KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



perjantai 28. tammikuuta 2022

Annette (elokuvahko)

 

Elokuvamusikaalit edellyttävät katsojilta emotionaalista omistautumista fiktion sävelletylle maailmalle. Visuaalisesti laskelmoiduimmat ja musiikiltaan rutiinimaisimmat kohtaukset voivat nekin viihdyttää, jos elokuva pystyy pitämään kiinni taikamaailmansa tiiviydestä. Ja silloin kun musikaali epäonnistuu laskelmoinnissaan, tuloksena on "Catsin" (2019) kaltainen jättimäinen floppi.

Miksi Leos Carax'n "Annette" (2021) ei ole flopannut yhtä raskaasti, se on arvoitus. "Annette" on yhtä pitkä kuin pitkästyttäväkin, musiikiltaan keskinkertainen vailla yhtäkään hitiksi kelpaavaa laulua, ja täysin ilman tanssinumeroita tai soolot huipentavaa dramatiikkaa. Se ei ole hauska edes siinä, miten epähauska se pyrkii paikoin olemaan.

Kaiken lisäksi "Annetten" miespääosassa on Adam Driver, puolet ajasta bodattu yläruumis paljaana. Liekö elokuvaa, jota Driver ei pystyisi jäädyttämään? Etenkin kun hän ryhtyy sen tuottajaksi egoprojektinsa varmistaakseen? Driverista pitävät katsojat ehkä arvostavat  sukupolvi-indien jäykän kalskeaa olemusta ja haukkamaisen synkkiä kasvoja, mutta "Annette" olisi tarkoitus olla tarina värisyttävän polttavasta intohimosta... eloton kukkoilija pääosassaan?

Kuten loputtoman monissa romanssifilmeissä myös tässäkin naisnäyttelijän, Marion Cotillardin tehtäväksi jää ilmaista pariskunnan keskinäiset tunteet, niin ilmeillään kuin seksikohtauksissa valkokankaan leveydeltä hohtavalla vartalollaan. Driver esittää puolestaan Henry-nimistä standup-koomikkoa, jota ihmiset tulevat katsomaan saadakseen kokea annoksen aitoa vihaa ja itseinhoa. Elokuvan ideana on kärjistää Henryn hahmo toksiseksi koomikoksi, joka on kyllästynyt jopa kyllästymisen esittämiseen. Täysin irrallaan elokuvan jatkumosta Henry ja hänen vaimonsa, Cotillardin näyttelemä oopperatähti, laulavat välillä toisilleen miten paljon he toisiaan rakastavatkaan.

Toinen puolisko yli kaksituntista elokuvaa keskittyy pariskunnan lapsityttäreen, Annetteen, joka perii äidiltään ihmeellisen laulukyvyn. Annette on toteutettu nukkeanimaationa jonka ei pitäisi lainkaan toimia suhteellisen realistisesti lavastetun ympäristön kanssa, mutta pelastaa musikaalin taikuudesta sen vähän mitä on pelastettavissa, etenkin loppukohtaus, jota edes toljottava Driver ei pysty pakastamaan.

Jo Carax'n "Holy Motors" (2012) oli tarkoitus olla testamentti filmitaiteelle, metaelokuva johon Carax kierrätti kaikkien edeltävien filmiensä ideoita. Samaa metakuvissa harhailua ja rokkihenkistä summittaista uhoa on "Annettessa". S&S:n arvostelu kehtasi verrata elokuvaa jopa Carax'n viimeiseen kelvolliseen filmiin, "Pont-Neufin rakastavaisiin" (1991). Muuta yhteistä näissä elokuvissa ei kuitenkaan ole kuin naisruumiin tirkistely ja tyylilajin tarkoitukseton hypähtely rokkivideosta oopperamaisen mahtipontiseen lavastukseen.

Miten ranskalainen harras ilottomuus ja amerikkalainen pakkohauskuus ovat löytäneet toisensa tällaisessa "Annetten" kaltaisessa projektissa on varmasti kiinnostavampi tarina kuin mikään mitä "Annette" itsessään tarjoaa. Omassa genressään sen ainoa saavutus lienee se, että ensi kertaa musikaalin historiassa kuullaan duetto kesken suuseksin. Vaan tokkopa sentään Oscar-gaalassa.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti