KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



lauantai 13. maaliskuuta 2021

Learning the World (romaani)

 

Projektini lukea sukupolvialus-romaaneja ei ole oikein edennyt. Artikkeli aiheesta tulee perustumaan lähinnä Simone Carotin tietokirjaan, taustaksi löytyy tietysti muuta scifistä kirjoittamaani ja muistiin merkintsemääni. Isoin argumenttini lienee se, että sukupolvialukset edustavat väistämätöntä lopputulosta, milteipä kuin hauta-arkkua kaikille scifin sisällä kehittyneille troopeille, ja siksi sukupolvialuksista on kirjoitettu harvakseen – tai sitten niitä käytetään rutiinimaisesti kuin pitkänmatkanbusseja avaruusoopperassa. Fandomissa saattaa olla mielikuva sukupolvialuksista, että nekin ovat kultakautena syntyneitä trooppeja, mutta itse asiassa niillä oli aatteellinen ja konseptuaalinen pohja jo edellisessä sukupolvessa. 1950-luvulle mennessä sp-alus oli pikemminkin jo menettänyt kirjallisen ja aatteellisen jännittävyytensä, ja siitä oli tullut kaavamainen pala genren "metahistoriaa" (tai metatekstiä).

Mutta yksi erinomainen sukupolvialuksen tarina osui käsiini Carotin maininnoista, Ken MacLeodin romaani Learning the World (2006). Voin vain ihmetellä miksi se on jäänyt aiemmin huomaamatta. Vaikka onhan siihen ilmeiset syyt. MacLeod tuli meidän suomalaistenkin horisonttiin rytinällä romaanillaan Tähtijaosto (1995), joka oli rehvakasta kyberpunkkia mutta myös poliittisempaa kuin mikään mitä olin varmaankaan koskaan lukenut genren alta, tietyt utopiat ja dystopiaklassikot poislukien. Kirjan väljähkö jatko-osa The Stone Canal (1996) oli kuitenkin yhtä iso pettymys kuin Tähtijaosto oli ollut kiehtovan ärsyttävä poliittisessa pessimismisssään. MacLeodista ei myöhemminkään saanut selkoa kuinka tosissaan hän scifiä kirjoitti. Varmaankin Newton's Wake (2004) viimeisteli sen käsityksen, että MacLeod yrittää kirjoittaa yhtä aikaa myyvää äijä-actionia ja alagenrejen parodiaa.

Learning the World (2006) on sukupolvialuksen tarinana monipuolinen sekä poliittisena allegoriana että genretuntemukseltaan. Se tuo ensimmäiseksi mieleen Vernor Vingen ähkypitkäksi paisuneen Taivaan syvyydet (1999), jossa niin ikään ihmiskunnan tähtimatkaajat kohtaavat ällöttävän oudolta vaikuttavan alien-lajin, jättimäiset hämähäkit, jotka autoilevat ja varustautuvat sotaan jahka syväjäädytyksen aikakaudesta heräilevät. 

MacLeodin tarinassa jännittävintä on juuri se asetelma, että sukupolvialuksen keskeinen konflikti on kiteytetty kahden (elämäniältään pitkitetyn) sukupolven skismaksi: nuoren sukupolven tehtävä ja elämänlaatu on päätetty etukäteen välineellisesti. Jännitystä kasvattaa sitten se, että pitkän tähtimatkan päässä saadaankin kontakti niin ikään ällöttävän oudolta vaikuttaviin alieneihin, tällä kertaa lepakkomaisiin humanoideihin, jotka ovat kehittyneet teollisen vallankumouksen kynnykselle, mutta hoidattavat kaikki raskaat työt orjilla. Ja tätä asetelmaa MacLeod lähtee sitten purkamaan sekä perinteisillä kommunikaatiota koskevilla kysymyksillä että isommilla maailmankatsomuksellisilla kysymyksillä. Kirja on erittäin perinnetietoista avaruus-scifiä pystyen käsittelemään ensikontaktin etenemistä omaperäisesti, tosin välillä hölmölläkin juhlavuutta tyrmäävällä ironialla ("Shit", tokaisee ihmiskunnan diplomaatti uuden maailman muukalaisille).

Mukavalla tavalla yllättävää MacLeodin romaanissa oli se, että vaikeimmin hahmotettavaa eivät ole ne maailmankatsomukselliset kysymykset – ne tiivistetään hyvin konkreettisiin asioihin niin ihmisten kuin lepakkokansan keskuudessa – vaan ihan se, millainen jättimäinen tähtialus on arkkitehtuuriltaan. Kun ei hahmota henkilöiden välisiä suuntia ja etäisyyksiä, hukkaa toisinaan senkin, mitä he toisilleen merkitsevät.

Romaanin innostamana aloin katsomaan viimein myös Expanse-scifi-sarjaa. Ensimmäiset kaksi kautta menivät vilauksessa, vaikka eihän se yhtä harkittu ole draamaltaan eikä edes suurelta kuvioltaan kuin oli Galactican uusi versio. Ja hyvin, hyvin vähän mitään omaperäistä sarjaan on vaivauduttu keksimään scifin kannalta, ja näyttelijät... Lisäksi kolmannen kauden puolivälissä sarja jostain syystä buutataan ihan uusiin alkuasetelmiin. Siinä vaiheessa kiinnostukseni lopahti samalla tavoin kuin kävi alkuperäisten romaanien kanssa: en päässyt ensimmäistä kirjaa pidemmälle, koska ainoa tapa kasvattaa jännitystä ja draamaa oli uusien ihmeenaiheiden tunkeminen aurinkokunnan aina vain ahtaammaksi käyvään laatikkoon. Tämä onkin se ongelma joka yhdistää kirjallista ja visuaalista "domestic space opera" -alagenreä: miten käyttää planetaarisen avaruuden välimatkoja juuri sopivan lyhyinä TAPAHTUMIEN kannalta mutta samalla sopivan pitkinä RAJASEUDUN seikkailtavuuden korostamiseksi. 

Puolustukseksi näille "domestic space opera" -kirjoittajille voi tietysti sanoa, että olemme niin äskettäin saaneet uuden buustauksen planetaarisen avaruuden uudelleenarviointiin, kiitos uusien Mars- ja Kuu-ohjelmien ja uuden avaruuskilpavarustelun, että kirjailijat tulevat horjahdellen perässä. Kokeneimmat veteraanit eivät tiedä miten kutistaa ideoitaan lähiavaruuden kuvitelmiin ja uudet genretulokkaat, kuten Andy Weir, eivät tunne kiinnostusta amerikkalaisen rajaseutukamppailun kierrättämiseen. 

Katseet kääntyvät odottavasti – Kiinaan.

 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti