KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



maanantai 21. kesäkuuta 2021

Digipaastossa luettua 7.-20.6.

 

Mökkijaksosta tuli erikoinen digipaasto aivan aikomatta, kun kuutisen vuotta sitten lainattu tablet lakkasi toimimasta jo matkalla mökille ja menetimme nettiyhteydet.  Olimme yhden viikon lapsen kännykästään jakaman kaistan varassa, silloin harvoin kun hän tuli aitasta mökin puolelle ja suostui hidastamaan laitekumppaninsa nettiyhteyttä vanhempiensa hyväksi. Toinen viikko sujui täysin ilman sähköposteja ja googlesälää.

Oli siis aikaa lukea oikeasti ja uppoutuneemmin kuin yleensä, vaikka mökki muutenkin on ollut parhaan lukurauhan paikka. Periaatteessa. 

Jälkikäteen tajusin, että luettua tuli vain neljä kirjaa, ja rajallisen valikoiman elokuvia sen sijaan tuli katsottua melkoisesti, sen sijaan, että työläppäriä olisi käyttänyt edes pitkien tietotekstien editoimiseen jos lyhytproosa kerran tuntuu turhauttavalta. Kirjojen ja elokuvien ohessa tuli sentään luettua pino kirjaston kierrätyshyllystä löydettyjä London Review of Books -lehtiä. Metsämökin retriittioloissa LRB:takin voi ahmia kuin mullikkabladettia, jopa huussissa istuessa.


Ohuin ja täsmällisin valinta lomakirjaksi oli Simenonin Pikku mies Arkangelista (1962), jonka olin itseäni onnitellen löytänyt huuto.netistä kun ei sitä edes paikalliset kirjastot tarjonneet. Mutta ei kirja niin harvinainen taidakaan olla, koska vähitellen tajusin lukeneeni sen aiemminkin, ilmeisesti jostain muualta kuin mökin laajasta Simenon-kokoelmasta. Kirja sinänsä on toisenkin lukemisen arvoinen, vaikken sitä Simenonin parhaisiin laskisi - vaan pikemminkin todisteeksi ettei Simenonin kaltaiselta kirjailijalta voi valita yhtä teosta muiden ylitse (paitsi upea Pääministeri) vaan hänen suuruutensa on tekstimaailmassa, jonka hahmot ja paikat ovat niin monella tapaa varioituvia ja samalla ihmeellisen tiiviisti ilmaistuja. Nyt ei sitten 'arvostetuista' Simenon-teoksista ole  lukematta enää kuin Monsieur Monde -romaani (1946) jota ilmeisestikään ei ole koskaan suomennettu eikä sen saaminen englanniksikaan näytä helpolta. Paitsi sähkökirjana. Siihen kai on taivuttava.

 

Paksuin lomakirjoista oli Alastair Reynoldsin eeposmainen Ilmestysten avaruus (2000). Sen tunsin ja muistin hyvin entuudestaan, vaikken ollut siitä aiemmin lukenut kuin ehkä kolmanneksen: kirja on ähmättömän tylsä ja jaaritteleva mutta tavallaan pakollinen tuntea, koska se aloittaa Reynoldsin (samalla nimellä) tunnetuimman tarinajatkumon, johon on 2021 tulossa edelleen jatkoa. Lukemista ei yhtään helpota käännöksen kieli, jonka omituisuudet ikään kuin alleviivaavat niitä naurettavimpia metaforia joilla Reynolds vielä tuossa uransa alkuvaiheessa ylitti hurmata kyberpunkin taajuudella odottavat lukijat, toistuvasti epäonnistuen. Maailmanrakennuksen mittasuhteet on kirjassa tietysti hallittu niin täydellisesti kuin vain scifin megatekstit sulattanut insinööriluonne voi hallita. Vähänkin taiteellisempi kirjoittajaluonne pyörtyisi oman luomuksensa uhkarohkeudesta. Joten jatko-osatkin on pakko lukea... sarjan itsenäinen täydennys Kuilukaupunki onkin muistini mukaan jo merkittävästi parempi romaaninakin, mutta kohottunut muistikuva voi johtua ihan siitäkin että jututin Reynoldsia tuosta kirjasta Turun kirjamessuilla... joskus muinoin... toisenlaisessa ajassa ja avaruudessa...


Kolmannen lomakirjan kannessa paistoi samaisen Alastair Reynoldsin blurppi. Korkeampaa suositusta ei taida scifi-kirja saada, vähän sama kuin kauhukirja saisi Stephen Kingin kehut kanteensa. No, Lavie Tidharin Central Station (2016) on kyllä korkeakirjallisimpia teoksia mitä genren rajoissa on julkaistu. Jos kirja olisi vähänkin viisaampi tai kieleltään omapäisempi sitä ei olisi enää saatu pelastetuksi genrefandomin omaisuudeksi. Mikä voisi olla ihan hyvä asia. Itse en Central Station -kirjaa edes välttämättä suosittelisi kellekään genrelukijalle, vaan ainoastaan genren käyntikorttina sille yleissivistyneelle yleisölle, jolla on ankea käsitys kaikesta missä esiintyy lohikäärmeitä tai tähtialuksia. Ja samoin niille, jotka kuvittelevat että progemainen irrottelu scifin troopeilla jäi 1970-luvulle eikä sitä sen jälkeen ole noteerattu cooliksi muutoin kuin niiden teoksissa jotka ovat jatkaneet 1970-luvun teoksiaan (tai kemikaaleja) 2000-luvun puolelle. Kai minua tässä kirjassa risoo ihan vain se, millaista "poor chic" -utopiaa tulevaisuuden Tel Avivista rakennetaan ja kuitataan konfliktit hörhöspefin puolelle menevillä ideoilla. Plus se avaruusvampyyri. Mikään ei ole typerämpi trooppi kuin avaruusvampyyri, ja Tidhar ilmeisesti kuvittelee keksineensä siitä jotain omaperäistä. 

Disclaimer: Tämän kirjan jälkeen on tietysti pakko lukea edes Tidharin Violent Century nähdäkseen, onko Central Station niin liioitellun keskitetty trooppisirkus vain siksi, että sen perusta on niin aristavan poliittisella pohjalla Lähi-Idän kaukotulevaisuudessa. Vuonna 2013 näin Tidharin sweconin paneelissa ja hän oli samanlainen superälykkö keskustelija kuin alan ulkomaiset tutkijat, joten korkeallehan hänen kohdallaan riman saa ja sietääkin pitää.

 

Neljäs lomakirja oli sitten se erikoisin tapaus, kokoelma LUKUNOVELLEJA. Mark Haddonin The Pier Falls (2016) alkoi sekin aluksi ärsyttää ja tuntua suorastaan vastenmieliseltä ensimmäisellä (nimi)kertomuksellaan, mutta kun seuraavakin kertomus oli yhtä sadistinen ja samoin seuraava ja sitten jokainen kirjasta, niin tähän tahallisen mauttomaan asenteeseen tottui ahmaisten kertomukset sen odotuksen varassa millaiseen helvettiin Haddon syöksee henkilönsä tällä kertaa. 

Tämä kirja saattaa olla ensimmäinen ja ainoa kohtaamani novellikokoelma, jossa jokainen novelli on aiheeltaan täysin erilainen ja sovittaa aiheen sekä sujuvaksi tarinaksi että tiivistelmäksi siitä miten yleensä tällaista aihetta käsiteltäisiin. Parhaiten tämä kaksoispeli tulee ilmi Ariadnen myytin uudelleen kertovassa novellissa: tarina etenee niin alavireisesti kuin kirjailija inhoaisi käsittelemäänsä myyttiperinnettä mutta samalla klassiseen viettelytarinaan on upotettu tulkinta siitä, että Ariadnen ja Theseuksen tarina on moderni vain niiltä osin kuin se kertoo ihmissivistyksen ohuesta kerroksesta. Tämä kaksoispeli aiheilla tuntuu olevan Haddonille tärkeämpää kuin juoni, minkä vuoksi jokainen novellinlopetus tuntuu lukijan hylkäämiseltä ja huijaamiselta. Väistämättä tämä kokoelma muuttaa käsityksiä Haddonin kirjailijaluonteesta ja siten myös käsityksiä siitä, miten harkittu neronleimaus Yöllisen koiran merkillinen tapaus olikaan. Vaiko yksi sadistinen eksploitaatio sekin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti