KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
14.-20.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Dunkirk (elokuva)


"Dunkirk" (2017) on niin erilainen kuin muut Christopher Nolanin elokuvat, että sen hyvyyttä olisi kohtuutonta verrata niihin. Sotafilminä se sisältää asianmukaisen uskottavia kohtauksia, mutta mikäpä historialle uskollinen sotafilmi ei sisältäisi. Sotakertomusten haaste kuitenkin olisi, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin, löytää sodan myllerryksen keskeltä antiklimaattisia hetkiä, missä odotus on pelottavampaa kuin tunnistettu vihollinen.

Tällaisella antiklimaattisella kohtauksella "Dunkirk" alkaa, ranskalaisen pikkukaupungin autiolta vaikuttavalta kujalta. Seuraavissa kohtauksissa tila sekä avartuu että kapenee, kun tuhannet brittisotilaat ovat ahdistettuja kapeammaksi käyvälle kaistaleelle vihollisen ja meren väliin. Yksittäisissä jännitystilanteissa toistuvat yritykset paeta yhä ahtaammaksi käyvää tilaa, veneistä, laivoista, lentokoneista. Odotuksen dramatiikkaan ei kuitenkaan luoteta alkukohtauksen jälkeen. Tässä taistelussa vain paetaan ja paetaan.

Tältä "Dunkirk" näyttää vain mainoksissa!
Mitään erityisen vaikuttavaa pakokohtauksissa ei kuitenkaan ole. Mainoskuvat ja traileri ovat lupailleet "Dunkirkin" loitsivan valkokankaalle jotain massiivisen energistä kamppailua, mutta kriitikoiden tehtävä olisi paljastaa ne lupaukset valheeksi ja mainospuheeksi. Kertaakaan ei tule sitä vaikutelmaa, että tässä oltaisiin pelastamassa 400 000 sotilaan kokoista ihmismassaa pahiksilta. Tätä faktaa toistellaan repliikeissä, mutta CGI-efektit ja avustajamassat eivät edes pyri moiseen autenttisuuteen. Siitä hatunnosto Nolanille. Hänen elokuvakseen "Dunkirk" on milteipä novellimainen.

Mutta Zimmer-torvien törähtäessä ei ole epäilystäkään kenen elokuvaa ollaan katsomassa. Nolan jopa toistaa Inception-elokuvasta tutun kerrontatemppunsa: maalla sodan suspense on skaalassaan viikon mittainen, merellä päivän mittainen, ja taivaalla tunnin mittainen. Elokuva odotettavasti kulminoituu kohtaukseen, missä nämä kolme tarinalinjaa risteävät eli tietyn viikonpäivän tiettyyn tuntiin. Hienon aloituksen ainutkertaiseen tunnelmaan ei koskaan palata.

Temppuilu asynkronisilla tarinalinjoilla ei osu yksiin sen synkän hartauden kanssa, jota panoraamakuvat synkistä sotilasmassoista ja autioista merenrannoista luovat. Yksittäisissä jännityskohtauksissa, vihollisen tulen alla, ei myöskään ole sellaista henkilödraamaa, mitä sotafilmeissä voi parhaimmillaan löytyä. Nolan on halunnut pitää henkilöhahmonsa mahdollisimman anonyymeinä, joten eipä hänellä ole aineksiakaan henkilödraamaan muualla kuin merelle sijoittuvassa tarinalinjassa, kolmen siviilin pelastaessa erilaisia mereen pudonneita uhreja.

Näyttelijäntyöt ovat nekin tarkoituksellisen alavireisiä, realismia tavoittelevan epäsankarillisia. Maalta alkavassa tarinalinjassa parivaljakko tekee kaikkensa huijatakseen poispääsyn piiritetystä Dunkirkistä.

Tunnettuja näyttelijäkasvoja on mukana vain neljä: Kenneth Branagh, Cillan Murphy, Mark Rylance ja Tom Hardy. Näistä neljästä ainoastaan Rylancelle annetaan tilaa työstää hahmoansa sotatarinalle olennaisessa varmuuden ja epävarmuuden ristivedossa. Hardya ei edes tunnista lentäjämaskin takaa, Branagh tekee historiasta jähmeän upseerihahmon, jonka epäkiitollinen tehtävä on esittää suurmiehen suuret repliikit ("That's home!").

Kuvittelin "Dunkirkin" olevan tämän kesän ainoa näkemisen arvoinen taidefilmi.
Eipä se olekaan, ei erityisen kiinnostava eikä erityisen vaikuttava.
Mutta onko se tarpeellinen terrorismin ja brexitin repimälle Britannialle, se on toinen juttu. Jos siis kriitikot suosittelevat tätä elokuvaa tähtitarroillaan, siinä on ainakin puolet sota-aiheen mieskatsojissa herättämää myötäpaatosta. Kauhunsekaisella kiinnostuksella odotan, miten kylmäpäisesti kotimaiset kriitikot osaavat kohdella syksyllä ilmestyvää "Tuntematonta sotilasta."

"Their Finest" kertoo Dunkirk-elokuvan kertomisesta.
Äskettäin katsoin devarilta "Their Finest" -elokuvan (2016), joka kertoo sota-ajan brittiläisistä filmintekijöistä. Siinä sattumoisin vitsaillaan sillä, millaisen propagandaelokuvan britit haluavat tehdä Dunkirkin evakuoinnista - amerikkalaisella rahalla. Isänmaalliseen tarinaan riittää kolme ainesta, ilmoittaa käsikirjoittaja: isältä varastettu vene, rakkaustarina, ja pelastettava koira. Tuo historiallinen metakertomus oman ajankohtansa filmaattisista valheista on omasta mielestäni kiinnostavampi kuin tämä Nolanin kerrontatemppuihinsa kompuroiva sotaeepos.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti