Yksityiselämä (elokuva)

 

Fiktion maailmat pysyisivät tasapainossa, jos ranskalaiset keskittyisivät romansseihin ja amerikkalaiset dekkareihin. Mutta aina toisinaan joku on keksivinään ranskalaisen metadekkarin tai amerikkalaisen eroottisen romanssin. Tuloksena on melkoista genrerosollia.

Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025). 

Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä. 

Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
 

Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.

Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen. 

Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.

Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä. 

Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!

Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi  metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä, mitä todella tapahtui. 

Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013).  Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.

 

Kaninkolon asukit (näytelmä)

 

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán
Ensi-ilta 11.9. 2025 (nähty 13.12. 2025)

 

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt niin perinteisellä tavalla muodotonta näytelmää kuin ”Kaninkolon asukit”. Ensimmäinen näytös esittää kymmenkunta toisistaan erilleen jäävä syytä ja kohtausta, miksi lapsuus menee pieleen. Toinen näytös esittää kaksi seurausta tästä pieleen menneestä lapsuudesta: äidin ja lapsen.

Kuulostaa perinteisen selkeältä tarinankerronnalta. Sitä se olisikin, proosana. Mutta kun näytelmästä puuttuu draama, siitä puuttuu sydän ja aivot. Keuhkoiksi, rytmin antajaksi, riittävät onneksi vahvat näyttelijät.

On aivan selvää, ettei noin erikoista rakenneratkaisua kymmenestä syystä ja kahdesta seurauksesta uskallettaisi kokeilla minkään muun kertomustyypin kohdalla kuin kehityskertomuksen. Aivan kuin lapsuus olisi hahmonrakennuksen testialusta, jonka yhteydessä voi kokeilla monenlaisia tarinanpalasia, ja vetää siitä kaikesta aiheen julkisesta arvosta muistuttava johtopäätös, ilman mitään kummempaa psykologista johdattelua. Tai draamallista, varsinkaan.

 

Teemana näytelmän kahta puoliskoa yhdistää yksinäisten ihmisten paranoidisuus. Äidin paranoidisuus tekee lapsestakin yksinäisen, minkä vuoksi hän on herkkä luottamaan mitä omituisimpiin pihapiiriään sivuaviin ihmisluonteisiin. 

Näitä pelottavan koomisia luonteita esittää Eeva Mäkinen sellaisella äänellä ja vimmalla, että huoneteatterin kokoisella näyttämöllä riittäisi hieman pienempikin. Mutta sopiihan se vimmaisuus siihen, että kaikki nähdään lapsen subjektiivisesta näkökulmasta. Lasta esittävän Eeva Kaiholan esitys on täynnä energiaa sekin, milloinkaan silti liioittelematta; aina hänkin liikkuu ääni ja ajatus edellä. Sivumennen sanoen: Mäkisen viileä uhkaavuus toi mieleen Mackenzie Davisin, joka on yksi todella harvoista viime vuosien filminäyttelijöistä, joita kannattaa seurata. Ammattinäyttelijälle tuollainen energian tason tarkka säätely on varmasti arkinen asia, mutta harvoin siihen saa kiinnittää näin tarkasti huomiota, jolloin syy voi olla myös näyttelijän oman habituksen hyvästä itsetuntemuksesta. 

Hyvin voisi kuvitella, että näytelmä on tälle toisiaan täydentävälle näyttelijäkaksikolle kirjoitettu: toinen Eeva täynnä samanlaista kylmää karismaa kuin yleensä vain kolkon pitkillä näyttelijöillä, toinen täynnä lämmintä uteliaisuutta, josta kakkosnäytöksen kohtauksessa vilautetaan hetken aikaa karmeamman paranoian aluetta (politiikkaa!) kuin mitä äitihahmossa on ehditty nähdä. 

Vuosiin en ollut käynyt teatteri Jurkassa, joten nautin paljon myös siitä teatteritempusta, että todellisuuden ja sosiaalihuollon tunkeutuessa paranoidisten ihmisten arkeen takaseinän ovi avataan suoraan iltahämäräiselle Helsingin kadulle. Harmi kyllä, temppu toistetaan kakkosnäytöksessä, mutta nyt ilman selvää temaattista perustelua. Niinpä kohtauksesta jää täysin väärä fiilis, että ovi jätetään vertauskuvallisesti auki, koska käsikirjoittaja ei ole keksinyt miten elämäntarinan tässä tapauksessa sulkisi, puhumattakaan siitä, että hän olisi joutunut päättäämään millainen tragedia tässä olikaan draamana kyseessä - tai ajattelemaan, että tarvitaanko draamaa laisinkaan, kun paranoidi proleäiti on klikkivarma aihe millä koukuttaa hesalaista keskiluokkaa.

Eniten minua tekstissä ärsytti se, miten levälleen se jätti näytelmän kuvitteellisen tilan. Näin kai uskalletaan tehdä silloin, kun näyttämö itsessään on erityisen pieni ja intiimi? Korvataan hahmojen ajattelua ja kuvittelua ohjaavat suunnat esitystilan kahdella suunnalla, kohti yleisöä tai ovea. Alkukohtauksessa lapsi selittää, että talo sijaitsee syvällä metsässä, mutta mikään muissa kohtauksissa ei vastaa tätä kuvausta eikä uusiakaan vihjeitä hahmojen omimmasta tilasta anneta. Ollaan vähän kuin maaseudulla, mutta samalla täysin abstraktissa lapsuuden tilassa, jota jälkikäteen sisustetaan proosallisesti survivalisti-sanastolla. 

Oma kiinnostukseni näytelmään heräsi siitä, että aiheiden luvattiin käsittelevän maailmanlopun odottajia ja salaliittoteorian pinttämiä ihmisluonteita, mutta kumpaakaan aihetta ei näytelmässä ole kuin lehtiuutisista tuttujen oireiden verran. Ne draamalle olennaiset syyt olisivat syvemmällä eikä niitä muunneta draamaksi ennen kuin kakkosnäytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa viranomainen sekä suostuttelee että uhkailee paranoidiäitiä. Liian myöhään, liian vähän.

Kaisa Lundánin käsikirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä en muista aiemmin nähneeni, enkä tämän Kaninkolo-koosteen nähtyäni niistä kiinnostu... Mutta teatteri Jurkan huoneteatterista kyllä. Näyttämön likeisyydellä yleisöön, kaikki 7x7 metrin koppiin suljettuina, on uskomattoman maaginen vaikutus, ikään kuin vuosien jälkeen kokisi taas teatterin teatterina eikä kurkistuslaatikkotelkkarina.

 

Luettua (kirjoja) ja nähtyä (elokuvia)

 

Tänään nauratti, kun tuli apurahahakemukseen hylsy. Apurahapajatson ankeus vie järjen, mutta tällä kertaa nauratti kulttuurin kutistumisen kylmä ironia. Olin hakenut pientä apurahaa SARV:lta tehdäkseni artikkelisarjan Portti-lehteen vuonna 2026 ja juuri eilen saanut kuulla, että näillä näkymin lehti lakkaa ilmestymästä rahanpuuteen vuoksi. Joten apurahapäätös oli kuin sylkäisy tyhjään kouraan. Äyskäröi sillä sitten uponnutta laivaa.

Jos Portti tosiaan lopettaa, sen mukana loppuvat viimeisetkin lehtikritiikkini, joita Porttiin on vuosittain kertynyt 20-30 kappaletta. Suomennetun spefin lukeminen loppuu sen myötä, mikä ei välttämättä ole iso menetys. Mutta tuntuuhan se siltä kuin joutuisi lopuksi elämää vaihtopenkille.

Ei lontoonkielinenkään spefi ole tänä vuonna liiemmin viihdyttänyt. 

Ihmettelin aiemmin syksyllä, miten Adrian Tchaikovskyn Children of Memory (2023) on mennyt minulta ohitse ja ostin sen kiireesti lukeakseni sen ennen kuin ensi keväänä ilmestyy sarjan seuraava osa, ja herra itsekin ilmestyy Suomeen kesällä. Ei tarvinnut edetä kauaksikaan kirjassa, niin tajusin miksi kirja oli jäänyt hankkimatta: todennäköisesti jonkin tarkan kritiikin torppaamana. 

Tein varmaankin oman ennätykseni siinä, kuinka kauas luen tylsää jankkaava proosaa, kunnes sivun 400 tienoilla kirja paljasti mikä sen alien-maailmassa oli jujuna: juuri se mitä olin arvellutkin syyksi samojen tapahtumien kertomiseen uudestaan ja uudestaan. Siihen jäi kirja, yöpöydälle kuolleena kuin lapsenuskoisen traktaatti. Toivon, etten enää koskaan haksahda lukemaan mitään Tchaikovskylta. Samaa olen kyllä ajatellut Baxterista ja langennut yhä uudelleen...

Täydellinen vastakohta Tchaikovskylle on varsinainen yökirja, Dan Brownin The Secret of Secrets. Se on luultavasti tylsin Brownin Langdon-romaaneista, ja jankkaahan sekin juu, mitä triviaaleimpia tietoja ja joutavia henkilökuvauksia, mutta sen tarina sentään kulkee eteenpäin kuin kone, niin tutusti, ettei mikään muu lukuromaani vedä sille taaskaan vertoja. Ja ovathan siihen copypastetut ideat eräällä tapaa scifistisiä, niin hirvittävää hörhöilyä kuin ne ovatkin maailmankuvaltaan ja Prahan turistimagneetiksi tarkoitettuna mystifiointina.

