- Eikö valtavirtaromansseja tarvitse enää käsikirjoittaa, vaan copypastetaan zoom-keskusteluja dialogiksi?
- Eikö indie-filmejä enää tehdä tai tuoda Suomeen saakka, kun levityksessä tyydytään ylikansallista einestä muistuttaviin kevytfilmeihin?
- Eikö tällaisissa einestuotteissa emootiot voisi muutenkin jo korvata emojeilla?
- Eikö mitään muuta Aasian maata keksitä genrefilmien turvalliseksi eksotiikkabonukseksi kuin Etelä-Korea?
Romanssigenrellä menee surkeasti, jos aikuisille eivät tee romansseja enää muut kuin suomalaiset ja korealaiset. Britit keskittyvät seksiin ja ranskalaiset avioliittoihin, italialaiset muotiin, saksalaiset historiaan, jenkit vakuumipakattuihin supersankareihin.
Ikävä tulee New Yorkiin
sijoittuvia 1980-luvun aitoamerikkalaisia rom-comeja, joissa dialogi oli kuin
dildotappelu sovituskopissa ja rakastavaiset eläviä seksuaalisia
olentoja eivätkä korealaisia kiiltokuvia höpisemässä edellisistä elämistä (="Past Lives").
Ehkä Past Lives
-elokuvan myymiseen identiteettiherkille filmimarkkinoille on
riittänyt, että se sivuaa ohjaajansa Celine Songin omaa elämää,
emigranttiutta kanadankorealaisena.
Päähenkilöiden
taustoittaminen näytelmäkirjailijaksi (kuten Song) ja insinööriksi
(kuten miljardi korealaista amerikkalaisessa mielikuvituksessa) on
ainakin riittänyt romassin pitimiksi. Muuta motiivia heillä ei ole
rakkaudelleenkaan kuin olla joku jollekin jossakin. Katsomossa moni toivoo myös. Olevansa ihan jossakin muualla.
Se, että romanssifilmi ei läpäise
edes Bechdel-testiä, ei nykypäivänä ilmeisesti haitanne ketään, kunhan tarinassa on monikulttuurista vibaaa, joka pyhittää kaiken elottoman
parisuhteilun, älyttömän henkilötyypittelyn ja särmättömään
turistiromanssiin kuuluvan kuvankäytön.
Näyttelijät ovat kyllä
sympaattisia. Jaksuhaleja heille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti