Mökkijakso ei ole meille kirjoittavaa elämäntapaa viettäville lomaa perinteisessä mielessä. Mutta mökki on niin erillään arjesta, että siellä elää erillään kalenteriajasta. Juuri siksi mökiltä lähteminen tuntuu aina kamalan surulliselta: paluulta ODOTTAMISEEN PAKOTTAVAAN kalenteriaikaan – siitäkin huolimatta, että lopetin kalenterin käytön jo vuosia sitten ja luotan sähköpostissa näkyviin viesteihin niiden muistuttaessa lähiaikojen muutamista sovituista menoista. Vähänkin kauemmaksi jotain tapaamista sopiessa täytyy vain luottaa siihen, että on hyvin pieni todennäköisyys osua jonkin muun asian kanssa kalendaarisesti päällekkäin.
Kalenteriaika tarkoittaa lisää sotauutisia, lisää dediksiä, lisää hoidettavia laskuja, lisää lääkärivarauksia, lisää lisättävää vähän kaikkeen mahdolliseen. Mökkiaika taas on minimalismia: tulta puihin, vettä kahviin, unta kaaliin.
Syksyn vesiensulkemismatka on yhä vuoden murheellisin mökkireissu. Vedet suljettua ja putket irroiteltua on peruuttamattomasti irroittanut itsensä vesikesästä. Jos ei sitä muuten tajuaisi, niin viimeistään siitä ironiasta, että taivaalta syöksee armottomia kuuroja kylmää sadetta. Yhä uudestaan tämä täytyy todistaa todeksi.
Jostain syystä keväällä vesien avaaminen ei tunnu yhtä isosti riemukkaalta, vaan putkien liittäminen pikemminkin korostaa sitä, miten pienin elein me toiskätiset kaupunkilaiset asetamme itsemme keskelle maaseutua, miten riippuvaisia olemme bussista ja rengaskassissa raahatuista ruoista.
Matkalla mökille sitä aina kuvittelee, mitä kaikkea ehtisi rauhassa lukea metsän suojassa. Mutta sopivien kirjojen osuminen kohdalle on aivan tuurissaan. Kuopion kirjaston kierrätyshyllystä löysin Kilven Tamaran ja tajusin, etten ole koskaan lukenut sitä kokonaan. Mökillä kirjan hotkaisi päivässä ja se oli aivan muuta kuin muistin, ja myös aivan muuta millainen maine siitä on kirjallisuushistoriaan pesiytynyt. Eroottisena(kin) romaanina se sijoittuu enemmän hartioiden kuin jalkojen väliin, vaikka tuo suomierotiikan rehabilitointi oli se syy, miksi kirja tarttui kierrätyksestä.
Oma matkakirja on spefinovellien kokoelma Multiverses (2024). Huomasin sen Åconissa Rosebudin pöydässä, mutta laitoin sen verkkokaupan tilaukseen pari euroa halvemmalla. Anteeksi, Rosebud, mutta Helsingin yliopisto sanoi, että näin saa tehdä. Ja parempihan se on vihoitella jälkikäteen verkkokaupalle miten paskan kirjan myivät. Kokoelmassa on useita nimekkäitä kirjoittajia, mutta heistä esimerkiksi Ian McDonaldin novelli on aivan luvattoman tyhjänpäiväinen 'lupsakka katastrofi' -jutustelu. Multiverse-idean käytöstä kokoelma antaa kyllä monipuolisen käsityksen, mutta huijaa hieman siinäkin, kun osastoksi vaihtuukin yhtäkkiä vaihtoehtoiset historiat. Sillä puolella Ken Liun novelli on ehta genretarina, mutta ei sekään ole juuri hänelle ominaista älykköproosaa. Kaikessa haiskahtaa vetävän idean ympärille koottu pikaruokapuhvetti. Eikä ihme: multiversumi on ideana vähän kuin puhvetti. Kokenutkin kirjailija saattaa suhtautua siihen ensisijaisesti vitsinä.
Mutta kalenteriajan ulkopuolelle päästyä multiversumin kaleidoskooppimainen näkökulma olisi ollut parasta millä päänsä puhdistaa. Nyt sai tyytyä saunaan ja puhdistumiseen rantaviivalla, joka vetäytyy yhä kauemmaksi kohti kesäversumia.