 

Tampereen kirjamessuilta en ostanut mitään, ainoa hyöty oli bongailla sellaisia tietokirjoja, jotka muuten ovat menneet ohitse... ja lisätä ne kirjastosta varausjonoon. Tällainen purismi sallittakoon, sillä arkisestihan hankin kirjoja kumminkin joka viikko eikä päivä tunnu täydeltä ellei edes kirjastosta ole tullut jotain uutta varausjonosta. Vuokratun työhuoneen sijainti kirjaston kupeessa tuntuu oikeasti juhlavalta, kävelen aamuisin lukiolaisten perässä raitsikkapysäkiltä Sampolaan, kierrän kirjaston kautta ja kävelen sitten opiston lävitse työhuoneelle. Marraskuusta suurimman osan käytin työaikaa sotaelokuvakirjaan ja jonkin verran vielä kirjoitusoppaan tekemiseen, mutta nyt joulukuussa on jokseenkin tyhjä fiilis mihin keskittyä, kun ei mitään isoa projektia (eikä minkäänlaista apurahaa) ole samalla tavoin pohjustettavaksi kuten nuo sotakirjat.

 

Syksyn aikana yölukeminen muuttui laadultaan, kun Saara sai lahjaksi Kobo-lukulaitteen ja antoi sen minulle käytettäväksi. Laitteeseen totuttelu on vaatinut aikansa, sillä "digimusteella" toimiva näyttö ei ole lainkaan niin silmäystävällinen kuin väitetään; milteipä väittäisin, että negatiivinäytöksi muutettuna tabletin e-reader on yölukijalle parempi. E-kirjojen fonttikokoa on Kobolla helppo zoomata ja käyttöliittymä on muutenkin ihan näppärä, mutta kirjojen indeksointi näytöllä on aivan onnetonta. Ärsyttävintä on se, että laite ei sovi lainkaan pdf-kirjojen käyttöön, kun taas tabletilla niitä on helppo rullailla ja esimerkiksi taittoja lukiessa tabletti on parempi kuin mikään muu. 

Lahjaksi saatu Kobo on tosin näytöltään vain 7-tuumainen. Sitä on helppo pidellä yhdelläkin kädellä, mutta pdf:n sivuista näkee kerralla vain lohkon kerrallaan. Kookkaalla näytöllä pdf:n sivuja voisi lukea kerralla pienelläkin fontilla, kuten olen nähnyt Jaakolla. Isoa plussaa Kobossa on akun todella pitkä kestävyys, isoa miinusta se, ettei laitteella voi kopioida muistiinpanoja luetusta eikä siiheen saa tilattua ulkomaisia lehtiä. Laitteen mukana tuli myös digikynä, joka tunnistaa piirrellyt kirjaimet, mutta mieluummin käyttäisin näppistä. Beta-ominaisuuksissa on kokeiltavaksi nettiselain, periaatteessa; käytännössä ruudulle tulee sekasotku.

Sotakirjat ja -elokuvat ovat olleet helppoja projekteja edellisten genreprojektien tapaan siinä, ettei tarvitse juuri miettiä, mitä lukisi tai katsoisi seuraavaksi. Tampereen kirjastoista sotaelokuvien klassikoitakin löytyy hämmästyttävän hyvin, esimerkiksi Auringon uuvuttamat -trilogian kaikki elokuvat, jotka ovat aivan omalaatuisia pateettisessa huumorissaan, kuten kolmannen elokuvan loppuhuipennuksessa seipäät kädessä marssivat neukku-upseerit. Erikoisemmat devarit jäävät kirjastossa huomaamatta ihan vain siksi, että kelluvien kokoelmien aikakaudella ne voivat jumittaa ties mihin sivukirjastoon vuosiksi.

Teatterissa oli pakko käydä nopeasti kuluttamassa kolme F***kinon lippua, joiden käyttöpäivä oli menossa umpeen. Valintani olivat Sisu 2, Now You See Me, ja Roofman. Oikeasti kiinnostavista (Sirat, Bugonia) näytöksiä oli liian vähän ja liian myöhään. Yhtäkään noista valituista ei olisi muuten tullut nähdyksi kuin suoratoistosta. Sisu 2 oli heikompi kuin sen edeltävä osa, etenkin sota- ja toimintafilmiksi, vaikka tähän oli tuhlattu vieläkin isommat miljoonat. Ja tätä tällaista sinivalkoista roskaa sitten pitää valtion tukea ennemmin kuin taiteita? 

Roofman oli sen sijaan pienoinen yllätys, pitkästä aikaa ihan oikeasti käsikirjoitettu tarina rikoksesta & romanssista. Edes puisevan poseeraavat näyttelijät eivät riittäneet pilaamaan tarinaa, koska varsinaisessa pääosassa oli amerikkalainen materialismi, toteutettuna kylmäksi utopiaksi lelukauppaan laaditusta piilopaikasta. Sen enempää ei hyvään tarinaan tyhjästä elämästä tarvita. Edes Amerikassa.

 

Kirjamyyjäiset Pirkkalaisten toimistolla 11.12.

 

Nyt tilaisuus tukea kotimaista kirjallisuutta (esimerkiksi kansainvälisiä mediajättejä vastaan...) ja tavata tamperelaisia kirjailijoita joulutunnelmissa.

 

Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 

Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.

Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.

Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.

Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...

Liikuntaa harjoittavat ruumiit 2025

 

Kaikki jumpparyhmien vetäjät ovat olleet tehtävässään niin erinomaisia kuin opistotason ryhmässä voi toivoa, mutta nykyinen on muitakin parempi. Jumppatunneilla hän opastaa lähes joka kerta sellaisiin iikesarjoihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin keho on tottunut, minkä vuoksi aivotkin saavat uutta orientoitumista. Mutta lisäksi hän liikkuessamme selittää liikesarjojen hyötyperustaa ja tutkimuksia joilla tiettyjen liikkeiden paremmuutta, etenkin alaselälle ja tasapainolle, on perusteltu. Esimerkiksi tänään hän kertoi, että vastoin yleisiä uskomuksia tasapainon heikkeneminen vanhetessa ei johdukaan kehon ikääntymisestä vaan elämäntapojen muutoksesta: mitä vähemmän vanhana seisoskelee ja tekee töitä seisaallaan, sitä vähemmän on reaktiokykyä kun tasapainovarmuutta tarvitaan.

Perjantaisin jumppaan lähteminen tuntuu aivan eri tavalla vaivalloiselta kuin työhuoneelle - jonka vuokrasin kahdeksi kuukaudeksi ensi vuoden kirjoja editoidakseni - lähteminen muina talvisina arkiaamuina. Jokin äijäjumpan ihmisiä yhtenäistävässä luonteessa tuo mieleen kaiken sen keskiluokkaisen pakkosuomalaisuuden mitä olen aina inhonnut, mutta siis pikemminkin grouchomarxilaiseen kuin karlmarxilaiseen henkeen. Silti eli siksi pidän siitä, kun ryhmänvetäjä pudottelee joskus ironisen yksilöiviä kommentteja että "Soikkeli kiertää ihan omaa reittiään" tms. Eniten pidän tietysti siitä ironista, että olen miltei nuorin isossa jumpparyhmässä, notkeampi mutta aivan lihakseton verrattuna muihin äijäihmisiin. Ja että taustamusiikkina soi jo toista vuotta aina sama rock-pitoinen musiikki. Mick Jacker ärisee, ettei voi saada satisfactonia, samalla kun salintäysi "senioreja" etsii vatsalihaksiaan.

Mistä tulikin mieleeni, että tänään on taas kansainvälinen vasektomiapäivä. Virallisesti se on kunkin vuoden marraskuussa kolmas perjantai, mutta joissakin maissa sitä vietetään vähän virallisesta poiketen erilaisten kampanjoiden juhlistamiseksi. Valitettavasti vasektomian käyttö on 2000-luvulla vähentynyt maailmanlaajuisesti (yli kolmanneksen), vaikka ehkäisyn käyttö muuten on kasvanut vuosi vuodelta. Vuoden 2022 tilastovertailussa kärjessä on Etelä-Korea, jossa lisääntymisikäisistä 16.8% käyttää vasektomiaa ehkäisyssä. Seuraavina ovat Australia (14.0%), Bhutan (12.6%), Yhdysvallat (11.3%) ja Uusi-Seelanti (10.1%). Suomen kaltaista väestöpoliittisesti sairasta maata ei ole mukana vertailussa, mutta naapurissamme Ruotsissa vastaava luku on 1.1%. Väestöfasistien ohjailema kehitysmaa siis sekin. 

Järkyttävintä on se, että mediaani-ikä vasektomian hankkimiseen on Suomessa lähes 40 vuotta, kun eniten iloa ehkäisyttömän seksin iloista olisi viriileille kaksikymppisille pariskunnille. Tämän ilon tunnistamisessa esteenä on Väestöliitto. Tänä vuonna se on sentään pysytellyt ihmeen hiljaa ja sivussa mediasta, vaikka tilastolukemia syntyvyyden alenemisesta ja siitä juontuvasta työvoiman katoamisesta käsitellään uutisissa päivittäin. Kaipa Väestöliitossakin on varovasti todettu, että sota-ajan tarpeisiin perustettu f-henkinen järjestö on hävinnyt uusperheretoriikalla pitkitetyn taistelunsa yksilövapautta vastaan.

 Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Talvimökkeilyä 15.-18.11.

15.11. Lauantai. 

Kesämökki muuttui talvimökiksi kahdessa viikossa tai oikeastaan yhdessä perjantaissa, eilisessä.  Muutamasta pakkasasteesta on kiinni, että tupa lämpiää todella hitaasti. Tulin tänne puoli neljältä, jotta olisin perillä valoisan aikaan, ja aloitin poikkeuksellisesti isolla patterilla kamarin puolella, jotta edes siellä olisi lämmin. Nyt kello kuudelta ollaan 10 asteessa, mutta tuvan puolella on yhä asteet nollassa, koska takkamuuri lämpiää niin hitaasti, ja vaikka pienet ikkunapatterit ovat päällä. Omituista. Kaksi viikkoa sitten mökki lämpeni paljon nopeammin, ikään kuin muutamatkin plussamerkkiset asteet olisivat laadultaan erilainen lähtökohta (=syksy).

Tässä välissä olisin jäätynyt moneen kertaan ellei sauna lämpiäisi nopeammin kuin mikään mökissä. Tätä samaa peliä lämpötilojen kanssa oli mökkeily Kaakonkalliolla. Pidin siitä samoista syistä: istua jäätyneen salmen ääressä osana pimeyttä kun kaikki ympärillä näyttää ja kuulostaa kuolleelta.

Eikä Kuopion kuolinpesä ole vieläkään mennyt kaupaksi. Sen tyhjistä käänteistä saisi melkoisen tarinan. 

Tulin jälleen tänne Savoon pysäyttääkseni ajan osaltani, jotta en ole pelkästään Tampereen puolittaisen arjen, työtä simuloivan kirjoittelun armoilla, ja kirottuna tärkeimpänä dediksenä se heikko toivo, että rahat kuolinpesästä saamalla ei tarvitsisi enää "koskaan" ajatella rahaa eli säätiöiden almuja. Elää kuin flipperin kuula pajatsossa. 

Tämä täytyy lisätä, olenhan sähköputkimiehen poika: missään ei ole niin kiitollinen sähköstä kuin täällä missä se ratkaisee kohtuullisen mukavuuden jo kymmenessä kamarin lämpöasteessa. Kiitos tästä savolaisesta möķkihämäryydestä Saara ja Hanne, kiitos taksi-Jani joka olet pelastanut meidät täältä korvesta niin monet kerrat, kiitos Mänäri vaikka suljit nyt helkkari sunnuntait, kiitos kaikki se kunnallinen infra, joka ympäröi tuota  urheilunatsien elotonta savocityä.

Korona-aikaan hankimme tänne syksymakuupussit. Sen verran kriisivalmiuteen suostuttua pysyn aikuisten oikeasti lämpimänä tämän yön.

16.11. Sunnuntai 

Heräsin yöllä puoli neljältä, sää oli muuttunut, nyt asteen lämpimän puolelle kun tänne tullessa oli päivällä 3 pakkasastetta. Sammutin kamarin lämmöt ja siirsin ison patterin tupaan jossa oli jo +14. Tunnissa huoneiden lämmöt tasoittuivat. 

Tämä testitietous tuo mieleen sen kerran, kun vierailin Kuopion lähellä kanafarmilla (joskus 1991) ja farmari selitti että kanalassa ruokinnan ja lämmön kulujen välillä on selkeä tasapainoilu: mitä enemmän säästää lämmityksessä, sitä enemmän kanoja on ruokittava. 

Tässä lämpöminimiä testaavassa mökkeilyssä ei ole tavoitteena metsäläisen elämän simulointi, vaan sen tutkimus, miten vähästä lisätystä valosta ja lämmöstä löytyy tyytyväisyyden minimi. Kaksi lämpöastetta on niin valtava ero oleilun laadussa, että celsius-asteikko on todistetusti liian karkea ihmiselämään nähden. Asteskaala pitäisi olla ainakin viisi kertaa isompi. Siinä 90 astetta olisi miellyttävän oravanpesämäinen lämpötila.

Aamulla se olikin taas orava joka seinää kipeillessään rapisteli hereille, vartin yli kahdeksalta. 

Lumet ovat sulaneet, sataa koko aamupäivän vettä joka on yhtä kylmää kuin lumi olisi, tuuli pitää ilman jäätävänä. Hauska lohdutus: jos olisinkin lähtenyt mökkeilemään Muonioon, kuten oli vähän kutka, olisin kokenut siellä eilen jo 24 asteen pakkaset.

Eipä täälläkään tee mieli ulos. Suodatan järvivettä ruokaa varten, litra tulee helposti, mutta kahdesti olen tällaisella mökkireissulla saanut vatsan sekaisin filtterivedelläkin. Huomenna aion hakea lisää vettä, ruokaa, ja viiniä Nilsiästä. Tiistaina matkaan takaisin Kuopioon ja Tampereelle. 

Matkalukemisena on Tchaikovskyn Children of Memory, jonka kuvittelin lukeneeni jo aikoja sitten, sekä Todd Deckerin kirja sotaelokuvien musiikista, joka on syytä lukea viimeistäänkin nyt, kun kuvittelen tietäväni kaiken genrestä. Tällaisella säällä jaksaa niihinkin paneutua.

Kello kahdelta pakotan itseni puolen tunnin kävelylle. Sade ja tuulikin on lakannut, mittarissa +3, mutta soratie on yhä jäässä. Ketään ei näy, sehän tästä alueesta korven oloista tekee, vaikka virallisesti tämä voisi olla taajamaa, kaivos ja lentokenttä meluetäisyydellä. Tien varren asukkaista tiedän enemmän Ukko-hevosesta kuin lähimmistä naapureista. 

17.11. Maanantai

Yöllä satoi uuden lumen, näyttää tuhdilta kuin talvi, mutta kuusten suojassa on isot pälvet aivan vihreää. Orava herättää 8:40, kai hän on myöhässä hankien takia, katolta hänen käpälämäkeään ei enä kuule.

Hylkään Nilsiän suunnitelman, kun nälkä vie puolelta päivin Mänärille. Pitsauuni ei kuitenkaan lämpenee heidän uuden talviajoittelunsa maanantaipäivinä. Kauppa on apea, kauppias niin tyly kuin voi olla suoranaisesti loukkaamatta. Jos sisään tulisi oikea turisti, se ei toista kertaa tulisi. Ostan kallista einestä kuin vihreän rangaistuksen.

Salmesta sulivat jäät eilisessä sateessa ja tuulessa. Mökkipihassa vuodenaika on pelkkää odotusta, nuutuneita halkokasoja, mikään ei pyyhkiydy eikä luisu kesän suuntaan, kun marraskuuhun on päästy, ja siksi ihminenkin "avautuu kuin taivas talvipuissa". 

18.11. Tiistai

Yöllä taivas viimeinkin kirkastui, tähdet näkyivät vaikkei putoavana parvena. Orava herätti jo 7:25 eli juuri ennen kelloa. Pakkanen oli kiristynyt viiteen asteeseen, kaipa hän arveli lämmittelevänsä piippumuurin juuressa. 

Yksi tyyni pakkasyö ei riitä, että salmi jäätyisi uudelleen. Minulle on silti riittämiin arktista seikkailua taapertaa rapsahtelevaa kylätietä valtatien varteen, vartoilla pitkän linjan bussia jota keli ei toivottavasti haittaa. Pysäkiltä näkee kauemmas kuin muualta tällä kylällä. Kylä kasvaa ja kuihtuu niin kuin lompakko sesonkiyrittäjän housuissa. Sitten bussi jo tuleekin, täynnä hiljaisia savokarjalaisia. Niin kuin minä. Mutta minä pääsen Tampereelle.

Sissi Enestam: Simulaatioteoria (tietokirja)

 

 Sissi Enestam: Simulaatioteoria 
– Mitä jos todellisuus ei ole sitä mitä luulemme?
291 s.
Tammi 2025

 

Vuoden ylivoimaisesti paras scifi-kirja on jälleen tietokirja, Sissi Enestamin huikeita ajatusleikkejä avaava Simulaatioteoria. Kustantaja on antanut kirjalle luokitukseksi tietoteorian (16.1), mutta paremmin se löytäisi oikean yleisönsä fysiikan hyllystä (53.1) ja vieläkin varmemmin säihkymässä scifi-hyllyn nurkalta. 

Kirjan leikkisä kansiasu johtaa sekin harhaan. Kyseessä ei ole teineille tehty viihteellinen tietokirja. Aikuinenkin lukija alkaa kaivata vertaisryhmää simulaatioteorian seurauksista keskustelemiseen – juuri siksi, että kirja on niin selkeän yleistajuinen ja järkeenkäypä, mutta mullistaa monet todellisuuden perustana pidetyt käsitykset. Mukaan lukien sen, että oikeastaan simulaatioteoria onkin simulaatiohypoteesi, vaikka aihetta popularisoidessa tavataan puhua teoriasta.

Tieteen peruskäsitteidenkin selittäjänä astrofyysikko Enestam on erinomaisen selkeä ja havainnollistava ottaen kantaa liian helpolta vaikuttaviin analogioihin, kuten simulaatiomaailman vertaamista tietokonepeleihin, etenkin niihin ilmeisimpiin eli Sims-peleihin (2000–). Teoksen lopussa on lista simulaatiohypoteesille perustuvista fiktioista, tosin kovin vähän niitä on löydetty aiheen trendikkyyteen nähden, vain kuusi kirjaa ja kymmenen elokuvaa.

Jotta todellisuutemme perustumista simulaatiolle, eräänlaiselle kosmiselle tietokonepelille, voitaisiin käsitellä teoriana, meillä pitäisi olla jotain tieteellisiä keinoja testata teoriaa, toteaa Enestam. Oikeastaan kyse ei ole edes hypoteesista, sillä hypoteesikin pitäisi olla sellainen, että se sentään voidaan todistaa vääräksi. Enestam kuitenkin huomauttaa, ettei hypoteesin nimittäminen teoriaksi ole pelkkä trendioikku: fysiikan ns. säieteoria ei ole sekään teoria, vaan matemaattinen malli. Vakiintuneita nimityksiä on silti johdonmukaista käyttää tiedettä kansanomaistaessa.

Ensimmäiset yhdeksänkymmentä sivua kirjasta ovat tiivistelmä filosofian tietoteoriaa eli koottuja selityksiä sille, mitä ja miten voimme saada tietoa todellisuudesta ja mitä ihmiselle ominainen tietoisuus oikeastaan tarkoittaa. Ne tuntuvat kohtuuttoman jaarittelevilta teoksen kirkkaasti säteileviin osiin verrattuna. Simulaatiohypoteesin teoreettiset syntyvaiheet ja muuttuminen trendiksi (2003) kerrotaan sivulla 27, mutta menee kohtuuttoman pitkään ennen kuin päästään kovaan ytimeen, hypoteesin argumentointiin puolesta ja vastaan.

Toistaiseksi simulaatiomaailman testaamiseen on tarjolla vain ajatusleikkejä ja oletuksia, esimerkiksi kyseenalainen tavoite todistaa, että luonnonvakio ei olisikaan kaikkialla vakio. Ajatusleikkien perustana on muutamia nykyisenkin tieteen haastavia outoja ilmiöitä, etenkin kvanttifysiikan alueelta.

Tunnetuin oudon ilmiön havainnollistus on klassinen kaksoisrakokoe, jolla kiusataan koululaisia myöntämään, että valo on sekä aalto että hiukkanen. Mutta Enestam jatkaa pidemmälle perinteisistä kvanttikenttäselityksistä. Hän referoi Carlo Rovellin tulkintaa, jonka mukaan tutkittavan ja tutkivan järjestelmän välinen vuorovaikutus tuottaa todellisuudelle sen ominaisuudet, joita pidämme luonnollisina. Simulaation ohjelmointi siis renderöisi meille ”todelliseksi” vain sen osan simulaatiota, mitä kulloinkin havaitsemme, mikä vähentää simulaatiossa tarvittavan datan määrää ja antaa vaikutelman vapaasta tahdosta.

Aalto-hiukkasdualismi on vain yksi tusinasta selityksestä, joita Enestam avaa perusteellisesti kirjansa siinä luvussa, joka on omistettu argumenteille simulaatiohypoteesin puolesta. Näistä selityksistä monet ovat scifi-harrastajalle tuttuja, vaan eipä ole suomeksi muuta teosta, jossa moiset argumentit käytäisiin lävitse vertaillen niiden vahvuuksia.

Scifi-harrastajaa suosittelen hyppäämään suoraan syvään päähän kirjaa eli neljännen luvun argumentteihin simulaatiohypoteesia vastaan. Nämä selitykset ovat vieläkin villimmin todellisuuskuvaa mullistavia kuin puoltavat argumentit.  Tämä johtuu siitä, että luotettavia todisteita maailmastamme simulaationa voi kerätä vain puolesta, ei sitä vastaan. Ajatusleikkejä simulaatiomaailmaa vastaankin voidaan silti kehitellä sen pohjalta, mitä tiedämme meille itsellemme mahdollisista tavoista toteuttaa simulaatioita, kuten Enestam osoittaa. Useimmat näistä ajatusleikeistä pohjautuvat siihen, että elämme tulevaisuuden ihmisten ohjelmoimassa simulaatiossa, jota Enestam kutsuu esivanhempisimulaatioksi. Tällaisen simulaation haasteeksi, nykytietämyksellä esteeksi, tulevat maailmankaikkeudesta löytyvien resurssien ja energian rajallisuus.

Scifistille jännittävimpiä ovat tietysti ajatusleikit simulaation tarkoituksesta sekä pohdinnat ihmiskunnan ja ihmistietoisuuden ainutlaatuisuudesta. Miksi esimerkiksi aika ja kausaalisuus toimisivat simulaation luoneessa ”oikeassa” todellisuudessa samoin kuin meillä simulaation sisällä? Argumentiksi simulaatiota vastaan riittää sekin, toteaa Enestem, ettei ole järkevää tapaa selittää kaiken ihmismaailmaan kuuluvan kärsimyksen tarpeellisuutta, eipä myöskään kaiken tylsämielisen televisioviihteen merkitystä simulaatiokaikkeudelle.

Jotkut kirjan luvuista toimisivat irrallaankin esseenovelleina, joilla Sissi Enestam pärjäisi Ken Liun ja Greg Eganin kaltaisten kirjailijoiden sarjassa. 

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025. 

 

Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Stephen King: Pitkä marssi (romaani)

Stephen King (/Richard Bachman): Pitkä marssi
Suom. Leevi Lehto
Tammi 2025, 333 s.

Pitkä marssi (The Long Walk) on Stephen Kingin 19-vuotiaana raapustama romaani, joka ei ole koskaan noussut hänen valtavan tuotantonsa ykköskastiin. Teos on alunperin julkaistu (1979) Richard Bachman -salanimellä, joten siltä ei sovi odottaakaan samoja ominaisuuksia kuin kauhun kuninkaan tunnetummilta teoksilta. Mutta ei kirja ole menestynyt salanimenkään suojissa.

Vuonna 1985, kun Kingin tekijyys paljastui salanimen takaa, Pitkä marssi oli ainoa Bachman-kirja, josta amerikkalainen lukijakunta ei kiinnostunut uudelleenjulkaisuna. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1992, yhteisniteenä kouluampumisia käsittelevän Raivo-teoksen kanssa.

Ainoa syy suomennoksen uudelleenjulkaisuun on romaanista tehty tuore elokuvasovitus. Romaanin ajankohtaisuutta on kyllä puolusteltu sillä, että siinä kuvailtu dystooppinen yhteiskunta vastaa karmivan hyvin nykypäivän Yhdysvaltoja. Mutta vieläkin enemmän sen tarina kuvastelee kirjoittamisaikansa 1960-lukua. Kirja on niin ilmiselvä allegoria Vietnamin sodan militarisoimasta Amerikasta, että sen dystooppisuudessa ei ole oikeastaan mitään omaperäistä verrattuna moniin muihin Vietnam-kriittisiin teoksiin, mukaan lukien spefi-tarinat aiheesta.

Pitkän marssin  suuri idea on sinänsä erinomaisen koukuttava: sata teini-ikäistä nuorukaista saa tilaisuuden kilpailla, kuka jaksaa kävellä pisimmälle. Säännöt ovat niin yksinkertaiset, että moisia ei kukaan vaivautuisi ehdottamaan nykypäivänä tosi-tv-tyyppiseen eloonjääntikilpailuun. Kävelyn aloitettuaan kukaan ei saa levähtää, ei edes seisahtua muutama sekuntia kauemmaksi, eikä kävellä liian hitaasti. Joukkoa seuraavat sotilaat pitävät huolta, että kävelijöiden on syötävä ja ulostettava kävellessään. Seisahtujat ammutaan. 

King-romaaniksi tarinan ainoa yllätys on se, että mitään yllätyksiä ei ilmaannu, etenkään mitään yliluonnollista. Romaani pysyttelee tiiviisti 16-vuotiaan päähenkilön, Garratyn näkökulmassa. Garraty ystävystyy parin lähimmän kävelijän kanssa ja oppii tuntemaan muita kilpatovereita tusinan verran. Kirjassa etualalle nousevatkin nuorukaisten elämäkerrat.

Kävelyn voittajalle, henkiinjääjälle, on luvassa palkinnoksi mitä tahansa hän toivookin. Osallistujille voitto ei tunnu olevan tärkeä. Maailma on niin yhdentekevän toivoton, ettei muutakaan keinoa osoittaa merkityksensä tunnu olevan kuin kisaan osallistuminen. Kun Garraty katsoo marssia seuraavia kaupunkilaisia, nämä vaikuttavat elävän ”toisessa maailmassa”. Hukattu sukupolvi marssii kuolemaansa kuten Vietnamiin lähetetyt nuoret miehet.

Tauottoman kävelyn fyysisiä kärsimyksiä King kuvaa uskottavan tarkasti, mutta mikään urheilutarinakaan tämä ei ole. Marssi jatkuu kliinisen tarkasti tunti toisensa jälkeen, pikkukaupungista toiseen. Päähenkilö on paikallinen julkkis ja ennakkosuosikki kilpailun voittajaksi, mikä voi luoda odotuksia isommasta välienselvittelystä hänen ja marssia valvovan majurin välillä. Turha toivo. Lopetus on yhtä lohduton kuin matka siihen.

Tarina reality-viihteeksi tarkoitetusta itsekidutuksesta muistuttaa enemmän Horace McCoyn klassikkoa Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuin viime vuosikymmenen dystopiaromaaneja. Mitään valtarakenteet haastavaa sosiodraamaa ei ryhmästä kuitenkaan muodostu eikä maailmakaan merkittävästi poikkea tutusta historiasta. Tarinaa on kehitelty vielä 1970-luvulla päätellen siitä, että lehtimainoksessa esiintyy John Travolta.

Stephen Kingin yli kuudenkymmenen romaanin ja kahdensadan novellin joukosta riittää kierrätettävää ja uutta filmatisoitavaa. Pitkä marssi ei ole niiden joukossa lainkaan huono kirja, mutta spefinä se on idealtaan venytetty ja juoniromaanina niin antiklimaattinen, että kerrankin voisi suositella ennemmin elokuvaa kuin alkuteosta tarinasta kiinnostuneille.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025