Ja tottahan tylsä voi olla tarkoituksellista, kriteeri tietynlaiselle realismille.
Kuten ranskalaisissa nuorten miesten kehittymättömyyskertomuksissa.
Tai nuorten naisten kehittymättömyyskertomuksissa.
Kuten Céline Sciamman elokuvassa Bande de filles (2014).
Sanoma on tasan se tylsyyden näyttöarvo itsessään.
Sciamman kasvutrilogian päättävässä elokuvassa aikuisuuden kynnykselle pakotettu Marienne pukeutuu sinisiin vaatteisiin, asuu sinisen oven takana tyranniveljen alaisuudessa, katselee sinikehyksiseen peiliin ja tapailee lähiön kylmänsinisessä valossa poikaystävää. Värikoodeilla luotu vaikutelma identiteetistä eräänlaisena ilmapiirinä, turvallisena mutta välineellisenä, ei riitä kumminkaan antamaan elokuvalle lisää tulkintapintaa.
Tarina etenee niin kaavamaisesti kuin tällaiset kehittymättömyyskertomukset etenevät: ensin etsitään mallia aikuisuutta välttelevästä viiteryhmästä (se bande de filles), sitten tajutaan oma umpikuja nähdessä nuoremman (pikkusisko samassa sinisessä) vastaava mallinnus, sitten haetaan mallia ylemmän ikäluokan pikkurikollisista, kunnes tajutaan oma erillisyys sielläkin.
Näyttelijät ovat niin aidonoloisia kuin tällainen lähiörealismi edellyttää, vaan ei kuitenkaan niin rosoisia persoonia kuin dokumentoiva tyyli antaisi myöten. Kerrankin sitä kaipaisi rehvakkaa amatöörinäyttelemistä elokuvaan, joka valikoi lopulta varsin siististi mitä jengilähiöistä otetaan kuvattavaksi.
Sciammalta olen sattumalta nähnyt kasvutrilogian ensimmäisen elokuvan Naissance des pieuvres ('Water Lilies' kv-levityksessä, 2007) ja se on oikeasti lumoava indie parhaissa kohtauksissaan ja alleviivaavana tyttöenergian kuvauksenakin rennon omaperäinen elokuva. Sinisen sävykooditkin ovat siinä vesibaletin aiheympyröissä liikuttaessa monipuolisempia. Ja helppo on uskoa, että ohjatessaan (ex-)kumppaniaan Adèle Haenelia on Sciamma saanut näyttelijästä oivan mentorin nuoremmalle pääosan esittäjälle. Vastaava alter egomainen luottosuhdehan on aina se asia, mistä kiitellään Truffaut'n ohjauksessa näyttelijäluontonsa löytänyttä Jean-Pierre Léaudia. Jostain syystä samaa luottosuhteen ihastelua ei toisteta naisohjaajan ja hänen luottonäyttelijänsä kohdalla.
Bande de filles ('Girlhood' kv-nimellä) taas on katsomisen arvoinen vain dokumenttina afroranskalaisten lähiönuorten elämästä. Sciamman omasta eli taiteellisesta kehittymisestä Nuoren naisen muotokuvaa (2019) ja kansainvälistä menestystä kohden Bande... ei anna senkään vertaa vihjeitä kuin tuo kaukainen esikoisfilmi.
Suuret kiitokset on silti osoitettava taas elokuvakerho Monroelle, joka järjesti viikonloppuna erikoisnäytökset Sciamman elokuvista, Tomboysta (2011) ja Bande de Filles'istä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti