253 s.
Gummerus, 2026
2000-luvun sovitukset kansanperinteestä ovat olleet kotimaisen spefin tähtitapauksia. Johanna Sinisalon peikkoromaani (2000), Sari Peltoniemen Hirvi (2001) ja Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2020) ovat antaneet vahvan mallin siitä, miten monella tapaa kansanperinnettä voi kierrättää fantasian aineksiksi.
Teosten erilaisuudesta huolimatta 2000-luvun perinnesovituksissa toistuu kaksi samanlaista rakenneratkaisua: joko kansanperinteestä tutut yliluonnolliset ainekset häiritsevät tuttua reaalimaailmaa tai sitten kansanperinteen myytit sovitetaan osaksi historiaa.
Jussi Moilan romaani Kalevala: Kullervon tarina edustaa kolmatta vaihtoehtoa: paluuta lönnrotilaiseen, konstruoituun perinnemaailmaan. Kyseessä on sovitus viime vuonna valmistuneen elokuvan käsikirjoituksesta. Romaanin nimiölehdellä tekijöiksi kreditoidaan myös käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila.
Antti J. Jokisen ohjaama elokuva sai kotimaisessa teatterilevityksessä yli satatuhatta katsojaa, menestyksen, jollaisesta kotimainen proosa voi vain haaveilla. Elokuvan pateettinen ihmiskuvaus yhdistettynä halvasti toteutettuun visioon kokonaisen heimon elämästä kielivät kuitenkin siitä, että tuotannosta puuttui näkemys millaista genreteosta oikein oltiinkaan tekemässä. Historiallista eeposta vai henkilöpitoista seikkailufilmiä?
Elokuvan epäonnistuminen lajityyppien sekoituksena ei näy mitenkään Moilan romaaniversiossa. Elokuvan jättämiin odotuksiin nähden kyseessä on yllättävän laadukas, perinneainekset modernisoivaan hahmotulkintaan yhdistävä tarina. Kullervon yliluonnolliset voimat kuvataan vaivattomasti osana hänen luonnettaan.
Muita Kalevalan myyttihahmoja ei kirjassa tavata kuin Kullervo ja Ilmarinen, kilpailevina patriarkkoina Kalervo ja Untamo. Pahantahtoisin osapuoli on tietäjä Wäinö, ”demiurgiksi” kutsuttu. Pahin vastus Kullervolle on tietysti hänen oma luonteensa.
Koska
Kullervon tarina on pienoiseepos Kalevalan sisällä, sen erottaminen sankaritragediaksi
muista myyteistä irralleen on aivan perusteltua. Näinhän Tolkienkin
kierrätti Kullervon tarinaa omissa varhaisissa tyylikokeiluissaan (1914–1915).
Tässä Moilan ja kumppaneiden versiossa Kullervon hurjapäistä luonnetta on selitetty epävarmuudella, jota hän tuntee kasvatti-isän, Untamon hoivissa. Untamo on romaanin ainoa sympaattinen hahmo hänen yrittäessään pelastaa Kullervon. Joutuessaan vastuuseen demonisesti puuhastelevasta nuorukaisesta hän on traagisempi hahmo kuin Kullervo itse. Kenties tässä näkyy Moilan tausta näytelmäkirjailijana.
Elokuvan tavoin isiltä perityt miekat ovat romaanissakin keskeisessä osassa. Toimintaa ja taisteluita on sen verran kuin suomalaisella nakkikioskilla öiseen aikaan, mikä takaa tarinoinnin realismin. Mitään eeppistä jylhyyttä ei tähän myyttitulkintaan kerry. Moila käyttää kertojaäänessä paikoin kalevalaista soinnuttelua, mutta täysin luontevalta se ei kuulosta.
Enemmän pidin siitä, miten Kullervosta itsestään tehdään kertojahahmo hänen istuessaan venäläisten vankikuopassa ja jutellessaan kosken kuohujen kanssa. Moilalla on silmää hahmon kehittymisessä olennaisille yksityiskohdille, kuten sille, että Kullervo alkaa kuulla miekkojen puhuvan vasta joutuessaan hylkäämään kasvattikotinsa.
Romaanin luonnonläheinen ja keskiaikaisen Suomen historiaa huomioiva ympäristökuvaus ovat lähellä Mikko Kamulan massiivista Metsän kansa -saagaa (2017–). Myös Kamula on tulkinnut Kalevalan myyttejä muinaiskansan mielenliikkeiden heijastumina, joskin hänen kirjoissaan pääosassa on tarinamaailma itsessään.
Kotimaisen fantasian kannalta rohkaisevaa on se, että Moilan ja Kamulan samoin kuin Niilo Seväsen tuoreella keskiaikafantasialla on sama julkaisija, Gummerus. Siinäpä jylhä kärkijoukko Suomen vanhimmalle kustantamolle.
Markku Soikkeli
Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2026 arvosteluna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti