No Other Choice (elokuva)

 

Amerikkalaiseen rikosromaaniin perustuva korealainen jännärikomedia, joka on omistettu poliittisen elokuvan mestarille, kreikkalaiselle Costa-Gavrakselle?

Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin, vaikka miltään osin tämä No Other Choice (2025) ei ylitä lajiaineksiaan sellaiseksi klassikoksi, joita ohjaajansa uralta löytyy useitakin – kaikki yhtä nikotellen katsottavia, iljettävyyksillä pelaavan asenteensa ja suorasukaisen väkivaltansa vuoksi.

Mutta juonipitoiseksi elokuvaksi No Other Choice on poikkeuksellisen nokkela niin kuvakerrontansa monikerroksisuudessa kuin arvokkuutensa rippeillä elävien sivuhahmojen henkilöohjauksessa.

Ja vielä kun luulee nähneensä jo kaiken olennaisen siitä, mihin miehisen turhautumisen tematiikka saadaan liittymään pitkänpuoleisessa epilogissa, tulevat loppukrediittien alla kuvat, jotka antavatkin yllättäen uuden, ekologisen merkityksen kaikelle nähdylle.

Siinäpä saavutus, johon yleensä vain taidefilmit pystyvät. No, ei mikään tätä elokuvaa estä taidefilmiksi sanomastakaan kuin sen satunnaisen brutaali kuvasto, joka tuntuu täysin tarpeettomalta… mutta jota ohjaaja Chan-Wook Parkilta on totuttu odottamaan, tulkitsemaan sitä ehdottomuutta sikäläisen auteur-asenteen todisteeksi kuten monissa muissakin korealaisissa mediatuotteissa.

Suomalaiselle katsojalle elokuvassa on onneksi erityinen huvinsa vastapainona ylikekseliäänkin ehdottomalle kuvankäytölle: päähenkilö on kunnianimeltään "Vuoden Sellumies 2019" ja kaikki rikoksiin pakottava turmelus johtuu selluteollisuuden alasajosta Koreassa. Kovin tuttua?!? Kyllä suomalaisetkin voisivat tehdä tällaisen elokuvan. Jos vain löytyisi osaamista käsikirjoittamiseen, rohkeutta genreohjaamiseen ja rahoitusta oikeasti yhteiskunnalliseen fiktioon.

 

Ohjaaja Parkin uralla on myös suoranaisia floppeja, joista No Other Choice tuo lähiten mieleen omituisen lapsekkaan elokuvan I'm a Cyborg, But That's OK (2006), sekin ihmistyön ja arjen mekanisoitumista ironisoiva tarina. Nyt ironia ja musta tilannekomiikka pysyvät hyvin hallussa, epäilemättä täydellisen lainatarinan, Donald E. Westlaken romaanin (1997) varassa – paitsi nuo tarpeettoman tarkat kekkeröinnit ruumishuumorilla. Lisäksi, jos tätä vertaa Parkin ohjaukseen The Handmaiden (2016), tämän elokuvan romantiikka nojaa terveesti isoon teemaan eikä siinä ole mitään imellytettyä tai taidevoihkeella täytettyä silloinkaan, kun siihen olisi tarinan tarjoama tilaisuus.

Toisaalta, jos tätä elokuvaa vertaa Parkin uran tasapainoiseen jännitysromanssiin, Decision to Leave (2022), niin tämähän on suorastaan sävytön filmi, lähempänä sitä sellaista osoittelevaa allegoriaa, mistä pöljän helppo korealainen Parasite (2019) palkittiin jopa Oscarilla.

Silti, No Other Choice on sujuvaan lukuromaaniin rinnastuva, ainutkertaisen viihdyttävä ja lopulta ajatuksiakin herättävä elokuva, jännärinä lajinsa huippua, ja luultavasti vuoden 2025 ainoa teatterielokuva, jota voi pitää taiteensakin laadukkaana edustajana. 

Poliittista piilosanomaa sen sijaan on turha etsiskellä. Krediiteissä näkyvään omistukseen Costa-Gavrasille riittää ihan se, että hänen perheensä on ollut tuottajana, ja onhan C-G itse tehnyt romaanista edellisen filmisovituksen (Kirves / Le Couperet, 2005). Se jos mikä on pakko löytää ja nähdä.

 

 

 

 

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

• Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
• Vain kun tuulee
• Armohurma
• Unikaveri
• Partaveden perikunta
• Materian aika
• Nollakohdassa
• Jeesuksen neljä olomuotoa
• Byrokrathos manalassa
• Hissimusiikki ei kuole koskaan
• Kilimanjaron joulu
• Uusi Uljanov
• Ehkä tähtein tuolla puolen
• Lukijamatka
• NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 

”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.

 

 

 

 

 

Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (novellikokoelma)

 

Mariana Enriquez: Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le

Suom. Sari Selander 

312 S.

WSOY, 2025

 

 

Argentiinalainen Mariana Enriquez muuttui yhdellä romaanilla (2019) maailmankuuluksi "kulttikirjailijaksi" ja "gotiikan kuningattareksi". Siitä pitäen häneltä onkin odoteltu näyttöä maineen vahvistukseksi. Romaanin jälkeen on tullut julki kaksi novellikokoelmaa, mutta molemmat ovat kuin sormiharjoitelmia verrattuna romaaniin. 

Vähälle huomiolle on jäänyt, että Enriquez oli julkaissut kolme romaania ja yhden novellikokoelman jo ennen Yö kuuluu meille -romaanin nostattamaa mainetta. Enriquez'n kirjailijaprofiilille olennaisempaa onkin tämä toimittajamainen tuotteliaisuus ja aiheiden haravointi kuin romaanin edellyttämä maailmanrakennus tai syventyvä henkilöpsykologia.

Tuloksena on mukavan tiiviitä ja tapahtumiltaan olennaiseen keskittyviä tarinoita – vailla kuitenkaan sellaista kerronnallista kärjistystä ja elliptisyyttä kuin mitä taidenovellilta sietää odottaa.

Uusin novellikokoelma Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (alunp. 2024) on hyvin samanlainen, ja mielestäni liiankin samanlainen, kuin edelliset kaksi kokoelmaa. Edes kauhuproosana tarinat eivät ole aiheeltaan mieleenjääviä ja toisistaan erottuvia.

Kerronnan metodimaisuus toistuu tarinasta toiseen samanlaisena yhdistelmänä lakonista tunnustusta ja vapaamuotoista sosiologista raporttia: ”Asuntoloista liikkui turhan paljon juttuja, toisinaan väkivaltaisia, toisinaan paranormaaleja. Väitettiin esimerkiksi, että yksi hätämajoituspaikoista oli vanha diktatuurin aikainen kasarmi.”

Muodikasta kehokauhua on joissakin tarinoissa runsaasti, mikä varmaankin ylläpitää Enriquez'n mainetta kauhukirjailijana, vaikka groteskit ainekset eivät ole merkkejä todellisuuden murtumisesta, vaan pikemminkin väkivaltaisen arjen kammottavasta turruttavuudesta.

Yksittäinen sisällöltään erottuva tarina perustuu internetin urbaanilorena elävään tositapaukseen Elina Lam’in mysteerikuolemasta. Tämä Los Angelesiin sijoittuva tarina on nostettu kirjan niminovelliksi, mikä varmasti sopii kirjan ja kirjailijan markkinointiin maailmalla.

Kaupunkielämä ja latinokulttuuri havainnollistuvat tarinoissa reippaasti liioiteltuina, mutta ainoa tarinoita yhdistävä yliluonnollinen elementti on haamu.

Taannoisessa Southwest Review -lehden haastattelussa (2023) Enríquez selitti kiinnostustaan haamuihin ja perinteiseen goottikauhuun. Latinoamerikkalaisessa kirjallisuudessa goottikauhulle ei ole perinnettä, joten hän näkee tehtäväkseen 'kääntää' sitä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Hänen kotikielessään espanjassa ei ole vastaavuutta edes kummittelulle. Lähimmätkin termit "embrujado" ja "encantado" tarkoittavat kirottua ja lumottua.

Ehkä Enriquez’n kokeilut novellin parissa luovat sitten perustan latinoamerikkalaiselle goottikauhulle. Mutta käännöskirjallisuuden toivoisi etsivän ennemmin uusia ääniä kuin tarjoavan kokoelma kerrallaan kirjailijan harjoitelmia – eteläisen eksotiikan varjolla.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025  

 

 

Edeltävät Enriquez-arviot:

 

Sängyssä tupakoimisen vaarat (2024) 

 

Yö kuuluu meille (2023) 

 

Kun aurinko kuoli (romaani)

 

Yan Lianke: Kun aurinko kuoli

Suom. Riina Vuokko

381 s.

WSOY, 2025

 

 

Kiinalaisen Yan Lianken romaani on niin lähellä kansantarinan polveilevaa ja vapaasti fabuloivaa kerrontaa kuin taideromaanin keinoin voi vaikutelman luoda. Tyyli ohjaa silti tulkintaa: kyse on paljosta muustakin kuin vuorokauden mittaisesta kauhutarinasta, jossa kiinalainen kylänväki tulee hulluksi ja alkaa tappaa toisiaan. Eikä aurinko enää nouse.

Kiinalainen spefi on välittynyt länsimaihin lähinnä emigranttikirjailijoiden teoksista. Niihin myös Yanin romaani Kun aurinko kuoli (alunp. 2015) tavallaan lukeutuu. Vaikka Yan asuu Kiinassa, kirja on jouduttu julkaisemaan Taiwanissa, koska sen tarinaa voidaan tulkita vertauskuvana kommunistisen järjestelmän tyranniasta ja sen aiheuttamasta moraalisesta rappiosta.

Yan itsekin on tarinassa mukana, mutta niin itseironisena hahmona, että romaanin tunnelma keventyy tämän alter egon ansiosta.

Kirjan varsinainen kertojahahmo on teini-ikäinen poika, Niannian, joka kuvailee myötäelävän tarkasti niin henkilöiden erikoiset taustat kuin apokalyptisen yön väkivaltaisuudet.

Tarinan maanläheisille karmeuksille saadaan henkilökohtainen kehystys sillä, että Niannianin suku elää menestyvän hautausbisneksen varassa. Vanhemmat tekevät työkseen hautausrihkamaa ja enolla on krematorio, jossa seudun vainajat on tuhkattava, jotta maaperää säästyisi viljelyyn. Perheen isä kantaa häpeää siitä, että on takavuosina ilmiantanut perheitä, jotka ovat yrittäneet kuopata vainajansa.

Koko seutukuntaa tuntuu piinaavan rikosten, häpeän ja syyllisyyden taakka. Yliluonnollisena epidemiana alkava unissakävely on kirjan maailmassa luonteva seuraus. Kyläläiset eivät pelkästään kävele, vaan riehuvat loputtomassa yössä kuin arkiminästään vapautuneina. Kirjailijan alter ego on ainoa, jolle muutos on eduksi: hän vapautuu luomislukosta huomatessaan voivansa kirjoittaa unessaan.

Yksittäiset rikokset kumuloituvat joukkohulluudeksi, viranomainen perustaa ”taivaallisen valtakunnan”. Krematoriosta ostetusta ruumisöljystä tulee apokalypsin avainsymboli ja lopulta fantasiallinen ratkaisu kylän pelastamiselle.

 

 

Kirjan ensipainoksen kansikuva (2015)

Mikään helppo lukuromaani Yanin kirja ei kumminkaan ole. Oppimatonta kertojaa jäljittelevä tyyli kertaa olennaiset asiat kahdesti tai kolmesti. Lisäksi kirjassa toistetaan samoja kuvailuja kuin todisteeksi epätodellisen toteutumisesta: ”Yön suuri katastrofi oli vasta juuri alkanut. Ihmiskunta oli juuri vasta vajonnut unissakävelyyn. Sekasorto oli juuri vasta vallannut maan, sen kylät ja kaupungit.” 

Moinen tyyli luo kyllä tunnelmaa. Se saattaisi jankkaavuudessaan toimia silti paremmin äänikirjana kuin lukuromaanina. Kiittää täytyy kääntäjää, joka on lauserakenteita varioiden saanut toistoon sointia ja sisältöä korostavaa vivahteikkuutta.

Kirjan saamissa kritiikeissä on korostettu tarinan allegorisuutta ja piilopoliittista sanomaa, mutta romaani on paljon rikkaampi symboliikaltaan ja villimpi tapahtumiltaan kuin mitä allegoriat tapaavat olla. Käännöksen kansikuvakin on suorastaan vastakohta sisällölle, joka pursuaa makaaberin koomisia tilanteita. Kirjailija itse on nimittänyt tyyliään ”mytorealismiksi”. Kyllä se hyvin kelpaisi maagisenkin realismin alle.

Kun aurinko kuoli on kuluneen kirjavuoden yllättävin ja omaperäisin spefi-teos, joka elvyttää kenen tahansa uteliaisuuden fantisoivan proosan mahdollisuuksiin. Jos kaikki poliittinen proosa olisi tällaista, en muuta lukisi.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025 

 

Tulkoon kauhu (runo pimeydelle)

Perinteitä noudattaen on tänään 21.12. taas aika kirjoittaa ylistysruno Pimeyden Herralle... tällä kertaa P. Simojokea mukaillen, sävel lienee jo trad.

 

TULKOON KAUHU 

Yllytän tulta, hengitän savun,
Tutuksi tullut on tunnottomuus.
Suuni on turta, haipuu mun taju,
Kuolema kaiken on suuri mahdollisuus.

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
Pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
Olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Tahtoisin heittää taiteenkin tuhkaan,
Unohtaa kiireen ja romun rahoittajan.
Demonin jointti järkeä uhkaa,
Tuo yksi kauhu sai aikaan euforian.

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
Pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
Olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Muinaisen suuren jos tahdot näyttää,
Mädännys' avaa ja kohtaat Azathothan.
Et etsi turhaan, voit kuollutta käyttää,
Syödä voit miehen ja parrun parittoman

Kauhu on taas, kiemurtaa nyt,
Käärme on meille tänä yönä syntynyt.
Käyköön kiusa kansoille maan,
pääsköön oudot onkaloistaan:
Tuskan tietäen ruoskaa pintaan,
olkoon kauhu loppumaton.

Juostessa taas ammukset soi,
Jossakin äiti lasta liemeen viipaloi.
Tulkoon lahti todellinen,
Olkoon alku harrastuksen.
Tulkoon raivo ihmisrintaan,
Silloin sielu kuonaamme on.

Kissani Jugoslavia (näytelmä)

 

Tampereen Työväen Teatteri: Kissani Jugoslavia
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta 23.10. 2025 (nähty 20.12. 2025)

 

Kuva: Kari Sunnari

Kissani Jugoslavian sovitus toi mieleen sen vanhan pilapiirroksen elokuvanäytännöstä, jossa valkokankaalle heijastuu romaanin tekstisivu ja katsomassa mies huokaa vaimolle, että sentään filmi on uskollinen kirjalle. 

Jos samaa sanoisi tästä TTT:n näytelmäsovituksesta, niin syyllistyisi taidetta rehellisempään sarkasmiin. Suurin osa näytelmästä koostuu kertojaäänistä, jotka vain puheellistavat saman mitä romaanista löytyy: äidin tarina 1970-luvun Jugoslaviasta ja pojan tarina maahanmuuttajaperheen lapsesta Suomessa. Paljon puhetta, niukasti draamaa. 

Vasta 7. kohtauksessa (numerot näkyvät taustakankaalla) mukaan tuleva häijy kissahahmo tuottaa "varsinaista" näyttelemistä ja pitää pojan osuudet liikkeessä ensimmäisen näytöksen loppuun; äiti sen sijaan vain jatkaa jutusteluaan. Näytelmän etääntymistä yleisöstä, ohentumista valtavan paperilavasteen ja siihen projisoitujen mustemerkintöjen väliin, korosti entisestäänkin näyttelijöiden mikittäminen ja repliikkien tasapaksuuntuminen kaiuttimissa.

Kuva: Kari Sunnari

Toisella puoliajalla näytelmään saadaan viimein toimintaakin, kun äidin ja pojan tarinat tuodaan yhteen. He esiintyvät samoissa kohtauksissa kerratessaan millaista on ollut elämä Suomessa pakolaisena. 

Tarinassa itsessään vain ei ole mitään erityistä, miksi juuri näitä kokemuksia pitäisi kertoa. Perheen isä on väkivaltainen ja turhautunut, poika käy Kosovossa ja elää rohkeammin (=seksikohtaus) kuin kotimaassa uskaltaisi, mutta kaikki tämä vain todetaan ilman johdattelua siihen, miten kaikki tapahtunut vaikuttaa päähenkilön, pojan, seuraaviin vaiheisiin. 

Ensimmäisen puoliajan paperikääreeltä näyttänyt lavaste on toisella puoliajalla vaihtunut ilmavampaan, edelleenkin isoon taustascreeniin luottavaan lavastukseen. Mutta vieläkin näyttelijät tuntuvat esittävän KIRJALLISIA hahmoja eikä DRAAMALLISIA hahmoja. Kun poika sanoo ”Äiti, kerro isästä”, kuulostaa se persoonattomalta sitaatilta eikä miltään sellaiselta mikä olisi teatterirepliikki missään tyylilajissa. 

Esityksen sulkeutuneen maailman rikkoo vain isän monologi, jossa tämä puhuttelee suoraan yleisöä. Hän heittää jopa täsmärepliikin ”kuolema popsii ihmisen kuin karamellin” ja suuntaa sen eturiviin tarkalleen sille kohtaa, missä vieressäni istuva herra rapistelee karamellirasiaa ja kännykkäänsä (”Pete Sylliläisten alumneista”). 

Hyvähyvä, näyttelijät olivat näyttämöllä siis ihan oikeasti hereillä, vaikka vaikuttivat äänikirjan kaksiulotteisilta kuultokuvilta...


Yleisöltä näytelmä sai lopuksi pitkät aplodit, en ymmärrä miksi. Gay-kehitystarinan oletetusta ainutlaatuisuudesta? Vilpittömän lempeästä läsnäolosta jolla kasvavaa kirjailijahahmoa esittänyt päänäyttelijä (Saska Pulkkinen) sai hehkua muuten lihattoman paperisessa näytelmässä?

Minulle Kissani Jugoslavia oli vuoden tylsin ja tarpeettomin näytelmä. Lisäksi se osaltaan todisti, ettei Työväen Teatterissa tehdä teatteritaidetta minun, ja tuskinpa työväenkään, makuun. Siitä ekan näytöksen kissasta pidin ja alkuperäisestä Pajtim Statovcin romaanistakin pidin, mutta mitään syytä ei ole, miksi jokainen hyvä kirja kääntyisi hyväsi näytelmäksi.

 

Aiempia arvioitani TTT:n näytelmistä:

"Yksi halusta, toinen rakkaudesta" (2016) 

"Kaksi paavia" (2021)

"Tuolit" (2022) 

"Lehman-trilogia" (2022)

"Saituri" (2023) 

"Frida" (2024)

Nouvelle Vague (elokuva)

 
Onhan se somaa, että suurmies-elokuvia tehdään muistakin kuin sotapäälliköistä, mutta Nouvelle Vague (2025) ei imelyydessään paljoakaan eroa muista Hollywoodin elämäkertakuorrutteista. 

Ja kun amerikkalainen elokuva yrittää tekeytyä kunnianosoitukseksi filmihulluudelle, on syytä kulauttaa pastis pohjaan ja kysyä, miksi juuri nyt tällainen dokufiktio on tehty? Koska elokuva taiteena tekee kuolemaa vieläkin hitaammin ja tylsemmin (=pikselöidymmin) kuin mitä kukaan 1950-luvulla olisi osannut ennustaa? 

Eivät tällaisia ruumiinvalvojaisia voi olettaa arvofilmiksi kuin Hesarin ns. kriitikot, jotka antoivat tälle elokuvalle viisi tähteä. 

Richard Linklater menee pankkiin nauramaan. Hänen viekkaan hiottu, pienin viittein dokumenttia muistuttava mustavalkoinen elokuvansa ei edes käsittele lupaamaansa aihetta, ranskalaista Uutta Aaltoa, vaan oman legendansa ylitse elänyttä ohjaajagurua, Jean-Luc Godardia ja hänen esikoispitkän elokuvansa työstämistä vuonna 1959. 

Veikkaisin, että Godard itse olisi inhonnut tätä tällaista hiottua jenkkikuvitelmaa työstään ja taiteestaan. 

Monin paikoin tulos näyttää ja kuulostaa (dialogissaan) yhtä kepeän viihdyttävältä kuin jos kyseessä olisi Woody Allenin ”Midnight in Paris II”: ranskalaisuuden kaikki kliseet löytyvät somasti tupakansavun ja jatsi-scoren lävitse nostalgisoituina. 

Jokainen kuvaan pistäytyvä Uuden Aallon tekijänimi on merkitty filmille nimiplanssilla ja sukupolven herrojen keskinäiset kehut varmistavat, että heidän arvonsa tulevat alleviivatuiksi. Naiset ovat sihteereitä, ”tähtösiä”, laulajia ja meikkaajia, mikä osaltaan tukee helpoimmin myytävää kuvitelmaa mies-ohjaajista taiteilijoiden veroisina auteureina. Poikkeuksia ovat leikkaajat ja Agnès Varda, jonka hahmo nähdään elokuvassa ehkä kaksi sekuntia.
 

Kaltaiselleni frankofiilille filmihullullekin leffassa riittää ahmittavaa höttödialogista välittämättä, niin paljon mukaan on mahdutettu viihdyttävää triviaa Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan (À bout de souffle, 1960) filmauksista. Suurmies Godard (Guillaume Marbeck) itse on nössöksi tyypitelty sitaattikone, miestähti Belmondo aidon oloinen veijarihahmo, naistähti Seberg amerikkalaisittain rennon tyttömäinen stara. 


Henkilögalleria on laaja ja kulmikkaan introverteista hahmoista koottu, kukin vastaten kolmeviikkoisen kuvausprojektin liepeillä pyörinyttä ammattilaista. Viisi tähteä kuuluisi castaajalle, ei käsikirjoittajalle tai ohjaajalle. Kaikki henkilöhahmot elokuva esittelee samanarvoisina, vaikka antaa eniten tilaa suurille ohjaajanimille. 

On niin tavattoman helppoa lumoutua siitä, miltä NÄYTTÄÄ kun Truffaut, Godard ja Chabrol istuvat samassa pöydässä tupakoiden ja jutustellen mahdollisista elokuvistaan, että dialogin helppous ei haittaa.  

Tähän metaelokuvaan verrattuna David Fincherin Mank (2020) oli peräti syvällinen henkilökuvaus, vaikken siitä erityisemmin pitänyt. Nouvelle Vaguesta taas on väistämätöntä pitää, niin kuin mistä tahansa muustakin Linklaterin elokuvasta. Sitä toista katsomiskertaa ne eivät kumminkaan kestä, minkä taas Mank kestää. No, kolmatta ehkei kumminkaan. Myös ranskalaisen Godard-irroittelun Redoubtable (2017) olen nähnyt, mutta jostain syystä se ei jättänyt muistikuvia. Pitäisi katsoa uudelleen ihan siksi. 

Toki jos Nouvelle Vague herättää katsojissa uuden tai ensikertalaisen kiinnostuksen nähdä Godardin elokuvia, on se täyttänyt tarkoituksensa. Ensikertalainen voi kyllä ällistyä siitä, ettei tulos näytäkään yhtä kepeän runolliselta kuin mitä Linklaterin dokudraama antaa ymmärtää. Linklaterin elokuvahan loppuu tasan samaan hetkeen kuin sen käsittelemä kuvausprojektikin, ikään kuin filmitaiteessa myyttinen ARTISTISUUS toteutuisi vain siellä, mitä me yleisöt emme koskaan näe: kuvauspaikalla elämää suurempien tähtinäyttelijöiden seurassa.

Eilen Suomen ensi-iltaan tuli toinenkin filmihistoriaa käsittelevä dokudraama, Marian totuus (2024), joka kertoo Viimeinen tango Pariisissa -elokuvan (1972) filmauksista. Mitähän ajatuksia eurooppalaisista äijäohjaajista herättäisi, jos näitä kahta elokuvaa näytettäisiin kahtia jaetulla valkokankaalla yhtä aikaa?

Yksityiselämä (elokuva)

 

Fiktion maailmat pysyisivät tasapainossa, jos ranskalaiset keskittyisivät romansseihin ja amerikkalaiset dekkareihin. Mutta aina toisinaan joku on keksivinään ranskalaisen metadekkarin tai amerikkalaisen eroottisen romanssin. Tuloksena on melkoista genrerosollia.

Niin kuin tämä ranskalainen metadekkari Yksityiselämä (Vie Privée, 2025). 

Se on niin freudilainen otsanrypistely murhamysteerinä etteivät elokuvan tekijät tunnu itsekään tietävän, mitä tällä kaikella haluttiin sanoa murhamysteerien ja kerroksittaisten identiteettien viehätyksestä. 

Luultavasti ei mitään. Tehtiin vain elokuva, jossa on ensin roppakaupalla vihjeitä osoittamassa rikoksen ratkaisuun ja sitten ne osoittavatkin päähenkilön hermostuneeseen, monella tapaa jakautuneeseen persoonaan. Lopussa annetaan yksi yleinen selitys outoihin tapahtumiin, mutta monet selittämättömät juonenlangat törröttävät edelleen kokonaisuudesta. Erityisen avoimeksi jätetään se, kuinka harhainen päähenkilö lopulta olikaan. Hypnoosi ja sielunvaellus käyvät yhtä vakaviksi juonenlangoiksi kuin aihetodisteiden keräily Ikäneiti Etsivä -tyyliin.
 

Yksityiselämää on mainostettu sillä, että amerikkalainen genredenne Jodie Foster tekee täyden ranskankielisen roolin. Fosterin tähti-imagoonkin elokuvan mysteeri saataisiin liitettyä, vaan tarina ja kerronta ovat aivan liian konventionaalisia sellaiseen syventyäkseen. Niinpä Foster onkin oikeastaan pienin syy katsoa tämä elokuva.

Perusteltua sentään on se, että hahmo on amerikkalais-ranskalainen, kulttuuriympäristöstä toiseen siirtynyt, kotiutumaton psykiatri. Työssään hän ei välitä kuunnella mitä ihmiset sanovat, joten ammattiempaatikkona hänelle kehittyy ammattitauti, jatkuvasti kyyneleitä vuotava silmä. Tästä tautikohtuksesta tarina lähtee näppärästi liikkeelle ja vain sivuaa potilaan kuolemantapausta, kunnes terapeutille tulvii lisää vihjeitä, ettei kuolemantapaus ollutkaan luonnollinen. 

Daniel Auteuil ja Mathieu Amalric käyvät tekemässä pienet miesroolit, edellinen nallemaisena ex-aviomiehenä ja jälkimmäinen särmikkäänä epäiltynä, mutta draaman aineksiin ei kumpaakaan käytetä kuten voisi olettaa. Jopa Irène Jacob pistäytyy pieneen rooliin ja sekin käy niin nopeaan, ettei häntä edes tunnista.

Melkoista tuhlausta tämä Yksityiselämä siis kaikkineen on, vailla mitään sellaista älyllistä tai pariisilaista paikallissävytystä, jota ranskalaiselta elokuvalta voisi odottaa edes viihteen merkeissä. 

Elokuvan loppupuolella muutaman sekunnin takaperin pyörivä takauma New Yorkista, samoin kuin esimerkiksi sellon toistuva sijoittelu, vihjaavat että jotain freudilaisittain syvempääkin olisi kaiken aikaa tekeillä päähenkilössä. Omaan makuuni aivan liian pinnallisesti. Brian de Palma teki tämän sortin mysteereitä niin paljon paljon paremmin, ja kietaisi sen vielä dekkarimaiseen pakettiin. Yksityiselämässä ranskalaiset paloittelevat dekkarin kuin makkaran ja toteavat, että mitään ei sisältä löytynytkään. No ei kai, jos ei mitään sinne ensin laita!

Niinpä tällaisen metadekkarin ainoa käyttötapa olisi  metakatsomossa: arvuutella kumppanilta mikä hänen tulkintansa on siitä, mitä todella tapahtui. 

Ohjaaja Rebecca Zlotowskilta olen aiemmin nähnyt vain kesäromanssin Grand Central (2013).  Sen rosoisessa realismissa mikään ei ollut lähelläkään tämän Yksityiselämän hoipertelevaa psykodramaa. Sitä suosittelen milloin tahansa, tätä uusinta en kellekään.

 

Kaninkolon asukit (näytelmä)

 

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán
Ensi-ilta 11.9. 2025 (nähty 13.12. 2025)

 

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt niin perinteisellä tavalla muodotonta näytelmää kuin ”Kaninkolon asukit”. Ensimmäinen näytös esittää kymmenkunta toisistaan erilleen jäävä syytä ja kohtausta, miksi lapsuus menee pieleen. Toinen näytös esittää kaksi seurausta tästä pieleen menneestä lapsuudesta: äidin ja lapsen.

Kuulostaa perinteisen selkeältä tarinankerronnalta. Sitä se olisikin, proosana. Mutta kun näytelmästä puuttuu draama, siitä puuttuu sydän ja aivot. Keuhkoiksi, rytmin antajaksi, riittävät onneksi vahvat näyttelijät.

On aivan selvää, ettei noin erikoista rakenneratkaisua kymmenestä syystä ja kahdesta seurauksesta uskallettaisi kokeilla minkään muun kertomustyypin kohdalla kuin kehityskertomuksen. Aivan kuin lapsuus olisi hahmonrakennuksen testialusta, jonka yhteydessä voi kokeilla monenlaisia tarinanpalasia, ja vetää siitä kaikesta aiheen julkisesta arvosta muistuttava johtopäätös, ilman mitään kummempaa psykologista johdattelua. Tai draamallista, varsinkaan.

 

Teemana näytelmän kahta puoliskoa yhdistää yksinäisten ihmisten paranoidisuus. Äidin paranoidisuus tekee lapsestakin yksinäisen, minkä vuoksi hän on herkkä luottamaan mitä omituisimpiin pihapiiriään sivuaviin ihmisluonteisiin. 

Näitä pelottavan koomisia luonteita esittää Eeva Mäkinen sellaisella äänellä ja vimmalla, että huoneteatterin kokoisella näyttämöllä riittäisi hieman pienempikin. Mutta sopiihan se vimmaisuus siihen, että kaikki nähdään lapsen subjektiivisesta näkökulmasta. Lasta esittävän Eeva Kaiholan esitys on täynnä energiaa sekin, milloinkaan silti liioittelematta; aina hänkin liikkuu ääni ja ajatus edellä. Sivumennen sanoen: Mäkisen viileä uhkaavuus toi mieleen Mackenzie Davisin, joka on yksi todella harvoista viime vuosien filminäyttelijöistä, joita kannattaa seurata. Ammattinäyttelijälle tuollainen energian tason tarkka säätely on varmasti arkinen asia, mutta harvoin siihen saa kiinnittää näin tarkasti huomiota, jolloin syy voi olla myös näyttelijän oman habituksen hyvästä itsetuntemuksesta. 

Hyvin voisi kuvitella, että näytelmä on tälle toisiaan täydentävälle näyttelijäkaksikolle kirjoitettu: toinen Eeva täynnä samanlaista kylmää karismaa kuin yleensä vain kolkon pitkillä näyttelijöillä, toinen täynnä lämmintä uteliaisuutta, josta kakkosnäytöksen kohtauksessa vilautetaan hetken aikaa karmeamman paranoian aluetta (politiikkaa!) kuin mitä äitihahmossa on ehditty nähdä. 

Vuosiin en ollut käynyt teatteri Jurkassa, joten nautin paljon myös siitä teatteritempusta, että todellisuuden ja sosiaalihuollon tunkeutuessa paranoidisten ihmisten arkeen takaseinän ovi avataan suoraan iltahämäräiselle Helsingin kadulle. Harmi kyllä, temppu toistetaan kakkosnäytöksessä, mutta nyt ilman selvää temaattista perustelua. Niinpä kohtauksesta jää täysin väärä fiilis, että ovi jätetään vertauskuvallisesti auki, koska käsikirjoittaja ei ole keksinyt miten elämäntarinan tässä tapauksessa sulkisi, puhumattakaan siitä, että hän olisi joutunut päättäämään millainen tragedia tässä olikaan draamana kyseessä - tai ajattelemaan, että tarvitaanko draamaa laisinkaan, kun paranoidi proleäiti on klikkivarma aihe millä koukuttaa hesalaista keskiluokkaa.

Eniten minua tekstissä ärsytti se, miten levälleen se jätti näytelmän kuvitteellisen tilan. Näin kai uskalletaan tehdä silloin, kun näyttämö itsessään on erityisen pieni ja intiimi? Korvataan hahmojen ajattelua ja kuvittelua ohjaavat suunnat esitystilan kahdella suunnalla, kohti yleisöä tai ovea. Alkukohtauksessa lapsi selittää, että talo sijaitsee syvällä metsässä, mutta mikään muissa kohtauksissa ei vastaa tätä kuvausta eikä uusiakaan vihjeitä hahmojen omimmasta tilasta anneta. Ollaan vähän kuin maaseudulla, mutta samalla täysin abstraktissa lapsuuden tilassa, jota jälkikäteen sisustetaan proosallisesti survivalisti-sanastolla. 

Oma kiinnostukseni näytelmään heräsi siitä, että aiheiden luvattiin käsittelevän maailmanlopun odottajia ja salaliittoteorian pinttämiä ihmisluonteita, mutta kumpaakaan aihetta ei näytelmässä ole kuin lehtiuutisista tuttujen oireiden verran. Ne draamalle olennaiset syyt olisivat syvemmällä eikä niitä muunneta draamaksi ennen kuin kakkosnäytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa viranomainen sekä suostuttelee että uhkailee paranoidiäitiä. Liian myöhään, liian vähän.

Kaisa Lundánin käsikirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä en muista aiemmin nähneeni, enkä tämän Kaninkolo-koosteen nähtyäni niistä kiinnostu... Mutta teatteri Jurkan huoneteatterista kyllä. Näyttämön likeisyydellä yleisöön, kaikki 7x7 metrin koppiin suljettuina, on uskomattoman maaginen vaikutus, ikään kuin vuosien jälkeen kokisi taas teatterin teatterina eikä kurkistuslaatikkotelkkarina.