KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

La La Land (elokuva)


Elokuvamusikaalit ovat niin puhdasta viihdettä, eräänlaista teolisuusalansa sallittua lisäainetta, että voi vain ihmetellä mihin niitä tarvitaan yleisön puolella. Musikaalien käyttötapa on ollut perinteisesti rituaalinen, mutta kaupallisten elokuvaohjelmistojen muututtua karkkikioskeiksi ei yleisöllä ole oikeastaan mitään tarvetta vahvistaa katsomiskokemustaan rituaalisesti. Niinpä musikaalilla saattaa olla käyttötarkoitusta enää filmifestivaaleilla ja elokuvakerhoissa - sekä niissä erityisyleisöissä, jotka kokevat asemansa vähemmistöksi elokuvankuluttajina.

Tarkoitan tietysti naisia.

Ei siis mikään yllätys, että "La La Land" -musikaalin päivänäytös (17.1.2017) Tampereen kunnallisessa kinossa oli lähes loppuunmyyty ja että jono koostui lähes yksinomaan vanhoista ja keski-ikäisistä naisista. En tiedä, saivatko he elokuvalta rituaalimaisen vahvistuksen sille, että viihde kasvattaa ihmistä ja että viihde on puuttuva linkki elämän ja taiteen välillä. Mutta musikaalin kohdalla ratkaisevaa ei olekaan se, mitä yleisö elokuvasta saa "itselleen", vaan mitä yleisö kokee ANTAVANSA musikaalin kautta elokuvien edustamalle päiväuneksunnalle: hyväksyntänsä.

Siinä missä Damien Chazellen edellinen ohjaus "Whiplash" (2014) edusti ärhäkkää äijäelokuvaa, hän tällä kertaa käyttää musikaalin KEHYSTÄ myydäkseen amerikkalaista menestystarinaa naiskatsojille. Elokuvassa pistäytyy jopa sama luottonäyttelijä, J.K. Simmons, joka tällä kertaa nähdään yökerhon kersanttimaisena pomona.

Elokuvamusikaalissa rakastutaan... elokuvaan.
"La La Land" -elokuvasta on kuitenkin syytä tietää, että siinä on yhtä vähän musikaalia kuin "Whiplashissa" oli armeijaa. Katsojakunnan tarpeisiin riittää se, että tunnelma on sama, ja musiikin motivoimalla leikkausrytmillä mikä tahansa saadaan näyttämään miltä tahansa. Tätä maksavien katsojien kusetusta sanotaan genrehybridiksi. "Whiplashissa" nautin siitä kovasti. "La La Land" taas on läpensä tyhjänpäiväinen. Mahdollisesti siksi, etten kuulu enää oletettuun yleisöpohjaan.

"La La Land" alkaa hienolla musikaalinumerolla ja loppuu vieläkin hienompaan musikaalimaiseen kohtauskimaraan. Näiden kahden genrepitoisen kohtauksen välissä on miltei kaksi tuntia tavanomaista Hollywood-romanssia, jonka tapahtumapaikkana on Hollywood. Vähän kuin katsoisi väriversiota "The Artist"-elokuvasta (2011), taustalla kasari-iskelmää ja 1930-luvun helinäswingiä.

Jos sellainen meta-artefaktin katsominen kiinnostaa, paremmat sävärit saisi vaikkapa Gondryn "Päivien kuohusta" (2013).

Alku- ja loppukohtauksen poislukien "La La Land" -elokuvassa on vain kolme tanssinumeroa ja kolme laulukohtausta. Painotus musikaalimaisuuteen on elokuvan ensimmäisellä tunnilla, minkä jälkeen seuraa tunnin verran parisuhderaamaa, missä musiikkiesitykset muuttuvat tarinan mukaisesti pinnallisemmiksi ja kauaksi tarinamaailman sisälle rajatuiksi. Tätä jahkataan ja jahkataan.

*

Siihen nähden,  että kyseessä on tasapainoton genrehybridi, on "La La Land" saanut elokuva-ammattilaisilta hämmästyttävän paljon kehuja musikaalina. Suurin syy on siinä, että Hollywood saa esittää tässä elokuvassa omaa itseään ja ikivanhaa legendaansa PERSOONAAN kätkeytyvästä menestystarinasta. Kyseessä on kaupallinen uskonkappale, joka ei merkittävästi eroa vaikkapa skientologiasta. Musikaalia vain on helpompi kehua, koska se etäältä katsottuna näyttää taiteelta.

Elokuvatutkijoita musikaalin menestys on aina huvittanut, ja huolestuttanut. Richard Dyerin kuuluisan määritelmän mukaan mikään ei ole niin poliittista kuin elokuva, jonka tietyt kohtaukset vaikuttavat irtoavan reaalimaailmasta. Jane Feuer on puolestaan todennut, että musikaalit pyrkivät todistamaan elokuvaesitysten olevan yhtä autenttisia kokemuksia kuin teatteriesitykset elävälle yleisölle - ja oikeastaan korvaavan niiden paikan. Yleisöllä on musikaalissa valmiiksi integroitu paikkansa paitsi tarinan sisäisinä katsojina (vrt. "La La Landin" loppukohtaus) myös erityisen myötäelettävinä päähahmoina, joiden taidot ovat tarkalleen yhtä sen kanssa mitä he unelmoivat: he haluavat vain päästä esille "omana itsenään" toteuttaakseen unelmansa shownäyttämöllä.

Näin viihde saadaan markkinoitua henkisenä kasvuna yleisöille, jotka ovat epävarmoja paikastaan viihteen kuluttajina, so. nuorille ja naisille.

*

Vaikka "La La Land" on saanut kiitosta jopa päänäyttelijöistään, en ole tältäkään osin samaa mieltä näiden elokuvaan ripustettujen Oscar-odotusten kanssa. Naispääosan Emma Stone on kyllä ainutlaatuisen eloisa ja freesi, mutta kasvolihaksilla ja lanteen keikuttelulla ei kerätä karismaa, kun se karisma pitäisi hohtaa näyttelijästä mahdollisimman VÄHILLÄ eleillä. Ja Ryan Gosling on sentään kyllä karismaattinen, mutta sietämättömän sisäänpäinkääntynyt; sama kuin laittaisi Steve McQueenin tekemään Gene Kellyn tanssinumeroa.

Paljon voisi sanoa myös siitä, millaiseen ihailijan asemaan naisrooli tässä elokuvassa kutistetaan. Nainen luopuu idealismistaan, mutta mies saa tahdonvoimallaan ja periksiantamattomuudellaan "teatterinsa" (= viimeisen aidon jatsikapakan isäntänä), jossa hän orkesteroi lopulta senkin, mitä naisen elämä olisi pitänyt olla.

Ja tätä retrokutistusta naiset sitten jonottavat katsomaan?








2 kommenttia:

  1. Tavallaan allekirjoitan tuon, mutta pidin elokuvan vanhanaikaisesta viipyilevyydestä. Odotin juuri sitä naistenviihdettä ja sitä sain. Vaikka se on niin halveksuttua, niin siinä eivät suinkaan kaikki onnistu. Ehkä elokuvaväen positiivinen asenne liittyy nostalgiaan ja flirttaileehan elokuva elokuvaharrastajien kanssa eri tavoin.

    VastaaPoista
  2. Kun tv tarjoaa tuntikaupalla älykkäästi tehtyä viihdettä, jossa tunnetaan naiserityinen katsojakunta, niin La La Land on niihin nähden kuin sakkaroitu tuulahdus 1950-luvulta. Woody Allen tehtailee samanlaisia retro-romansseja, samoin Hollywoodille flirttaillen, eikä silti pysty saamaan niihin amerikkalaista rahoitusta. La La Land sen sijaan saa sekä rahat että oscarit, koska se on tuotettu ainoastaan kuittaamaan odotukset Wanhasta Wiihteestä. En siis usko että naistenviihde olisi väheksytympää kuin mieserityinen väkivaltaviihde. Katsojapohjan laventaminen naiserityiselle katsojakunnalle vain etsii uutta mediastrategiaa miesvaltaisessa tuotantokoneistossa.

    VastaaPoista