Woody Allenin viimeinen luova jakso elokuvaohjaajana nähtiin vuosina 2008-2011. Tuolloin häneltä valmistui sellaisia katsottavuutensa säilyttäviä romanssidraamoja ja -komedioita kuin Vicky Cristina Barcelona (2008), Whatever Works (2009), You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010), ja Midnight in Paris (2011). Näiden jälkeen häneltä on tullut viisi masentavan kehnoa elokuvaa, jotka voisi mieluiten unohtaa. Jopa palkittu Blue Jasmine (2013) oli, minun mielestäni, kömpelö tulkinta klassikkodraamasta.
Onkin melkoinen kynnys mennä jouluaikaan teatteriin ja valita sen vaatimattomasta tarjonnasta juuri Allen-filmi.
Ja yllättyä täydellisesti.
Uusin ohjaus Wonder Wheel ei ole tietenkään saanut järin kehuvia arvosteluja. Itse nostaisin sen kuitenkin kiinnostavuudeltaan samaan sarjaan tuon vuosien 2008-2011 syklin kanssa. Wonder Wheel on teatterimaisuutensa tunnustavana elokuvana jotain uutta ja intiimimpää kuin mitä Allen on koskaan tehnyt, aivan kuin kahdeksankymppinen ohjaja olisi löytänyt toisen kerran sisäisen postmodernistinsa ja todennut voivansa toteuttaa aineksiensa yläpuolelle irrottautuvan tarinan ihan niin kuin itse haluaa.
Tragediaan tarvitaan kolme kaunokaista ja yksi hirviö... |
Omasta mielestäni Winslet täyttää tehtävänsä paremmin kuin Cate Blanchett Blue Jasminessa: Blanchett teki hahmoaan metodinäyttelijän tavoin liioitellen kun taas Blanchett tekee hahmoaan elokuvanäyttelijän tavoin luottaen kameran eikä hahmon todistusvoimaan. Näitä kahta näyttelijäsuoritusta vertailemalla voisi ehkä oppia paljon muutakin elokuva- ja teatterinäyttelemmisen eroavuuksista. Sellaisen oppintunnin antajana Wonder Wheel on merkittävä filmi, jos ei muuten.
Totta kyllä, Wonder Wheel ei ole yhtä ehjä kuin Allenin genrefilmit. Mutta eihän häneltä sisäsiistiä markkinatuotetta odotettaisikaan, jollei viimeisen 20 vuoden ajan (Deconstructing Harry -kokeilun jälkeen) Allen olisi tehtaillut romansseja, jotka ovat ilmatiiviin ehjiä kassatuotteita.
Wonder Wheel sisältää toki, sekin, tutuimmat Allen-ainekset:
- Hermostuneen romanssin päähenkilö, jonka teatraalinen neuroottisuus tulkitaan arvokkaaksi;
- Nostalgia romanttiseksi oletettuun aikakauteen, nyt 1950-luvun kesäiseen rantaelämään;
- Gangstereissa henkilöityvä kuolema joka on yhtä pelottava kuin huvittavakin;
- Kahden rakkauden välillä epäröivä keskushahmo ("I love her, but I'm not in love with her");
- Viitteet tekijän omaan elämään (lapsuus huvipuiston varjossa, vrt. Annie Hall ja Radio Days);
- Aviopetoksen juoni risteää murharikoksen juonta vailla moraalista lopputulemaa.
Vaikka tarinan ainekset ovat kiusallisen tuttuja ja kuluneita, suorastaan Allen-tuotemerkittyjä, niistä on saatu tässä elokuvassa kierrätettyä jotain ainutlaatuista, kiitos hyvien näyttelijätöiden, sekä sen asenteen, että elokuvan annetaan muuttua vähitellen yhä kaksiulotteisemmaksi, teatteritilaksi jossa ihmisellä ei ole enää varaa valita tekojaan eikö motiiveitaan.
Kaiken aikaa taustalla pyörii valtava maailmanpyörä, symboli elämän arvaamattomuudelle, se "wonder wheel" joka on nostettu selityksittä elokuvan nimeen: se on eräänlainen symboliksi muotoiltu tekosyy sille, ettei elokuva oikein johda eikä pääty mihinkään. Se on sitä vertauskuvallista magiaa, jolla Allen on aiemminkin paikkaillut elokuviensa kerrontaan jääneitä aukkopaikkoja.
Noh, yleensä elokuvaa ei katsota siihen nähden, että se olisi ohjaajansa hyvästijättö, mutta pidin tästä elokuvasta kenties juuri sellaisen asenteen lävitse. Wonder Wheel voisi olla Allenin metafilmillinen olankohautus ja kesäinen uni siitä, että hän olisi voinut kerrankin olla yhtä kuin kaikki tarinansa henkilöt: oikeutetusti neuroottinen päähenkilö (Winsletin esittämä Ginny), oikeutetusti traumaattinen punatukkainen poikalapsi (joka sytyttää tuleen terapeuttinsa odotushuoneen), ja oikeutetusti epäröivä rakastaja tyttären ja tämän äitipuolen välillä (Justin Timberlaken esittämä Mickey).
Tämä ajatus sai täydennystä luettuani Vox-lehdestä pätevän analyysin siitä, miten Wonder Wheel olisikin Allenin torjuva reaktio pitkiin mediakeskusteluihin hänen häiriintyneestä privaattielämästään. Vox-jutun sanoin: "Mickey is stuck on himself, seemingly trying to simultaneously be the hero and writer of two dramas, one Greek, one O’Neill, but both set in a heightened version of rough-and-tumble Coney Island."
Osana koko Allenin tuotantoa tämän filmin viimeistelemän testamentin voisi muotoilla vaikkapa näin: Woody Allen (1935-2025) oli yksi elokuvahistorian kehnoimpia näytelmäkirjailijoita, mutta onnekseen hän löysi kutsumuksensa muuttaessaan koomiset hahmonsa etualalla traagisiksi ja traagiset hahmonsa taka-alalla koomisiksi.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEn ole vielä tätä nähnyt. Minulle Café Society oli hieno yllätys. Pidin paljon. Mutta jos vain yksi elokuva ois pakko valita allenilta, niin se ois Match Point.
Poista