Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Stephen King: Pitkä marssi (romaani)

Stephen King (/Richard Bachman): Pitkä marssi
Suom. Leevi Lehto
Tammi 2025, 333 s.

Pitkä marssi (The Long Walk) on Stephen Kingin 19-vuotiaana raapustama romaani, joka ei ole koskaan noussut hänen valtavan tuotantonsa ykköskastiin. Teos on alunperin julkaistu (1979) Richard Bachman -salanimellä, joten siltä ei sovi odottaakaan samoja ominaisuuksia kuin kauhun kuninkaan tunnetummilta teoksilta. Mutta ei kirja ole menestynyt salanimenkään suojissa.

Vuonna 1985, kun Kingin tekijyys paljastui salanimen takaa, Pitkä marssi oli ainoa Bachman-kirja, josta amerikkalainen lukijakunta ei kiinnostunut uudelleenjulkaisuna. Suomeksi kirja ilmestyi ensi kertaa 1992, yhteisniteenä kouluampumisia käsittelevän Raivo-teoksen kanssa.

Ainoa syy suomennoksen uudelleenjulkaisuun on romaanista tehty tuore elokuvasovitus. Romaanin ajankohtaisuutta on kyllä puolusteltu sillä, että siinä kuvailtu dystooppinen yhteiskunta vastaa karmivan hyvin nykypäivän Yhdysvaltoja. Mutta vieläkin enemmän sen tarina kuvastelee kirjoittamisaikansa 1960-lukua. Kirja on niin ilmiselvä allegoria Vietnamin sodan militarisoimasta Amerikasta, että sen dystooppisuudessa ei ole oikeastaan mitään omaperäistä verrattuna moniin muihin Vietnam-kriittisiin teoksiin, mukaan lukien spefi-tarinat aiheesta.

Pitkän marssin  suuri idea on sinänsä erinomaisen koukuttava: sata teini-ikäistä nuorukaista saa tilaisuuden kilpailla, kuka jaksaa kävellä pisimmälle. Säännöt ovat niin yksinkertaiset, että moisia ei kukaan vaivautuisi ehdottamaan nykypäivänä tosi-tv-tyyppiseen eloonjääntikilpailuun. Kävelyn aloitettuaan kukaan ei saa levähtää, ei edes seisahtua muutama sekuntia kauemmaksi, eikä kävellä liian hitaasti. Joukkoa seuraavat sotilaat pitävät huolta, että kävelijöiden on syötävä ja ulostettava kävellessään. Seisahtujat ammutaan. 

King-romaaniksi tarinan ainoa yllätys on se, että mitään yllätyksiä ei ilmaannu, etenkään mitään yliluonnollista. Romaani pysyttelee tiiviisti 16-vuotiaan päähenkilön, Garratyn näkökulmassa. Garraty ystävystyy parin lähimmän kävelijän kanssa ja oppii tuntemaan muita kilpatovereita tusinan verran. Kirjassa etualalle nousevatkin nuorukaisten elämäkerrat.

Kävelyn voittajalle, henkiinjääjälle, on luvassa palkinnoksi mitä tahansa hän toivookin. Osallistujille voitto ei tunnu olevan tärkeä. Maailma on niin yhdentekevän toivoton, ettei muutakaan keinoa osoittaa merkityksensä tunnu olevan kuin kisaan osallistuminen. Kun Garraty katsoo marssia seuraavia kaupunkilaisia, nämä vaikuttavat elävän ”toisessa maailmassa”. Hukattu sukupolvi marssii kuolemaansa kuten Vietnamiin lähetetyt nuoret miehet.

Tauottoman kävelyn fyysisiä kärsimyksiä King kuvaa uskottavan tarkasti, mutta mikään urheilutarinakaan tämä ei ole. Marssi jatkuu kliinisen tarkasti tunti toisensa jälkeen, pikkukaupungista toiseen. Päähenkilö on paikallinen julkkis ja ennakkosuosikki kilpailun voittajaksi, mikä voi luoda odotuksia isommasta välienselvittelystä hänen ja marssia valvovan majurin välillä. Turha toivo. Lopetus on yhtä lohduton kuin matka siihen.

Tarina reality-viihteeksi tarkoitetusta itsekidutuksesta muistuttaa enemmän Horace McCoyn klassikkoa Ammutaanhan hevosiakin (1935) kuin viime vuosikymmenen dystopiaromaaneja. Mitään valtarakenteet haastavaa sosiodraamaa ei ryhmästä kuitenkaan muodostu eikä maailmakaan merkittävästi poikkea tutusta historiasta. Tarinaa on kehitelty vielä 1970-luvulla päätellen siitä, että lehtimainoksessa esiintyy John Travolta.

Stephen Kingin yli kuudenkymmenen romaanin ja kahdensadan novellin joukosta riittää kierrätettävää ja uutta filmatisoitavaa. Pitkä marssi ei ole niiden joukossa lainkaan huono kirja, mutta spefinä se on idealtaan venytetty ja juoniromaanina niin antiklimaattinen, että kerrankin voisi suositella ennemmin elokuvaa kuin alkuteosta tarinasta kiinnostuneille.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025

 

Mökkimatka syys-toukokuussa on aina pakomatka

 

27.10. Ma. Totisesti, matka itsessään on yhtä tärkeä kuin päämäärä, kun kyseessä on pakomatka arjesta, kuten jokainen mökkimatka on syys-toukokuussa. Junat kylläkin ovat ällistyttävän täysiä, aivan kuin olisi edelleen kesä. On pakko käyttää sarjalippua tai maksaa yli 50e matkasta joka sarjalipulla on 36e. Tähän VR suomalaisia pakottaa pitämällä junien paikkamäärät ennallaan ja lyhentämällä sarjalippujen käyttöaikaa, vaikka matkustajamäärät kasvavat.

Kuopiossa kuolinpesä on ennallaan eli se ei mene millään kaupaksi. Tämän ei pitäisi minua yllättää, koska tiedän, millainen umpikuja tämä 250-vuotisjuhliaan viettävä kaupunki oikeasti on: kuninkaallinen sokkopäätös, kustavilainen anus mundi. Vain kirjasto ja kirjakauppa torin laidassa ovat reikiä, joista tämä kaupunki edelleen hengittää... samoin kuin Kuvakukko mutta vierailuni Kuopiossa ovat nykyään niin lyhyitä etten ehdi käydä elokuvissa. Rosebud on laajentunut kolminkertaiseksi sitten kesänäkemän, tosin eipä siellä ole sitä "Kuninkaan leijonaa" eli kirjaa kustavilaisesta kansansankarista, jonka olisin halunnut ostaa. Hyvä niin, kirja näkyykin juuri olevan tulossa kirjaston varausjärjestelmästä. Tampereella.

Bussi 14:35 Nilsiään on myös kuopiolaisia suosikkejani. Pidän siinä kaikesta, vahvaa murretta puhuvista kuskeista ja umpimielisistä koululaisista, joita bussi tiputtelee kyydistä unohdettujen pihateiden pysäkeille. Tätä on Savon sydänmaa! 

Mökki on entisellään, vain piha on kuin maisema taistelun jälkeen, kaiken haavikkoutensa menettäneenä. On kuukausi siitä, kun suljimme täältä vedet, lopetimme vesikesän. Lämmitän yhtä aikaa saunaa ja mökkiä kuin olisi jo talvi: saunassa käytyä ei kymmenasteinen tupa tunnu enää viileältä. Niinkin hitaasti tupa lämpenee, että on pakko laittaa ison patterin lisäksi päälle ikkunapatteri.

Kirjastosta ostin puolella eurolla aistien historian. Sellaiset kirjat ovat omiaan täällä. Saunan terassilla lueksin mitä tahansa ilmaislehteä. Vain täällä pimeys tuntuu hyvältä ja sen jälkeen lukeminen kirkkaudelta.

Nukahdan kammarissa pariksi tunniksi, tietenkin vasta hiilloksen varmistettuani, herään laittamaan patterit pois päältä tuvan puolelta.

 

28.10. Ti. Orava herättelee rapistelullaan heti kun on valoisaa. Muuta elämää ei lähiseudultakaan kuulu, paitsi sotilaslentokenttä, joka jyristeli eilen yöhön saakka, onneksi ei enää tänään. 

Virallinen syy pakomatkaan on toisaalta tarkistaa se, että kuolinpesä on edelleen myyntikunnossa, toisaalta saada aivoille eristettyä aikaa & tilaa käydä lävitse sitä pakollisinta työtä, sotakirjallisuushistorian editointia. Ärsyttää ja hävettää, miten hajanaisiksi kirjan johdantoluvut ovat jääneet, vaikka muiden tekstejä lukiessa ja kommentoidessa näkisi heti vastaavat ongelmat sidoksisuudessa. Näin aina. Nyt sitä hajanaisuutta on vain keskimääräistä enemmän, koska kirjallisuushistorian oheen on tullut liitettyä liikaa varsinaista sotahistoriaa. Ainoa lohtu: tämä oli se isoin sidoksisuuden repijä myös Axun kirjassa, kun sitä editoin. Ehkä me sivarit lumoudumme liiaksi kaikesta siitä, mitä emme ole aiemmin tienneet ja haluamme osamme siitä gloriasta, jota sotahistorian erityistuntemus edustaa. Ainakin Suomessa.

Sataa koko päivän siihen saakka, että alkaa hämärtyä. Iltaäivällä on käytettävä ruokaan tuoduista juomavesistä loput. Tarkoitus oli suodattaa (asianmukaisella laitteellani) järvivedestä talousvettä, mutten ole jaksanut. Olenhan täällä vain kaksi täyttä päivää, kolme yötä. Niinpä on lähdettävä Mänärille hakemaan lisää vettä ja muutakin kesästä muistuttavaa nesteytystä.

 

 

29.10. Ke. Eilen illalla lennosto kiihdytti pimeäharjoittelujaan (?) juuri kun oli tarkoitus nukahtaa, kymmenen ja yhdentoista välillä. Voi helposti kuvitella millainen jyrinämatto peittäisi nämä metsät ja vedet jos sota syttyisi. Siis sen kahden minuutin ajan mitä nykypäivän sota Nato-rintamalla kestäisi.

Tänään tuntuu sitten sitäkin hiljaisemmalta ja harmaammalta. Yö oli pari astetta viileämpi kuin edellinen ja ero tuntui heti sisällä mökissä, vaikka on kuinka paksut hirsiseinät. Heräsin taas neljältä ja tuntui täysin virkeältä. Luin silti ennemmin aistien historiaa kuin Baxterin Heartspace-romaania, joka Tukholmassa tuntui aarteen kaltaiselta löydöltä: Ama*onin mukaan pokkariversion pitäisi ilmestyä vasta ensi kesänä. Tämä on jo kolmas kerta, kun pokkari onkin saatavilla jo 6-9 kuukautta ennen ilmoitettua.

Orava herätti taas rapistelullaan aamun valostuessa, jyskytin seinää, jotta se ymmärtäisi pysytellä etäällä asutusta talosta, mutta ei se välitä vähääkään. Nukahdin uudestaan ja heräsin vähän ennen 11:ä (talviaikaa!). Sentään ei sada. Asteita on +5 mutta tuntuu nollalta, kun kaikki huokuu kosteutta. Silti linnut jaksavat ärhennellä lehdettömissä puissa kuin eläisivät runsauden keskellä.

Aamukahviin ja -puuroon menee puoli litraa vettä, tällaisia asioita alkaa laskeskella, kun juomavesi eroaa kirkkaasti siitä tavarasta, mitä viereinen järvi viilentelee ja mitä metsät ympärillä tihkuvat kuin sienet, mutta osaan syödä ja juoda vain reppuni sisällöt. 

Pidän enemmän pimeydestä kuin mökkiä ympäröivästä kellanvihreästä harmaudesta, mutta ilman syysharmauden värisävyjä ei pimeän täyteläisyyttä niin arvostaisi. 

Verannalla on kahden näkyväksi tulevan hiljaisuuden partaalla, pajumärän maan ja havumärän metsän, kun kesällä kaikki on vain yhtä ja samaa heleyttä.

Aistien muinaishistoriaa tai luonnonhistorian aistimista... koska mikään ei tuoksu. Hiljaisuus haiskahtaa läpimärältä hämärältä.

Läppäriltä näköislehden luettua ja lautaselta näköisaamiaisen syötyä en uskalla poistua pöydän äärestä, jotta avoin läppäri pakottaisi avaamaan tiedoston ja jatkaman eilisestä editointia. On tästä itsekritiikin ja -nöyrtymisen opettelusta se hyvä puoli, että tietää eli uskoo olevansa hieman tarkempi muokatessaan muistiinpanoja seuraavaan sotakirjaan. 

Mitään kiirettähän ei ole, paitsi jos aikoo pysyä mukana apuraharumbassa. Siinä on osallistuttava yhtä aikaa ainakin kolmeen "musikaaliset tuolit" -piirileikkiin: yhdessä piirissä yritetään saada autuaaksi tekevä rahoitus nopeisiin artikkeliprojekteihin, toisessa piirissä materiaalin keräämiseen seuraavaa isoa projektia varten, ja kolmannessa edellisen ison projektin viimeistelemiseen. 

Nämä kaikki piirit pyörivät toisistaan riippumatta. Mutta oikeastihan kaikki hakemukset ovat vain jonglöörimäisesti ilmassa pidäteltäviä paperitolloja, ja jos katsoo hetkeksi muualle niin huomaa, että mitään oikeaa valuuttaa ei rapise jaloille...

 

 

 

 

Kuka katsoo televisiota lauantaina?

Katsovatkohan naiset televisiota lauantaisin? 
Vai istuvatko he kirjamessuilla tai messuibileissä Hesarin lauantaisivut kukkamaisena kimppuna kainalossaan?

Tänään lauantaina 25.10. televisiokanavat tarjoavat tällaisia elokuvia:

• Teini Matthew Broderick pelaa tekoälyn kanssa maailmansotaa (Sotaleikit)
• Terapeutti Sosie Baconia jahtaa virnistelevä tappaja (Smile)
• Pertti Koivula palaa kotiseudulleen Karjalaan (Onnen maa)
• Harrison Ford etsii nuoruuden lähdettä (Indiana Jones ja viimeinen ristiretki)
• Tom Hanks etsii Matt Damonia länsirintamalta (Pelastakaa sotamies Ryan)
• Sylvester Stallone hakkaa mustaihoista maailmanmestaria (Rocky)
• Keanu Reeves tappaa venäläisen mafian koiransa vuoksi (John Wick) 

Tiedän kyllä, että jotkut naiskatsojatkin viihtyvät näiden elokuvien parissa, mutta miksi kukaan heistä katsoisi näitä elokuvia uudelleen, kun ne ovat tulleet niin sadat kerrat aiemminkin televisiosta? 

RUTIINIkatsojia ovat sen sijaan ne lauantaina kotona istuvat miehet, joille tällainen äijäfilmien VALIKOIMA on suunnattu. Miksi muuten valikoima olisi näin yksipuolinen aiheiltaan? Yllä olevan, Hesarin tv-nostoina syntyneen valikoiman lisäksi olisi tarjolla vain lisää Stallonea, lisää Poliisiopistoa ja Miestä alastomine aseineen sekä Lahjomattomia poliiseja ja Hohdon äijäahdistusta. Ainoa naispäähenkilö tämän päivän aikuisissa elokuvissa on Gravityn Sandra Bullock, joka itkeskelee kaksi tuntia avaruudessa miesmentorin menetettyään.

Minä jätin menemästä kirjamessuille, koska otti niin aivoon tietokoneen resetoiminen (ihan oman tyhmyyden vuoksi) ja että siitäkin joutui vielä maksamaan, ja kun tuntui, että liian monta projektia on kesken. Naputtelen muistiinpanoja enkä tee sitä projektityötä jota pitäisi, en edes avaa sitä tietokonetta, joka Oikean Työn mahdollistaisi ja siten velvoittaisi. Ajattelen toiveikkaasti pääseväni maanantaina nousemaan taas pakojunaan, vaikka käynti Kuopiossa muistuttaa kaikesta edelleen keskeneräisestä siellä päässä.

Huomaan olevani otollista katsojakuntaa VALIKOIMALLE illan tv-elokuvia. 
Olisipa vielä älykaukosäädin, joka vaihtaisi kanavaa viiden minuutin välein yhdestä äijäfilmistä seuraavaan. Niin säilyisi vaikutelma nähdä KAIKKI sama kuin muutkin miehet.

Netflixillä olisi kyllä tarjolla aivan uusi Kathryn Bigelowin elokuva, varmasti vuoden tärkeimpiä filmitapauksia. Mutta en halua katsoa sitä lauantaina ja tehdä omaa ERITYISENÄ eristävää valintaa. Ennemmin liityn siihen miljoonapäiseen mieskuntaan, joka katsoo lauantaina televisiokanavia. Ollakseni JOSSAIN sen sijaan, että tunnen istuvani kaiken ulkopuolella. Oluen jo korkkasinkin. Pukisin ehkä tuulipuvun housutkin, jolleivät ne olisi ratkenneet.

 

Sentimental Value (elokuva)

 

Hyvällä tarinalla elokuva pääsee pitkälle - mutta valkokankaalla se ei ihan riitä, vaikka televisiossa ei juuri muuta tarvitakaan.

Uusin puolielävä todiste tästä epäsuhdasta on taidefilmeistä melodraamaan vaihtanut norjalainen Joachim Trier, epäilemättä öljyrahalla voidellulla uranousullaan. Edellinen ohjaus "Maailman huonoin ihminen" (2021) onnistui vielä nuorekkuudellaan ja näyttelijä Renate Reinsven huikealla karismalla pujottelemaan läpi naismelodraaman (perhe vs ura) kliseiden, mutta uusin elokuva "Sentimental Value" (Affeksjonsverdi, 2025) velloo kahden puhuvan pään kohtauksissa niin kuin se tosiaan olisi tehty netflix-laatikkoa varten, kuten 'elokuva elokuvassa' -vitseissä mukaironisesti viittaillaan.

Silti eli siksi "Sentimental Value" on myös vuoden varmin draamankorvike, tarinaelokuvaa, jossa kapearekisterisetkin näyttelijät  (Stellan Skarsgård ja Elle Fanning) pääsevät loistamaan aidosti vahvalla tunteella ladatuissa kohtauksissa. Luonnonlahjakkuus Renate Reinsve on jälleen kaiken keskipiste, mutta jätetään yllättäen samanvahvuiseen osaan Skarsgrådin esittämän isä-ohjaajan rinnalla. Melodraaman näkökulma on siirtynyt siis 90 astetta ylemmäksi verrattuna edelliseen elokuvaan. Edellisessä naisen elämää kampitti huono parisuhde narsistiseen poikakaveriin, uudessa tarinassa riittämätön kiintymys narsistiseen isäohjaajaan. 

Kaiken lisäksi uusi elokuva alkaa kuin suoraan siitä, mihin edellinen loppui: Reinsven esittämä norjalainen ammattinäyttelijä on maineensa huipulla, mutta jotain olennaista häneltä puuttuu itsevarmuudesta ja -kunnioituksesta.

Kaipa nämä viimeiset kaksi (tai kolme) elokuvaa pitäisi olettaa siirtymävaihteeksi keski-ikäistyneen ohjaajan (s. 1974) uralla. Aluksi Trier teki kolme äijäahdistuksella pelottelevaa taidefilmiä (Reprise, 2006; Oslo, August 31st, 2011; Louder Than Bombs, 2015), sitten kolme naisten ahdistuksessa vellovaa melodraamaa (Thelma, 2017; Maailman huonoin ihminen; Sentimental Value). 

Kuuden elokuvan jälkeen Trieriltä voi odottaa vielä paljon, kun kerran tuotantoihin käytetään runsaasti aikaa, rahaa ja hyviä käsikirjoituksia. Puuttuu vain se uskallus sellaiseen omaan visuaaliseen kerrontaan, jolla Trier herätti huomiota kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ja jota hän nyttemmin käyttää enää vinjettimäisinä välipaloina tuodakseen edes jotain vaihtelua tarinan rytmitykseen. Uudessa elokuvassa kerronta etenee niin romaanimaisina, sekunnin bläkäreillä erotettuina jaksoina kuin tehtäisiin tv-sarjaa idiooteille tai lapsille.

Ja vielä tämäkin: pelataan mukaan natsikortti, jotta sukutarina vaikuttaisi takuuvarmasti traagiselta. Trieristä saattaa tällä laskelmoinnin linjalla tulla Norjan oma klaushärö.

Pieniä bonuksia "Sentimental Value" tarjoaa melodraamansa ohessa ja siksi se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jahka filmi tulee suottatoistoon:

+ En ole erityisemmin pitänyt lapsenkasvoisesta Fanningista enkä kankeahkosta Skarsgårdista, mutta he ovat yllättävän luontevia rooleissaan.

+ Elokuvan alkujakso teatterissa on aidosti jännittävä, vaikka johtaa raskaasti harhaan siinä, mikä tämän elokuvan aihe ja tyylilaji ovat.

+ 'Elokuva elokuvassa' -takaumat sopivat siihen, että särkynyttä perhettä yhteen liittävä talo on eräänlainen sivuhenkilö. Tosin tämänkin idean alkupuolella esiteltyään elokuva hukkaa sen pitkäksi aikaa - palatakseen siihen sitten lopetuksessa, joka on valitettavasti täsmälleen sellainen kuin tyhminkin katsoja osaa arvata.

Mitään järkevää selitystä en elokuvaa katsoessa löytänyt sille, miksi Ingmar Bergman -viitteet piti tunkea mukaan tarinaan. Eikö vanhasta menestyneestä ohjaajapolvesta voi tehdä elokuvaa ilman moisia kliseitä? Eikö kirjallisuuden puolelta löytyisi helpompaa kohdetta, jolle Trier voisi kohdistaa imartelevia vertailuja anelevan kunnioituksensa? Knausgårdista näkyy Trier tehneen jo ihailevan dokumentin, mutta ilmeisesti moinen imelä rokkihahmo ei riitä edes melodraaman materiaaliksi...

Ja mitään bergmanilaista viitearvoa vähempää Trier ei voisi käyttääkään tavoitellessaan festarivoittojen nykystandardia. Niin alas, tv-tuotantojen yleisömakuun, on Canneskin vajonnut palkitessaan (grand prix 2025) tällaista elokuvaa, jonka lähin taiteellinen vastine on ikea-jakkarassa.

Lapin sijaan Lyypekkiin (13.-20.10.)

 

Viimeiset seitsemän vuotta olemme tällä kohtaa syksyä lähteneet kohti Lappia arvuutellen miten hyvä kuntomme on tällä kertaa säähän ja maastoon. Tällä kertaa lähdemme kohti Lyypekkiä. Syyt ovat edelleenkin kirjalliset, vaikka seitsemästä matkapäivästä vain kolme on varsinaista "jossain olemista" ja neljä reissun tekemistä junalla ja laivalla. 

Maanpäällinen matka on silti samaa luokkaa kuin jos menisimme Lappiin: Tampereelta Muonioon on maanteitä myöten 886 kilometriä, Tukholmasta Lyypekkiin 921 kilometriä. Lähes suoraan perille pääsisi laivalla Helsingistä Travemundeen, mutta ajatus seilaamisesta keskellä lokakuista Itämerta ei yhtään houkuta. Myös matkan varrelta voisi oikaista halvalla (28e / lippu) Malmöstä käsin, mutta junayhteydet ovat hieman nopeampia kuin yhdeksän tunnin laivayhteys.

Lomamoodi pitäisi silti saada päälle. Lappiin en ottaisi läppäriä mukaan, mutta nyt sen teen. Keskeneräisten tekstitöiden jatkaminen on ainoa tapa tuoda rutiinia matkapäiviin ja unohtaa tällaiseen matkantekoon kuuluva epävarmuus.

Muistan kyllä, että kesällä yhtä raskaalta tuntui lähtö Ruotsin läpi Norjaan. Jälkikäteen ajatellen sehän oli lähes loikoilua koko reissu, pois lukien se, että ruotsalainen junaliikenne on vieläkin hasardimpaa kuin suomalainen. Nyt kohteena on Lyypekki, joka on sentään entuudestaan tuttu. Ensimmäisen kerran muistelen siellä yöpyneeni vuonna 1990 jossain luostariin tehdyssä retkeilymajassa. 

 

Kun syyskuussa kurkunpää alkoi taas kipuilla samalla tavalla kuin puolitoista vuotta sitten, ajattelin, että eihän tällaisessa alentuneessa tilassa jaksa matkustaa edes Turkuun kirjamessuille. Onneksi sama kuuri närästyslääkettä kuin edellisellä kerralla alkoi tehota – kolme viikkoa sen jälkeen, kun kuurin oli aloittanut. Ja onneksi ei tarvinnut mennä lääkärille, mikä on turhauttavin osa tällaisia sairauksia, jotka ovat vähäisiä, mutta vaarallisen oloisia; onhan kyse siitä, että yhtäkkiä syöminen ei olekaan yhtä luontevaa kuin hengittäminen. Aihetta googlaillessa näen kyllä selvästi, että olen koko ikäni syönyt "väärällä tavalla": usein liikaa, aina liian nopeasti, liian rasvaisia ja tulisia, jne. Mutta "vääränlaisen syömisen" murehtiminen olisi tuntunut yhtä mielettömältä kuin "vääränlaisesta hengittämisestä" murehtiminen. Edellistenkään närästysoireiden jälkeen en muuttanut ruokavaliota muutoin kuin puolittamalla aamukahvin yhteen kupilliseen. Se oli helppoa, koska on muutenkin selvää, että ainoastaan ensi kupillinen maistuu erinomaiselta. Aivan kuten kaljassakin...

Niin tiiviisti on tämä vuosi mennyt sohvannurkassa läppärin kanssa, että mikä tahansa matka Suomessakin tuntuu vaativalta repäisyltä eikä lomalta. 

Pelkkä Turun matkakin tuntui silti kuin juhlalta, kiitos siitä Jurin julkaisubileiden, joissa ehdin vain pistäytyä, mutta hetken aikaa maailma tuntui aivan erilaiselta. Mitään muuta ei vuosista ja vuodenajoista jää nykyään mieleen kuin vähät matkat ja juhlat. S pystyy muistamaan kahden viikon takaa senkin, mitä söimme, minä en muista edes eiliseltä käymättä jääkaapilla katsomassa jämiä. 

Lapsen jätämme Tampereelle vartioimaan kotia kavereineen. Sillä tavoin olemme sitten itsekin osittain kotona vaikka kaukana.

 

13.10. Ma. Sekä Turussa että Tukholmassa oli järjettömän kylmä, päivälaivan kannella jäätävä tuuli. Notkuimme Tukholmassa aseman baarissa kello 21-22, mutta pian sen jälkeen juna jo tulikin laiturille, vaikka lähti vasta 23:17 kohti Malmötä. Yön makuuvaunussa nukuin kohtuullisen hyvin, tärkeintä, että aseman kioskilta löytyi vetävää matkalukemista, Al Pacinon tuore elämäkerta.

14.10.  Ti. Aamulla seitsemältä paikallista aikaa oltiin Malmössä, juotiin kahvit ja jatkettiin sitten Köpikseen, jossa oli edelleen neljä tuntia aikaa odotella junaa. Saksaan junalippuja ostaessa olin jättänyt runsaasti siirtymisaikaa Malmöstä Köpikseen, koska niin monista niin runsaasti myöhästyneistä Ruotsin yöjunista olimme kuulleet ennen lähtöä. Ja olihan sellaisesta itselläkin kokemusta 40 vuoden takaa. 

 

 

Onneksi Kööpenhamina (yllä kuvassa) oli aurikoinen ja paljon lämpimämpi kuin Tukholma. Saara motivoi meidät vierailemaan Carlsbergin uudessa veistosmuseossa aivan Tivolin toisella puolen. Junaan klo 12:07 otimme tonnikalaleivät, matkan sujumista nopeutti se, että viereemme istui juuri sellainen saksalainen, joka harrasti scifiä JA jolla oli tanskalais-suomalainen vaimo. Uskomaton yhteensattuma. Juteltavaa riitti, hän oli matkalla Hampuriin kuuntelemaan ranskalaista progemetalliartistia.

Juna Köpis-Hampuri on edelleenkin hävyttömän hidas, viisi tuntia, siihen nähden, että reitin pitäisi olla Pohjoismaiden runkolinja mannermaalle. Eikä ravintolavaunua, ei edes myyntikärryä. Junaliikenteen vanhalle lauttareitille, joka olisi suorempi reitti, suunnitellaan kuulemma tunnelia, mutta projektissa on ongelmia jo ennen kuin mitään on aloitettu rakentamaan. Isoin ongelma Pohjoismaista mantereelle pääsemiseen on ja tulee olemaan Saksan hitaasti romuttuva rataverkko.

Hampurissa ostettiin paikallisliikenteen liput ja hypättiin saman tien Lyypekin junaan, joka oli puolestaan vartin verran myöhässä matkan varrella. Ehdimme 18:25 perille juuri kun aurinko alkoi laskea googlevirallisen tiedon mukaan. Lyypekissä ei katuvaloja pahemmin harrasteta, ei kuulemma missään päin Saksaa, joten oli mukava ehtiä hotelliin vielä porvarillisessa hämärässä. Periporvarillinen mutta laatuunsa nähden halpa on hotellimmekin, aivan keskustassa, uusasiallisen moderni, ja silti vain 110 e/yö kahdelta hengeltä, tosin aamiainen on sitten tanskalaisissa hinnoissa eli 17e per henki. 

Päivän ainoa lämmin ateria on ramen-kulho. Alkaa sadella merellisen ohutta ja tiheää sadetta pimeähköille kaduille ja kujille.

 

15.10. Ke. Hotellimme on täydellisen hiljainen, samoin ympäristö, vaikka olemme Lyypekin keskustassa; edes lähellä sijaitsevan kirkon kellot eivät kuulu sisälle. Aurinkokin paistaa aamulla, lämmintä on kymmenisen astetta verrattuna viiteentoista jota on luvattu Berliiniin. Kiertelemme kohti Hansa-museota, S tutkii ikivanhoja kujia, joiden suositeltu leveys perustuu kuulemma ruumisarkkuihin. Nyt ne näyttävät hipsteripesiltä joilla kasvatetaan ruusuja. Oheinen kuva on siltä leveimmältä kujalta.

Hansa-museo on valtava, kuljemme kaksi tuntia vuosisadasta toiseen, mutta vähän sieltä jää kumminkaan mieleen. Vuorovaikutteisesti infopaloja seinille ja kuvaruuduille heijastavat laitteet aktivoituvat korteista, joihin vierailijat laittavat kierroksen alussa tiedoksi toivomansa esittelykielen ja sen Hansa-liigaan kuuluneen kaupungin (minä valitsin Malmön), josta ovat kiinnostuneita. Varsinaiset esittelytekstit osastoilla ovat saksan lisäksi englanniksi, ruotsiksi (!) ja venäjäksi. Samalla kortilla pääsee käymään vielä viereisessä luostarissa, joka on enimmäkseen tyhjiä saleja, yläkerrassa pieni näyttely paikallisesta (vasemmistolaisesta) vastarintaliikkeestä natsi-ajalta.

Palaillessa syömme intialaisessa eikä paikallisessa kalaruokapaikassa kuten pitäisi. Historian ohessa kaupungissa on vähän nähtävää. Lautapelikauppa nimeltä Gandalph osoittautuu samanlaiseksi rihkamapuodiksi kuin Suomessa Puolenkuunpelit tai Tanskassa "Faaraon sikarit", jolla oli Köpiksessä pienellä alueella seitsemän putiikkia. Keskustan kirjakaupassakin (Thalia) on enemmän pelitarjontaa, tosin ei sitä Abluxxenia, jonka olisin halunnut ostaa.

Iltapalan syömme hotellin viereisellä torilla, vitosen kasvisnuudeliboksi ja bataattiranskalaisia, Rewestä haemme olutta ja viiniä. Pimeys piirittää vanhan kaupungin saarekkeen taas nopeasti, mutta vielä kahdeksan aikaan illalla on valtavasti väkeä liikkeellä, myös leipäjonossa, joka on sekin täällä ylhäällä keskustassa. Vieressämme sijaitseva Buddenbrook-museo on merkitty kiinni olevaksi, mutta ainakin sen kauppapuoli näytti auki olevalta.

Matkalukeminen ei minua sivistä enempää kuin matkailu. Pacino-elämäkerta (Sonny Boy) on löysintä tietokirjallisuutta ja aivottominta autofiktiota mitä olen kohdannut, aivan kuin lukisi yli kolmesataa sivua narsistisinta näyttelijähaastattelua mitä 85-vuotiaasta Hollywood-tähdestä irtoaa. Sattumoisin juuri tänään on Guardianissa juttu siitä, miten kaksi veteraaninäyttelijää, Pacino ja de Niro, tuhlaa tähteyttään vaatemainoksissa. Ja mikä näitä herroja yhdistää? Ilmeisen syvä pettymys siihen, miten vähän heitä on arvostettu. Pacino sai jo uransa alulla Oscar-ehdokkuuksia, mutta ainoan palkintonsa vasta Naisen tuoksusta, jossa hän ei ollut oikeasti edes pääroolissa. Oscar-katkeruus paistaa läpi elämäkerran jokaisesta kappaleesta. Elokuvasta taiteena tai edes elokuvanäyttelemisestä Pacino ei osaa sanoa mitään. 

Yölukemisenani on aivan tuore Ingmar Bergman Companion, mutta sen lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen herättää puolestaan minun katkeruuteni: miksi en saa apurahaa kirjan tekemiseen juuri tästä aiheesta, joka olisi minulle läheisempi kuin sotakirjat tai -elokuvat?

 

Der Hahn ist gelandet...

 

Vanhat kaverukset...

16.10. To. Tänään mittari Krankenkassen seinässä näyttää +15, ensimmäinen matkapäivä, että täytyy vaihtaa pitkät kalsarit lyhyisiin. Sillä välin kun S käy paikallishistorian museossa haen junaliput huomiselle Hampuriin. Lounas syödään taas korealaisessa ramen-paikassa, omistaja muistaa meidät tiistailta ja tarjoaa kukkaviiniä. 

Turistien sijaan ja ohessa väkeä on taas paljon liikkeellä, viereisellä torilla on markkinapäivä, jolla torstain kunniaksi myydään muun muassa perjantaimakkaraa ja unkarilaisia langoksia. Keskustan vanha kaupunki on siemenen muotoinen saareke, jotain kilometri kertaa kaksi kanttiinsa, mutta kaduilla on vilkkaampaa kuin ikinä Tampereella, joka on samaa suuruusluokkaa kuin Lyypekki kaikkineen.

Kolmas eli viimeinen ilta täällä. Buddenbrooks-museosta onkin auki vain sen kauppa, siellä olisi kaikenlaista kamaa Tuomas Mannisen kuvalla koristettuna, mukaan lukien playmobile-figuuri kirjailijasta. Muuta saksaa en ole matkan aikana oppinut kuin kaakinpuuta tarkoittavan "Kaak", jollainen on sijainnut, sekin, viereisellä torilla.

Matkalukemiseksi vaihtuu Vincenzo Latronicon Perfection, italiasta käännetty tuore pienoisromaani Berliinissä asuvasta nettiajankoiton pariskunnasta. Sitä mainostettiin jossain satiirina, mutta varsin surumielinen tarinahan se oikeasti on. No, kirjan akateeminen sävy tekee siitä itsesatiiria. Ensimmäinen kerta kun näen kenenkään käyttävän verbiä "constitute" seksin yhteydessä. Näkökulma on niin keskitetty hipstereiden elämäntapaan, että päähenkilöistä on pakko pitää, vaikkei mitään tarinaa kirjasta löydykään eikä oikein sanomaa miksi aihe ja ajanjakso olisivat nostalgisia jo nyt. 

Aurinko välkähtelee hetken iltapäivällä, näemme sen alhaalta korkeiden rakennusten välistä ja sitten hotellihuoneen ikkunasta. Eipä ole silti lähellekään pussikaljakeli, tuuli puhaltaa iltaa kohti viileästi ja nostaa sadepilviä etelästä. Takaisin pitkiin kalsareihin ja oluesta viiniin.

Lyypekki, ei mikään kuiva paikka...

... etenkään sisällä...

 
17.10. Pe. Aikainen aamujuna Lyypekistä Hampuriin on täpötäysi turisteja, samoin kuin varsinainen ”pikajuna” kohti pohjoista ja Köpistä. Sade iskee junaan heti kun tullaan Tanskan puolelle. Uuden oikeistopolitiikan aikana on rajalla peräti passintarkastus, mutta se on vain profiloiva eli vartija kulkee junan läpi valikoiden mitä haluaa tarkastaa eli torjua. Tervetuloa takaisin 1940-luvulle. Paikallisjunalla pääsee suoraan Lundiin, näin päivän junamatkaa kertyy 1+5+1 tuntia. 

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Lund oli meidän varsinainen määränpäämme, nyt olemme viikon myöhässä SweConista, johon tähtäsimme. Aklimatisoitumiseen kaupunki on yhä omiaan. Kuusi vuotta sitten tulimme tänne suoraan Saksan inferno-helteistä, nyt sopeuttelemme itseämme yöpakkasten jäljiltä kylmään Pohjolaan S:n lämpimissä sukulaisissa.


18.10. La. Päiväkierros Lundin keskustassa, puistosta löytyy tuulensuojaisa paikka jossa miltei lämmintä. Illalla suoratoistoviihdettä valtavalta screeniltä. Joka päivä ehtii editoida muutaman tunnin sotaleffakirjaa. Vaikka pitäisi editoida kirjakirjaa. 

Vaikea on aloittaa uutta lukukirjaakaan. Perfectionin kaltaisen, vuosikymmeniä trendeiksi sulattavan kertomuksen jälkeen mikä tahansa juoniromaani tuntuisi terälehtien nyppimiseltä. Paikallisessa kirjakaupassa näkyi Natt och Dag'in uusin romaani bestseller-hyllyssä. Sen olisi voinut ostaa ihan vain todistaakseen itselleen, että se on jo olemassa.


19.10. Su. Aamujuna Tukholmaan 9:20 oli satasen halvempi (kahdelta hengeltä) kuin seuraavat junat, joten nousemme siihen. Junaliput ovat kalleudessaan vieläkin törkeämpiä kuin Suomessa, ja matka kestää tänäänkin yli viisi tuntia. Edelleen on kirkkaan kylmää, katot ja ikkunat huurussa yöpakkasista. Lundista nousee sattumalta kyytiin S:n tuttava K, palaamassa railausmatkalta. Ensimmäistä kertaa kuulemme, että Tanskan salmessakin järjestetään pyöriäis-safareita.

Lasketaankohan pyöriäiset vieraslajiksi? Ehkä Tanskassa, tuskin Ruotsin puolella. Tämä Tanskan ja Ruotsin välinen logistinen suppilo on se kohta, missä kaikki kaukomatkaajat kohtaavat jos ovat kohdatakseen.

Enää viiden tunnin iltaohjelman keksiminen Tukholmassa ja sitten yölaiva Turkuun. Sentään ei sada.

Matkan välipäätös Tukholmassa

Päällkkö (näytelmä)

 
Pasi Lampela: Päällikkö
Turun kaupunginteatteri
Ensi-ilta 3.9. 2025

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Katsotaanpa löytäisinkö "Päälliköstä" 10 virhettä ja voisin kuvitella, että koko näytelmä onkin vain suurta ironiaa true crime -trendin kustannuksella:

1. Rikosmelodraaman aiheeksi on valittu uutisista tuttu Jari Aarnion tapaus. Koska kaikki tietävät miten tapauksessa lopulta kävi, ainoa draaman mahdollisuus piilee siinä, miksi ja miten Aarnion kaltainen hyvis, näytelmässä huumepolisiin päällikkö Hammar, kääntyy pahikseksi. Juuri tätä ei kuitenkaan näytelmässä esitetä.

2. Tarinan hahmoista kiinnostavampi kuin Hammar on vankilassa 12 vuotta istunut rikollispomo Mikkola, joka vapauduttuaan horjahtelee aikeissaan, palatako rikolliselle uralle. Mutta hänenkin muutoksensa ja valintansa jää selityksittä. Rikosproosaan tällainen selittelemättömyys sopisi, vaan ei näyttämölle.

3. Mikkolaa esittää Antti Reini, jonka karismaattisen synkkä hahmo esiintyy aivan eri rekisterissä kuin muut ”Päällikön” hahmot. Ilmeisesti tällainen 'synkkä yksinäinen' on ainoa rikosfilmeistä tuttu hahmo, jonka voi noin vain siirtää teatterin lavalle. Reinin seurassa muut laukovat repliikkejään aivan liian nopeasti, tai huutavat, jotta Reinistä huokuva hiljaisuus ei pakottaisi heitä samaan rekisteriin. Jolloin näytelmä alkaisi näyttää parodialta.

4. Kieli jota rikolliset puhuvat ei ole katu-uskottavaa, muttei ihan teatterille ominaista kohosteista arkipuhettakaan. Diileri-Pauliinan korrekti sanankäyttö ("viheliäisessä maailmassa") on tarkoitettu osoittamaan, että hän olisi tarpeeksi fiksu pärjätäkseen muissakin töissä, mutta millään ei selitetä, miksi hän sitten tyytyy ääliön huumeparonin alaiseksi.

5. Huumeparoni Rantakaria esittävä Markus Ilkka Uolevi näyttää kaksikymppiseltä katurikolliselta, vaikka hänellä näytelmän perusteella on pitkä historia urallaan. Muutenkaan Rantakari ei ole järin uskottava eikä vähääkään pelottava kovan luokan rikollisena. Tämä ei ole näyttelijän vika, vaan epäjohdonmukaisen käsikirjoituksen oire. Ja kässärinsä oireita ei omaa tekstiään ohjannut Pasi Lampela ole viitsinyt korjailla.

6. Näytelmän kolme naishahmoa eivät tee elämällään muuta kuin odottavat ykkösmiehensä seuraavaa käyntiä: vaimo Hammaria, diileri huumepomoa, asianajaja Mervi palvomaansa rikollista. 

7. Näytelmä ei toimi näytelmän vaan kaksiosaisen tv-sarjan rakenteella: ensimmäinen jakso (ennen väliaikaa) näyttää, että Hammar alkaa tehdä laittomia diilejä rikollisten kanssa, toinen jakso, että vaimo ja KRP epäilevät Hammaria. Välillä Hammar juoksentelee pidätyksiin aseen kanssa, yksin, vaikka on huumeyksikön pomo.

8. Taas kerran pyssyt korvaavat selitykset sille, millainen VALTA yhdellä henkilöllä on toiseen. Tämä on halvin ja helpoin tapa välttää draaman tekemistä. 

9. Näytelmän kaikki naishahmot pudotetaan tarinasta ilman ajatustakaan siitä, mitä heidän elämänsä on Hammarin aiheuttaman tuhon jälkeen. 

10. Näytelmän viimeinen kohtaus jätetään täysin ilmaan jopa päähenkilön kohdalta, aivan kuin ennakoiden jatko-osaa. En ymmärrä mitä tällä halutaan sanoa. Absoluuttista kieltäytymistä draaman mahdollisuudestakaan?


En minä, tietenkään, oikeasti usko, että ”Päällikkö” olisi ironiaa. Pikemminkin se haiskahtaa nopeasti kyhätyltä yritykseltä rahastaa true crime -trendin kustannuksella, etenkin kun Satu Rämön dekkariin pohjautuva rikosdraama keräsi ilmeisen paljon huomiota samalle teatterille. 

Näytelmän käsiohjelmassa käsikirjoittaja-ohjaaja Lampela kuitenkin väittää, että hänen tavoitteensa on sama kuin edelliset 30 vuotta: ”luodata yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutuksia.” Mitään tuosta ”luotauksesta” en valitettavasti ”Päälliköstä” löytänyt. Jotain ohjauksesta ja paljon käsikirjoituksesta on jäänyt ilmeisesti puuttumaan.

No, lavastus oli sentään hieno.

Oliver Nasaretilainen -jupakan eteneminen kriisiviestimissä

 

Näin Oliver Nasaretilainen -jupakka
on edennyt:

Helmikuu
6.2. VT: Oliver Nasaretilainen erottui ”selvästi muista hakijoista” – sai roolipaikan
jumala-isänsä erikoisalalta
15.2. UT: Jahven poika sai halutun pestin – Vatikaani jousti vaatimuksissaan
18.2. UT: Asiakirjat paljastavat: Nämä kaksi ryöväriä hävisivät työnhaussa jumalan pojalle
19.2. Voitelevan teologian professori: Oliver Nasaretilaisen casting ei näytä hyvältä – ”Jos ei valita ihmistä, pitää olla hyvät perustelut”
19.2. CIA: Jahven poikaa kohdeltiin roolipaikan haussa samalla tavoin kuin toista hakijaa 2000 vuotta sitten
28.2. UT: Kuohunta jatkuu Jahven pojan ympärillä – peräti 8 miljardia kantelua

Maaliskuu
1.3. UT: ”Näyttää vitsiltä” – Uusi tieto Jahven pojan valinnasta puhuttaa
2.3. UT: Käänne Jahven pojan valintakohussa: konklaavi kuuli Banco di Santo Spiritoa
4.3. EU: Ratkaisiko tämä asia Oliver Nasaretilaisen harjoittelupaikan paaviksi? EU sai haltuunsa uuden version ilmestyskirjasta
16.3. FBI: Konklaavin salaiset viestit paljastavat: Oliver Nasaretilaiselle ja Robert Prevostille annettiin eri ohjeistus Vatikaanin castingiin
17.3. UT: Banco di Santo Spirito on valmis korjaamaan hakukäytäntöä Oliver Nasaretilaisen tapauksen vuoksi
17.3. VT: ”Pahalta näyttää” – näin uudestisyntyneet kommentoivat Vatikaanin toimintaa castingissa

Huhtikuu
17.4. UT: Näin Vatikaani arvioi Oliver Nasaretilaisen valintaa – ”Jumalallisen alkuperän huomiotta jättäminen olisi sekin syrjintää”
20.4. UT: Oliver Nasaretilainen julistetaan Aleksanteri II:ksi ja Vatikaani ostaa 30 hopearahalla kriisiviestimet

Taantumus (näytelmä)

Asta Honkamaa ja työryhmä: Taantumus: Esitys vapautumisesta
Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen opinnäyte
Ensi-ilta yliopiston Teatterimontussa 25.9. 2025

 

Kuva: Jonne Renvall

 

Vuoden vahvin teatterielämys tuli yllättäen takavasemmalta. 
Vai pitäisikö sanoa takaoikealta?

Vallankumousromantiikka, sellaisena kuin sitä ”Taantumus”-näytelmässä käytetään, on niin vanhanaikaista, että sellaisesta on vasemmisto kasvanut eroon jo 1970-luvulla. 

Taantumuksellisissa elokuvissa sellaista vastarinnan ja kapinallisten romantisointia edelleen näkee, mutta teatterin lavalla tämä tällainen estetiikka... rämäkkä katuhuora uhmaamassa kasvotonta sotilasta ja säveltäjä etsimässä kuoroinspiraatiota merestä...  tuntuu enää… no, raikkaan nostalgiselta! 

Onhan kyseessä Tampereen yliopiston Teatterimonttu, miltei kuin taistolaisen hengen hyvin tuuletettu krypta.

Mutta se, mikä tämän näytelmän Isoksi Elämykseksi tekee, on yhdeksän näyttelijän tasaisen varma yhteispeli. Kaikki tukevat tiiviisti toisiaan kohtauksissa, jotka tyhjällä näyttämöllä vaativat vakavahkon romantiikan säilyttävää intensiteettiä ja tilanteentajua. Lisäksi ryhmästä löytyy uskomattoman luontevia laulajia, joten Theodorakiksen vanhat hengennostatuslaulut soivat kirkkaasti kuin juuri keksittyinä.


”Taantumuksen” tarina on vaihtoehtohistoria Kekkoslovakiasta ja hieman Tampereesta, joskin mansehtava lokalisointi on päälle liimatun oloista ja pelkästään komiikkaa tuottavaa. Toinen viitekehys on Neuvosto-Viro, tuttu malli Kekkoslovakian kuvitelmille. Käsiohjelman mukaan näyttelijäopiskelijat ovat käyneet Virossa tutkimassa millaista oli elää neuvostodiktatuurin alla, mutta onneksi kyseinen historian kehys ei naulaa tarinaa eikä kerrontaa yhteen tulkintaan ennen kuin aivan näytelmän lopussa. 

Ja lopetus onkin sitten järisyttävän typerä ja lapsellinen. Aivan kuin olisi päätetty ottaa kaikki irti vallankumousromantiikasta ja sitten ilmoittaa että se olikin vain pahaa unta.

En tätä esitystä enkä sen sisältöä poliittiseksi sanoisi, siis.
Yhteiskunnalliseksi kyllä, mutta silläkin kriteerillä turvallisen helpoksi, yhtä kohteettomaksi kuin 1970-luvun muistelu.

Kuva: Jonne Renvall

Se, miten paljon nuorten näyttelijöiden yhteistyö merkitsee, kompensoi ohjauksen joitakin hölmöyksiä, kuten tuon kolminkertaisesti itseään dekonstruoivan lopetuksen. Heikkouksiksi moisia kohtia ei voi nimittää, kun ohjaajana on Esa Kirkkopellon kaltainen, pitkän linjan tavoitetietoinen konkari. 

Kamalasti floppaavan lopetuksen lisäksi täysin perustelemattomilta tuntuivat dialogia katkaisevat näyttelijöiden vääntymiset vahamaisiin asentoihin. Väliajalla salakuunneltujen kommenttien perusteella moinen vääntelehtiminen ärsytti muitakin katsojia. 

Kai dystopian ahdistavuudesta pursuavaa epämukavuutta olisi voinut ilmaista jotenkin temaattisemminkin? 

Hieman helpon perinteisiltä tuntuivat puolestaan ne otteet ja uhkailut, joilla poliisivaltion vartijat käsittelivät siviilejä. Ne eivät sopineet siihen, miten omaperäisin, fiktion oikeuksilla poimituin ideoin dramatisoitiin dystopiaa, alkaen siitä että jäätelötötteröt ovat "Taantumuksen" vaihtoehtohistoriassa tavoitelluinta ylellisyyttä… Miksi sitten pyssyä pitää esittää pyssyllä ja univormua univormulla?


Yleisöä oli katsomo lähes täynnään, vaikka kyse oli päivänäytöksestä (30.9.2025), ja selvästikin sellaista väkeä, joka tiesi mitä juuri NÄTYltä odottaa.

Vuosikausiin en ole viitsinyt mennä katsomaan mitään NÄTYn esityksiä, koska niitä on aina mainostettu 'projekteina' tai 'tutkimuksina' eikä näytelminä. Mutta ”Taantumus” on parasta tahattoman perinteistä näytelmää mitä olen Montussa nähnyt, vaikkei draamaltaan kekseliäintä tai – varsinkaan – spefinä asianmukaisen vieraannuttavaa. 

Opinnäytteen laudatur-tasoisesta suorituksesta onnittelut näyttelijöille.

Antiikin Kreikan tragedia (näytelmä)

Tukkateatteri: Antiikin Kreikan tragedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaarlo Kankaanpää 
Ensi-ilta 19.9. 2025

 

Tampereen teatterielämässä tällainen klassikkotekstien sovitus kuin "Antiikin Kreikan tragedia" on niin harvinaista herkkua, että menin pikaisesti katsomaan sitä olettaen näytelmän esitysten olevan pian loppuunmyytyjä. Mutta tavallisen keskiviikkoillan esityksessä (24.9.) laskin yleisöä olevan vain kuutisentoista eli Tukkateatterin laajennettu katsomo ei ollut edes puolillaan.

Olisiko sitten niin, että näytelmän nimi kuulostaa kuivakkaalta luennolta eikä kerää yleisöä edes Tampereella, vaikka tätä joskus väitetään teatterikaupungiksi? 

Ohjauksena ja varsinkin sovituksena Kaarlo Kankaanpään teos edustaa kuitenkin parasta harrastajateatteria mitä kentältä löytyy.

Ihan niin timanttisen tiivis ja tarkka ei esitys ollut kuin millaisen käsityksen siitä sai elokuussa nähdyissä demoissa. Kun kolme antiikin klassikkotarinaa on sekä tiivistetty että modernisoitu harrastajavoimin puolen tunnin näytelmiksi, tyylin yhtenäisyydestä on pakko antaa periksi joiltakin osin. Materiaalina näytelmiin on käytetty ainakin Sofokleeta ja Euripideeta, mutta  käsiohjelmassa kiitoksen saavat kaikki muutkin "antiikin runoilijat".

Tuloksena ei siis ole ihan kauttaaltaan tragediaa, mikä on monessa kohtaa hyväkin asia. Arkiset torailut ja nykypäivään pudottavat sutkaukset ("Saatanan tunarit!") keventävät tunnelmaa. Ainoa ärsyttävän tietoinen tyylirike oli näyttämökuvan pohjustaminen kauppojen muovikasseilla, joita alkukohtauksen näyttelijät jättävät lavalle muistuttamaan siitä, miten maanläheisiä ja lähellä nykypäivää tarinat ovat. 

Myös valaistuksen tasainen yksipuolisuus ihmetytti. Mieleen ei jäänyt muuta tunnelmanrakennusta kuin savukoneen jatkuvat tuprutus ja "Medeiassa" nähty, sinänsä turhalta tuntunut myrkynkeittokohtaus maagisiksi korostetuilla maljoilla.

Näytelmän tarkkaan mitoitetut 130 minuuttia menivät joka tapauksessa notkeasti, mikä on jo itsessään hieno suositus tälle "trilogia näytelmän hinnalla" -esitykselle. 

Tragedian modernisaation onnistuneisuutta ehdin ajatella vasta väliajoilla, joita näytelmässä on kaksi. Ohjaajan tekemät juonnot ovat, muuten, nekin yllättävän olennainen osa katsojien orientoimista modernisoidun klassikon ilmapiiriin, arvon osoitus tragedialle ja silti itseironinen oikeassa mittasuhteessa. Onnistuneisuutta ajattelin kolmella kriteerillä:

PAATOS – Kokonaisuuden kolmesta näytelmästä pidin eniten "Antigonesta", ehkä siksikin, että sen juoni on niin eriskummallisen yksinkertainen (nainen haluaa haudata taistelussa kuolleen veljensä vastoin hallitsijan käskyä) ja silti siitä oli saatu irti sävyjä tragedialle tärkeän paatoksen ilmaisemiseen. Kokonaisuuden alaotsikko "kolme satua ihmisestä" pätee parhaiten Antigoneen; kansansatujen päähenkilöissä on samaa ehdottomuutta kuin tragedioissa. Tosin jos draamaan kuuluu henkilöhahmon muuttuminen, niin sellaistahan ei ainakaan tässä tulkinnassa nähdä. 

Toisaalta... hahmojen ja tarinan armottomuus sopii ehkä liiankin hyvin harrastajateatterilta odotettuun ilmapiiriin, karheuteen, särmikkyyteen. Vihan ja uhkan esittämiseen tulee hieman sellaista elokuvamaista poseerausta, silloinkin kun uhkaus lausutaan viivytetysti miltei kuiskaten. En yhtään tiedä, miten tällaista liiallista paatoksen kertymistä saisi tragediaa tehdessä sordinoitua, ilman, että mennään tragikomiikan puolelle. Kaipa dialogiin olisi pitänyt säästää pikkaisen enemmän alkutekstien runollisuutta. Nyt kohtauksissa tuntuivat töksähtäviltä suorasukaiset "Mene helvettiin!" "Niin menenkin" -uhkailut.

Näytelmää tukeva, Juha Loukkalahden tätä sovitusta varten säveltämä musiikki on tärkein elementti pehmentämään sekä töksäyttelyjä että tarinoiden sisällöstä huokuvaa paatosta. Välillä musiikin sävy tuntui kyllä liiankin elokuvamaiselta lilluttelulta, alleviivaukselta muutenkin rauhoitettuun kohtaukseen.

KUORO – Viimeisen vuoden aikana Tukkateatterilla olen nähnyt ja kuullut olleen (kun en ole kaikkea nähnyt) ohjauksia, joissa isokin joukko näyttelijöitä saadaan toimimaan ryhmänä teatterin pienellä kamarinäyttämöllä. Koska uusia harrastajia on jatkuvasti tuloillaan enemmän kuin projekteihin mahtuu, on tällainen ryhmäohjaaminen kullanarvoinen taito antaessaan mahdollisimman monille tilaisuuden kokeilla näyttelemistä. Tämä koreografian taju näkyy myös "Antiikin Kreikan tragediassa", jopa niin päin, että kahdeksan näyttelijän liike tuntuu paikoin määräänsä isommalta, silloin kun on tarve. Kuoron osuus toteutuu kohtauksen sisällön mukaan rytmitettynä vuoropuheluna taustalle jäävien näyttelijöiden ja etualalle nousevien päähenkilöiden välillä.

Pienessä näyttämötilassa tarkkaan valitut suunnanvalinnat ovat ammattiohjaajalle varmaankin yhtä arkista puuhaa kuin liikenteenohjaajalle ruuhka kuuden tien risteyksessä, mutta näin paljon liikettä en ole aiemmin nähnyt Tukkateatterin lavalla. Silti mikään ei tuntunut liioitellulta ja kiiruhtavalta – tai ehkä viimeisen näytelmän Medeia oli vähän liiankin levoton ja kiehnäävä juonittelunsa mielentilaa ilmaistessa...

Kuoron alati läsnäoleva toiminta kertojana ja kommentoijana vie kyllä tragedialta sitä tyylilajilleen välttämätöntä mysteerin tunnelmaa. Ehkä tätä mysteeriä ja monitulkintaisuutta palauttelemaan oli valittu näyttelijöiden yhtenäinen vaatetus, erilaisilla symbolisilla ihmishahmoilla kuvioidut t-paidat. Hyvä keksintö, vaikkei tarkoitus auennutkaan.

SANOMAN PAINOTUS – Erikoisin ratkaisu dramatisoinnissa oli tehty
kokonaisuuden aloittaneessa "Oidipuksessa" jakamalla nimihahmo kahdelle roolille. Odotin, että tämä valinta tulisi esille myös dialogissa, esimerkiksi muistutuksena Oidipuksen jakautuneisuudesta lapsuutensa säilyttäneeksi aikuiseksi, pikkuvanhan huomionkipeänä hallitsijana, joka sokaisee itsensä tajutessaan että väkivalta ja seksuaalisuus ovat kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja ihminen on paljon enemmän kuin sfinksin arvoituksissa piileviä abstraktioita. Mutta ei. 

Roolihahmon kahtiajako sopi tietysti siihen, miten kuoron kanssa käytiin vuoropuhelua, toistuhan ajatus kuorosta minän 'meisyytenä' myös "Antigonessa". Mutta sanoman painottaminen, siis se mitä tällä kertaa klassikkotarinasta haluttiin välittää, jäi "Oidipuksen" kohdalta avoimeksi. "Antigonessa" satutarina oli itsessään niin erikoinen, että se toimi kuin muistutus siitä, millaista ehdottomuutta ihmisissä piilee. Mitään kummempaa painotusta ei jäänyt kaipaamaan. 

"Medeia" taas oli näistä kolmesta sovituksesta itsessään muodollisesti täysipainoisin pienoisdraama ja sen nimiosa vahviten omalähtöistä näyttelemistä: edessäni istuva katsoja itki Medeian monologin herkistämänä. Sovituksen loppuratkaisu oli tragediaksi yllättävänkin sovitteleva, mutta pienoisnäytelmälle täydellinen, etenkin kun lopetus samalla sulki näytelmäkokonaisuuden tarinasta poimitulla ajatuksella: kauhean kostotarinan kuultuaan ihmiset muuttuvat pelästyksestä lempeiksi kysellen toisiltaan ettet kai sinä ole Medeia/Jason. 

Sanoma oli hupsun alleviivaava, ja silti välttämätön, paluuna arkeen, johon näyttelijätkin hahmoistaan palasivat pukiessaan alussa riisumansa tuulipusakat taas ylleen ja poistuessaan värien ja sävyjen todellisuuteen.

Mitään enempää Antiikin Kreikan tragediasta tragediana ei tarvinne avata. Tällaisenaankin kolmen klassikon selätys yhdellä sovituksella on taatusti tähtitapauksia niin Tampereen syksyssä kuin Tukkateatterin historiassa. Toivotaan, että Kaarlo Kankaanpäätä nähdään molemmissa lisää.