Herbert: Dyynin lapset (romaani)

 

Frank Herbert: Dyynin lapset

Suom. Natasha Vilokkinen
586 s.
2023, WSOY

Käsitellessään galaktisia valtakamppailuja avaruusooppera luiskahtaa mieluusti fantasiasta tuttuihin yksinkertaistuksiin. Vanhaa imperiumia ei kumoa poliittinen liike, vaan jokin heimo tai järjestö. Tunnetuin esimerkki tällaisesta anakronistisesta politiikasta löytyy Frank Herbertin Dyyni-romaanisarjasta (1965–1985). Sarjalle nimensä antaneessa ensimmäisessä romaanissa, avaruusoopperan ylivoimaisessa klassikossa, universumin hallinto ratkaistaan huumemarkkinoilla, joista päättää uudeksi keisariksi kohoava uskonnollinen heimopäällikkö.

Dyyni oli aikoinaan huikea menestysteos. Maailmanrakennus perustui avaruusoopperan parhaille piirteille, dynastioiden hovijuonille ja armottomille planeettakohtaisille kulttuureille, joihin valtiaidenkin oli sopeuduttava.

Jälkikäteen on hämmästyttävää huomata, miten vähän Dyynissä ollaan varsinaisesti avaruudessa, tähtilaivastojen taisteluista puhumattakaan. Avaruudellisuus on korvattu esoteerisella hippimystiikalla. Dyyni-planeetalta kerätty, tähtinavigaation tarvitsema rohto on toki verraton metafora. Öljyn sijaan harvinainen huume on ratkaisu armeijoiden mobilisaatioon.

Herbert jatkoi ensimmäisen romaanin tarinaa väkinäisessä Dyynin messiaassa (1969; suom. 1987). Tarina hyppäsi jälleen ylitse parhaalta juoniainekselta tuntuvat galaktiset taistelut. Alkuteoksen sankari Paul Atreides oli nyt sekä hiekkaplaneetan uskonnollinen päämies että uskonsotureillaan galaktisen vallan vakiinnuttanut keisari. Taaskaan tarinassa ei vaivauduttu avaruuteen. Kirja keskittyi matriarkaaliseen uskontoon, pääosaan nousi Paulin rinnalla hallitseva sisar Alia.

Dyynin messias ei menestynyt ensimmäisen romaanin tavoin, ei alkukielellä eikä suomeksi.

Seuraavan jatko-osan suomennosta, Dyynin lapsia, piti odottaa tähän syksyyn saakka. Uudesta suomennoksesta saamme kiittää uusia filmisovituksia. Dyyni-elokuvan maaliskuussa 2024 ilmestyvä jälkiosa tulee olemaan taatusti vuoden puhutuimpia tapauksia.

Odotukset kolmannen Dyyni-kirjan suomennoksesta eivät olleet yhtä korkeat kuin elokuvan kohdalla. Romaani osoittautui sentään paremmaksi ja paksummaksi kuin välinäytökseltä tuntunut kakkososa. Uudet päähenkilöt, Paulin lapset Leto ja Ghanima, ovat Dyynin valtaistuinpelissä uusia toiminnallisia hahmoja. 

Silti kirja ei ole lähelläkään ensimmäisen romaanin juonivetoisuutta ja maailmoja törmäyttävää mittakaavaa. On odotettava sivulle 230 saakka päästäkseen edes ensimmäiseen pieneen toimintakohtaukseen.

Vaikka Dyynin lapset on julkaistu vuonna 1976, se on – edeltävien romaanien tavoin – lähempänä avaruusoopperan alkuaikoja kuin tietotekniikan, avaruusohjelman ja robottien innostamia 1970-luvun scifi-tarinoita. Tietokoneiden puuttuminen on Dyyni-sarjassa selitetty niitä kohtaan tunnetulla universaalilla epäluulolla ja lähitaisteluiden tarpeellisuus sillä, että suojausjärjestelmien läpi ei pääse muutoin kuin atomiaseilla.  

Dyynin messiaassa yksittäisen ”atomiliekinheittimen” leimahdus riitti muuttamaan juonen ja päähenkilöt. Myös Dyynin lapsissa scifille ominainen teknobabble sekoittuu häiritsevän arkiseen rupatteluun: ”Sisäaavikon taikauskoinen rupusakki pelkää ekologista transformaatiota”, tokaisee valtiatar Alia. Alkuteoksessa sama repliikki ei ole ihan yhtä kömpelö kuin suomeksi: "The superstitious riffraff of the Inner Desert fear the ecological transformation."

Alkuperäisen Dyynin tarinassa tuntuivat 1960-luvun kuuma radikalismi ja kylmä politiikka. Suurvaltojen konflikti oli dramatisoitu Lähi-Idän kriisialuetta muistuttavalle aavikkoplaneetalle. Jatko-osissa politiikka on korvattu uskonnollisella mystiikalla. Sekä Bene Gesserit -papittarilla että hiekkamadon rohdossa jalostuneilla päähenkilöillä on kyky ennustaa tulevaa. Suurin osa Dyynin messiaasta ja Dyynin lapsista pyörii toiminnan sijaan keskusteluissa siitä, miten ennustusten tulisi täyttyä. Loputtoman tylsiäkin moiset dialogit ovat, vailla oikeiden kuningasdraamojen hienostunutta julmuutta.

Viittauksia Maan historiaan on hieman enemmän, mutta vieläkään ei selitetä, miten arabiavoittoinen sanasto ja islamia muistuttava uskonto kytkeytyvät meidän maailmaamme vai onko kyseessä jonkinlainen rinnakkaismaailma. Jihadiksi nimetystä uskonsodasta intoilu tuo kirjan eetoksen jopa vastenmielisen lähelle nykypäivää.

Hyvän fantasian lailla Dyynin lapsissa on kyllä aivan omanlaistaan kammottavaa taikuutta. Rohtohuumeen ansiosta Paulin sisarella ja lapsilla on käytössään edeltävien sukulaistensa muistot. Seksuaalisuus, aatelinen velvollisuudentunto ja demoninen luonne voivat possessoida elävän ruumiin vainajan luonteella. Näin Herbert kierrättää kirjaansa jo kertaalleen kuolleeksi uskottuja henkilöhahmoja. Päähenkilö Paul kokee hänkin eräänlaisen inkarnaation, jonka aitoutta arvuutellaan läpi romaanin.

Silkkaa fantasiaa edustaa myös aavikkomaailman hirviö, lohikäärmeen sijalla maailmaa hallitseva hiekkamato. Vaikka Dyyni-sarjaa on kehuttu ekologisen scifin varhaiseksi edustajaksi, sen koko habitaatti on dramatisoitu yhdeksi lajiksi, jättimäiseksi hiekkamadoksi. Mitään uutta ja kiinnostavaa ei maailmasta saada tältäkään osin enää irti.

Dyynin lapset luettuaan ei pahemmin piittaa enää siitä, vieläkö lisää Herbert-suomennoksia on luvassa. Niiden sijaan toivoisi kustantajien aktivoituvan uudemman ja scifistisemmän avaruusoopperan kääntämiseen.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 4/2023