KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Nuohouskeikka Savossa 18.-21.11.
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025






keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Baby Driver (elokuva)


Tässäpä vuoden jollei vuosikymmenen coolein elokuva - niille jotka sietävät kaikki Hollycool-tyylittelyn sivuoireet: aseellisen väkivallan, autokaahailun, ylinokkelan dialogin, ja äitelän teiniromanssin.

Hahmot vasemmalta lukien: K-7, K-30, K-18, ja K-13.
Elokuvaharrastajille Baby Driver (2017) lienee pakollista katsottavaa cool-sierrätettyinä tai ei. Niin täydellinen se on alalajen hybridinä yksityiskohtiaan myöten, ja yhtä komea todiste ohjaajansa Edgar Wrightin suvereniteetista kuin Scott Pilgrim vastaan maailma (2010).

Voisi sanoa, että Edgar Wright on todistanut päihittävänsä amerikkalaiset näiden vahvimmissa lajeissa, sekä supersankarifilmin ("Scott Pilgrim") että rikosromanssin ("Baby Driver") tekijänä. Joidenkin mielestä hän teki saman tempun aiemmin myös poliisifilmien ("Hot Fuzz") ja zombifilmien ("Shaun of the Dead") kuihtuneiksi uskotuissa lajeissa.

Baby Driver on musikaalin muodossa toteutettu rikosromanssi. Sen tarina muistuttaa varsin tarkalleen Refnin tuoretta, keikkakuskien myyttisyyden elvyttänyttä Drive-filmiä (2011). Wrightin tulkinnassa väkivalta ja takaa-ajot ovat lähes leikkisiä toimintajaksoja, vaikka elokuva onkin saanut perustellusti K-16 -luokituksen.

Lapsekkaan hyväntuulisuuden tekee ymmärrettäväksi näkökulmahahmo, traumansa vuoksi lapsineron asteelle jähmettynyt 'Baby'. Hahmo on perusteltu siirtämällä autistisen teiniromanssin jurottaja autistisen film noir -sankarin hanskoihin. Tämä on elokuvan genrekoosteessa lähes kaikki ainekset koossapitävä ydinidea.

Tarinan tavanomaisuus tekee kuitenkin vaikeaksi perustella sivuhahmoja muutoin kuin rikosromanssin kliseillä. Wright on yrittänyt terävöittää sivuhahmoja ottamalla materiaalia haastattelemiltaan oikeilta rikollisilta. Sight & Sound -lehden (7/2017) haastattelussa ohjaaja Wright myös elvistelee ajaneensa Amerikan halki saadakseen katu-uskottavaa tuntumaa ("myt tarmac time") aiheeseensa. Nämä tosielämän karheudet valitettavasti kuulostavat henkilöhahmojen suussa häiritsevän epäluontevilta.

Omimmillaan Wright on viihteellisimmissä, fantisoiduimmissa osuuksissa. Bravuurisuoritus on ohjaajansa osaamista esittelevä, musikaalille olennainen  krediittikohtaus. Pitkä kamera-ajo seuraa tanssahtelevaa Babya (Ansel Elgort) kaupungin kadulla ja laulun sanat on lavastettu graffiteina osaksi katukuvaa.

Ansel Elgortin kiinnittäminen päärooliin tuntui etukäteen ällistyttävältä ratkaisulta, niin höntin teinimäinen hän on olemukseltaan. Mutta tällaisen elokuvan teinigangsteriksi hän on yhtä täydelinen valinta kuin kerubikasvoien Michael Cera oli sarjissankarina Scott Pilgrimissä. Lapsenkasvoinen kaahaaja nähtiin tietysti jo tällaiset rikosromanssit pohjustaneessa klassikossa Keikkakuski (1978), kun ratin taakse palkattiin Steve McQueenin sijaan suloinen Ryan O'Neal.

Mainitussa S&S-haastattelussa toimittaja Mark Kermode huomauttaa, että musikaalimaisena fantasiana Baby Driver muistuttaa elokuvia Riskibisnes (1983) ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986). Wright tunnustaakin saaneensa inspiraatiota Ferris-filmistä jo Scott Pilgrimin yhteydessä. Kiinnostavaa ohjaajan kommentissa on kuitenkin se, että studio olisi halunnut leikata pois juuri kyseisen tanssahtelevan krediittijakson. Se kun näyttää enemmän Ferris-hupsuttelulta, joka ei oikein istu kovaotteiseen keikkakuskitarinaan. Wright oli kuitenkin pitänyt kohtauksen, koska se havainnollistaa henkilöhahmon lapsekkaan mutta itsevarman persoonan. Musikaalimaisia ratkaisujaan Wright on selittänyt myös Rolling Stone -lehden haastattelussa.

Barbiprinsessa on äidin korvike, huomaa Baby.
Genrehybridin erikoisuus johtaa lopulta siihen, ettei tarinalle saada järjellistä lopetusta minkään genren ehdoilla.Myös se aseellisen väkivallan määrä näyttää ja tuntuu itseisarvolta romanttisten kohtausten (ja barbipääosan Lily Jamesin) helppouteen verrattuna. Kaipa Wright on ajatellut niitä vitsikkäinä sitaatteina muihin toimintafilmeihin, samanlaisena materiaalina kuin kymmenet muut viitteet amerikkalaisiin elokuviin. Vähän kuin yrittäisi päihittää Tarantinon ja Lynchin postmoderniudessa ja tehdä samalla katu-uskottavaa pyssyfilmiä. Ei onnistu.

Nytkin tunnelma romahtaisi vitsailuksi tai ipod-mainokseksi ilman Jamie Foxxin ärhäkkää läsnäoloa. Sääli vaan ettei Foxx saa ansaitsemaansa isoa roolia. Musta tähti ei sovi lumivalkoiseen kliimaksiin tähtäävään teiniromanssiin. Eipä ole Lynchinkaan elokuvissa mustia näyttelijöitä suosittu ja silti niitä pidetään jotenkin universaaleina tarinoina amerikkalaisuudesta...

Mutta Edgar Wright on vasta 43-vuotias ja liioittelematta kiinnostavin elävä genreohjaaja. Voi siksi tai silti ihmetellä, miten kauan toimintapitoisissa lajifilmeissä riittää reposteltavaa tällaiselle tekijälle, jonka nerokkuus on pikemminkin leikkauspöydän takana kuin ohjaajatuolin edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti