, että kuvaustyyli muistuttaa ”1900-luvun jälkipuoliskon kiireetöntä tv-kerrontaa”. Vuosisadan jälkipuolisko on tosin aika iso ajanjakso. Mahtaako Maija A tarkoittaa 1950-lukua vai 1990-lukua? Molemmat ovat nostalgisia toimittajalle joka on syntynyt 2000-luvulla.
Uutisarvo ** | Journalismina **

3/5 sivua: Elokuva-arvio Companion-kauhufilmistä. Ikuinen kesätoimittaja Mikko-Pekka tunnustaa heti alkajaisiksi, että ”Elokuva-arvion kirjoittaminen on välillä epäkiitollista puuhaa.” Hei, Mikko-Pekka, tämän olen huomannut, mutta ei sinua kai kukaan siihen pakota?
Uutisarvo ? | Journalismina -

2/5 sivua: Elokuva-arvio Isoäidin miljoonat -filmistä. Edes elokuvan genreä ei Pertti A osaa mainita muualla kuin ingressissä. Kaksi kolmasosaa jutusta koostuu juonikuvailusta, viimeinen kolmannes kertoo, että elokuva kuvaa ”kiinnostavasti” thaimaalaista jonottamista. Tämä ”eleettömyys” tienaa filmille Pertin mielestä neljä tähteä.
Uutisarvo ** | Journalismina -

4/5 sivua: Uutisjuttu "Pelimies"-nimisen biisin syntyvaiheista ja sitä esittäneen ”bilebändin” vaiheista. Biisi on kuulemma soinut ”kaikkialla”, mutta ei kylläkään siellä päin Suomea missä minä olen elänyt. Juttu kulkee sisällöltään jossain Suosikin ja Soundin välimaastossa. Taitaa olla perjantai, jolloin HS:n teiniliitteen haamut pääsevät kirjoittamaan oikeaan sanomalehteen.
Uutisarvo * | Journalismina *

1/5 sivua: Uutinen että elokuva-alan Jussi-palkintojen ehdokkaat on julkistettu. Uutisen mukaan tähän on tarvittu ”asiantuntijaraati”, vaikka jussikin tietää, että excel-ruudukko riittäisi ihan hyvin.
Uutisarvo * | Journalismina *

Lisäksi sivu osaston kansikuvaa ja 2 sivua mainoksia.


Kokonaisuuden arvio: Companion-filmin arviossa toimituksen ingressi opastaa, että ”elokuva kannattaa oikeastaan katsoa ensin ja lukea arvostelu vasta sitten.” Ehkä tämän lukuohjeen voisi laittaa jokaisen Hesarin etusivulle? ”Jättäkää lehti väliin ja tutustukaa maailmaan, niin huomaatte, ettei Hesaria tarvita mihinkään.”