Thor: Ragnarok (elokuva)

Ensimmäistä kertaa menimme katsomaan supersankarifilmiä perheenä. Joitakin Marvel-tuotoksia olimme huvitelleet vanhempien deittifilmeinä, mutta kieltämättä katsomisen tapa muuttuu erilaiseksi kun on 9-vuotias mukana yleisössä. Genrekohtaisen maailmanrakennuksen ja itseironian tuoreus on vähemmän merkittävää kuin ansiot (katsojien) sukupolvia yhdistävän tarinan kertomisessa.

Jos Spartcus, Pahatar ja Shrek kohtaisivat...

Ja Thor: Ragnarok on todentotta erilainen Marvel-tuote. Se on huomattavasti itseironisempi, jopa rasittavuuteen saakka, kuin yksikään aiempi MCU-filmi (Marvel Cinematic Universe). Se yhdistelee poikkeuksellisen sutjakkaasti hyvinkin erilaisia Marvel-uniservumin aineksia kilpaillakseen DC-filmien kanssa ja tarjotakseen sitä psykedeelisen hulluttelevaa planeettascifiä, jota pimeän puolelle siirretyt Star Wars -tuotteet eivät enää tarjoa. Eikä kukaan muukaan, itse asiassa.

Kun olin välttänyt lukemasta arvosteluja, oli Thor: Ragnarok melkoinen yllätys. Positiivinen, kyllä, koska tämänkään vertaa scifististä kuvastoa ei yleensä näe edes scifiksi tarkoitetuissa filmeissä. Elokuva alkaa ja loppuu juuri kuten edellisten Thor-filmien perusteella voisi odottaa, mutta siinä välissä vietetään miltei kaksi tuntia planeettaseikkailuissa. Samalla tietysti menetetään jotain edeltävien elokuvien mytologiasta, etenkin kun sankarin kääntöpuoli Loki on tällä kertaa vähän & harvakseltaan valjun sidekickin asemassa.

Näissä 'keskikauden', tai MCU:n kannalta toisen ja kolmannen tuotantovaiheen, elokuvissa tuodaan yhteen muutamia Marvel-sankareita, joista jotkut pistäytyvät pelkkänä cameona, toiset sivuhahmoina, kolmannet taisteluvastuksina. Amerikkalaisessa vapaapainissa ideansa kirkastaneen paradigman mukaisesti tarvitaan vaihtelevia, edes heikosti perusteltuja tekosyitä miksi sankarit ajoittain kamppailevat toisiaan vastaan. Tämä perinne on pitkällisesti pohjustettu supersankarisarjiksissa, mutta elokuvissa sen juonellinen toteutus ja dramatisointi on huomattavan väkinäistä verrattuna sarjakuvaan. Myös Thor: Ragnarok -tuotteessa se ärsytti allekirjoittanutta (vaan ei kuitenkaan toista mukana ollutta aikuiskatsojaa).

Toinen lievästi ärsyttävä asia on scifin ja satufantasian ja miekka&sandaali -genren yhteennivominen. Se sopii sarjismaisen villiin KUVITUKSEEN, mutta MCU:n koherenssia se rappeuttaa yhtä nopeasti kuin käsikirjoittajien tiimiälyä. Supersankarius keskeisenä ideana kokee inflaation, jos se ensin perustellaan fantasiasta käsin, mutta sitten scifi-vitkuttimella kukistetaan sankari napin painalluksella. Kun mitkään voimasuhteita määrittävät lainalaisuudet lopulta eivät toimi Marvelin multiversumissa, niin olisiko edes jotain genrejen välisiä säännönmukaisuuksia toivottavissa...

Kriitikoiden palaute tästä MCU-tuotteesta on ollut kohtuuttoman kehuvaa. Syy ei ole Thor-filmien "kehittymisessä" Branaghin wagneriaanisesta keikistelystä kohti limudiskon väreissä tehtyä genremättöcocktailia. Syy on ihan vain siinä, että Deadpool-filmin jälkeen itseironiasta on tullut ja tuleva pitkäksi aikaa supersankarifilmit määrittelevä asenne. Tälle on selvä tarve: elokuviin ei saada lisättyä yhä nuoremmille tarkoitettua yhä suorasukaisempaa väkivaltaa, jollei sitä mausteta runsaalla itseironialla: hei leikisti nämä sedät vaan hakkaa toisiaan kasvoihin! Nehän on oikeesti kavereita!

Vaan mitä 9-vuotias tuumasi K12-elokuvasta? Hän antoi sille viisi tähteä viidestä ja kertoi pitäneensä erityisesti siitä miten paljon elokuvassa oli vitsejä. Kysymykseen siitä, mikä oli kaikkein cooleinta lapsi vastasi täsmälleen samalla tavalla kuin isänsä olisi vastannut, mikä osoittaa hänessä kehittyvän genrekuluttajan tunnumerkkejä. Mutta kun se coolein juttu on se, miten maailma pelastetaan tällä kertaa, niin se jääköön spoilerimuurin taakse.