Tukkateatteri: Antiikin Kreikan tragedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaarlo Kankaanpää
Ensi-ilta 19.9. 2025
Tampereen teatterielämässä tällainen klassikkotekstien sovitus kuin "Antiikin Kreikan tragedia" on niin harvinaista herkkua, että menin pikaisesti katsomaan sitä olettaen näytelmän esitysten olevan pian loppuunmyytyjä. Mutta tavallisen keskiviikkoillan esityksessä (24.9.) laskin yleisöä olevan vain kuutisentoista eli Tukkateatterin laajennettu katsomo ei ollut edes puolillaan.
Olisiko sitten niin, että näytelmän nimi kuulostaa kuivakkaalta luennolta eikä kerää yleisöä edes Tampereella, vaikka tätä joskus väitetään teatterikaupungiksi?
Ohjauksena ja varsinkin sovituksena Kaarlo Kankaanpään teos edustaa kuitenkin parasta harrastajateatteria mitä kentältä löytyy.
Ihan niin timanttisen tiivis ja tarkka ei esitys ollut kuin millaisen käsityksen siitä sai elokuussa nähdyissä demoissa. Kun kolme antiikin klassikkotarinaa on sekä tiivistetty että modernisoitu harrastajavoimin puolen tunnin näytelmiksi, tyylin yhtenäisyydestä on pakko antaa periksi joiltakin osin. Materiaalina näytelmiin on käytetty ainakin Sofokleeta ja Euripideeta, mutta käsiohjelmassa kiitoksen saavat kaikki muutkin "antiikin runoilijat".
Tuloksena ei siis ole ihan kauttaaltaan tragediaa, mikä on monessa kohtaa hyväkin asia. Arkiset torailut ja nykypäivään pudottavat sutkaukset ("Saatanan tunarit!") keventävät tunnelmaa. Ainoa ärsyttävän tietoinen tyylirike oli näyttämökuvan pohjustaminen kauppojen muovikasseilla, joita alkukohtauksen näyttelijät jättävät lavalle muistuttamaan siitä, miten maanläheisiä ja lähellä nykypäivää tarinat ovat.
Myös valaistuksen tasainen yksipuolisuus ihmetytti. Mieleen ei jäänyt muuta tunnelmanrakennusta kuin savukoneen jatkuvat tuprutus ja "Medeiassa" nähty, sinänsä turhalta tuntunut myrkynkeittokohtaus maagisiksi korostetuilla maljoilla.
Näytelmän tarkkaan mitoitetut 130 minuuttia menivät joka tapauksessa notkeasti, mikä on jo itsessään hieno suositus tälle "trilogia näytelmän hinnalla" -esitykselle.
Tragedian modernisaation onnistuneisuutta ehdin ajatella vasta väliajoilla, joita näytelmässä on kaksi. Ohjaajan tekemät juonnot ovat, muuten, nekin yllättävän olennainen osa katsojien orientoimista modernisoidun klassikon ilmapiiriin, arvon osoitus tragedialle ja silti itseironinen oikeassa mittasuhteessa. Onnistuneisuutta ajattelin kolmella kriteerillä:
PAATOS – Kokonaisuuden kolmesta näytelmästä pidin eniten "Antigonesta", ehkä siksikin, että sen juoni on niin eriskummallisen yksinkertainen (nainen haluaa haudata taistelussa kuolleen veljensä vastoin hallitsijan käskyä) ja silti siitä oli saatu irti sävyjä tragedialle tärkeän paatoksen ilmaisemiseen. Kokonaisuuden alaotsikko "kolme satua ihmisestä" pätee parhaiten Antigoneen; kansansatujen päähenkilöissä on samaa ehdottomuutta kuin tragedioissa. Tosin jos draamaan kuuluu henkilöhahmon muuttuminen, niin sellaistahan ei ainakaan tässä tulkinnassa nähdä.
Toisaalta... hahmojen ja tarinan armottomuus sopii ehkä liiankin hyvin harrastajateatterilta odotettuun ilmapiiriin, karheuteen, särmikkyyteen. Vihan ja uhkan esittämiseen tulee hieman sellaista elokuvamaista poseerausta, silloinkin kun uhkaus lausutaan viivytetysti miltei kuiskaten. En yhtään tiedä, miten tällaista liiallista paatoksen kertymistä saisi tragediaa tehdessä sordinoitua, ilman, että mennään tragikomiikan puolelle. Kaipa dialogiin olisi pitänyt säästää pikkaisen enemmän alkutekstien runollisuutta. Nyt kohtauksissa tuntuivat töksähtäviltä suorasukaiset "Mene helvettiin!" "Niin menenkin" -uhkailut.
Näytelmää tukeva, Juha Loukkalahden tätä sovitusta varten säveltämä musiikki on tärkein elementti pehmentämään sekä töksäyttelyjä että tarinoiden sisällöstä huokuvaa paatosta. Välillä musiikin sävy tuntui kyllä liiankin elokuvamaiselta lilluttelulta, alleviivaukselta muutenkin rauhoitettuun kohtaukseen.
KUORO – Viimeisen vuoden aikana Tukkateatterilla olen nähnyt ja kuullut olleen (kun en ole kaikkea nähnyt) ohjauksia, joissa isokin joukko näyttelijöitä saadaan toimimaan ryhmänä teatterin pienellä kamarinäyttämöllä. Koska uusia harrastajia on jatkuvasti tuloillaan enemmän kuin projekteihin mahtuu, on tällainen ryhmäohjaaminen kullanarvoinen taito antaessaan mahdollisimman monille tilaisuuden kokeilla näyttelemistä. Tämä koreografian taju näkyy myös "Antiikin Kreikan tragediassa", jopa niin päin, että kahdeksan näyttelijän liike tuntuu paikoin määräänsä isommalta, silloin kun on tarve. Kuoron osuus toteutuu kohtauksen sisällön mukaan rytmitettynä vuoropuheluna taustalle jäävien näyttelijöiden ja etualalle nousevien päähenkilöiden välillä.
Pienessä näyttämötilassa tarkkaan valitut suunnanvalinnat ovat ammattiohjaajalle varmaankin yhtä arkista puuhaa kuin liikenteenohjaajalle ruuhka kuuden tien risteyksessä, mutta näin paljon liikettä en ole aiemmin nähnyt Tukkateatterin lavalla. Silti mikään ei tuntunut liioitellulta ja kiiruhtavalta – tai ehkä viimeisen näytelmän Medeia oli vähän liiankin levoton ja kiehnäävä juonittelunsa mielentilaa ilmaistessa...
Kuoron alati läsnäoleva toiminta kertojana ja kommentoijana vie kyllä tragedialta sitä tyylilajilleen välttämätöntä mysteerin tunnelmaa. Ehkä tätä mysteeriä ja monitulkintaisuutta palauttelemaan oli valittu näyttelijöiden yhtenäinen vaatetus, erilaisilla symbolisilla ihmishahmoilla kuvioidut t-paidat. Hyvä keksintö, vaikkei tarkoitus auennutkaan.
kokonaisuuden aloittaneessa "Oidipuksessa" jakamalla nimihahmo kahdelle roolille. Odotin, että tämä valinta tulisi esille myös dialogissa, esimerkiksi muistutuksena Oidipuksen jakautuneisuudesta lapsuutensa säilyttäneeksi aikuiseksi, pikkuvanhan huomionkipeänä hallitsijana, joka sokaisee itsensä tajutessaan että väkivalta ja seksuaalisuus ovat kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja ihminen on paljon enemmän kuin sfinksin arvoituksissa piileviä abstraktioita. Mutta ei.
Roolihahmon kahtiajako sopi tietysti siihen, miten kuoron kanssa käytiin vuoropuhelua, toistuhan ajatus kuorosta minän 'meisyytenä' myös "Antigonessa". Mutta sanoman painottaminen, siis se mitä tällä kertaa klassikkotarinasta haluttiin välittää, jäi "Oidipuksen" kohdalta avoimeksi. "Antigonessa" satutarina oli itsessään niin erikoinen, että se toimi kuin muistutus siitä, millaista ehdottomuutta ihmisissä piilee. Mitään kummempaa painotusta ei jäänyt kaipaamaan.
"Medeia" taas oli näistä kolmesta sovituksesta itsessään muodollisesti täysipainoisin pienoisdraama ja sen nimiosa vahviten omalähtöistä näyttelemistä: edessäni istuva katsoja itki Medeian monologin herkistämänä. Sovituksen loppuratkaisu oli tragediaksi yllättävänkin sovitteleva, mutta pienoisnäytelmälle täydellinen, etenkin kun lopetus samalla sulki näytelmäkokonaisuuden tarinasta poimitulla ajatuksella: kauhean kostotarinan kuultuaan ihmiset muuttuvat pelästyksestä lempeiksi kysellen toisiltaan ettet kai sinä ole Medeia/Jason.
Sanoma oli hupsun alleviivaava, ja silti välttämätön, paluuna arkeen, johon näyttelijätkin hahmoistaan palasivat pukiessaan alussa riisumansa tuulipusakat taas ylleen ja poistuessaan värien ja sävyjen todellisuuteen.
Mitään enempää Antiikin Kreikan tragediasta tragediana ei tarvinne avata. Tällaisenaankin kolmen klassikon selätys yhdellä sovituksella on taatusti tähtitapauksia niin Tampereen syksyssä kuin Tukkateatterin historiassa. Toivotaan, että Kaarlo Kankaanpäätä nähdään molemmissa lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti