KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Trooppivarkaita genrelaatikolla (Becket, Smythe ja Fowler)


Näitähän ilmaantuu vuosi vuodelta enemmän, aloittelevia tai kokeneita valtavirtakirjailijoita jotka tulevat genrelaatikolle ryöstämään sieltä näppärimmät ideat ja esittelemään ne omina ja alkuperäisinä. Hämmästyttävää ei ole se, että kirjat saavat ison huomion valtavirtamediassa, meneehän Margaret Atwoodkin täydestä monissa piireissä, sillä scifistisen idean pyörittely lähellä nykypäivää (ns. 5 minuuttia tulevaisuuteen -konsepti) näyttää aina älykkömäiselta genreä tuntemattomassa lukijakunnassa.

Ja mitäpä näistä valittamaan? Periaatteessa kaikki voittavat tällaisessa genren hiekkalaatikolle tehdyssä trooppivarkaudessa, sillä uudet spefi-idealla ilotulittavat teokset voivat tuoda uusia isoja lukijakuntia spefin pariin.

Mutta. Itseäni on helvetisti riipinyt se, että genrekohtaiset mediat menevät samaan halpaan näiden kirjailijoiden ja teosten kohdalla. Viime vuosina näitä itseäni kärvistelleitä tapauksia ovat olleet Chris Becket ja James Smythe. Beckett ja Smythe kuvaavat scifin perustilanteita, esimerkiksi tekoälyn heräämistä ja astronautin aikasykliä, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan käyttänyt samoja ideoita koskaan aiemmin. Beckettin novellit vielä tuntuivat tuoreilta, samoin kuin Smythen aikasykliromaani The Explorer, mutta niiden ohella molemmat herrat ovat alkaneet tavoitella vieläkin syvällisempää ja temaattisempaa scifi-romaania, joissa tuloksena on hirvittävän hidasta ja pseudosyvällistä yhteiskuntakuvausta. Mutta genremedia on niitä kumminkin kiitellyt... ja viimeksi Smythe näkyy päässeen jopa Clarke-ehdokkaaksi uuden trilogiansa avauksella (Way Down Dark). Miten se on mahdollista?

Viime viikolla törmäsin sitten Christopher Fowleriin, joka oli entuudestaan tuntematon suuruus genrejen välimaastossa, mutta jonka tuore kirja The Sand Men osoittautui samalla tavalla typerryttävän isokätiseksi genreryöstöksi kuin edellisten herrojen teokset. 

Christopher Fowlerin romaanista The Sand Men oli John Clute sanonut jotain positiivista kirjakolumnissaan, joten tartuin kirjaan uteliaana, etenkin kun aihe tuntui aidosti ballardimaiselta, juuri kuten kirjaa mainostettiin: Dubaihin rakennettava luxusmainen utopia osoittautuu miesten pyörittämäksi salaliittodystopiaksi. Kirja oli matkalukemisena, joten tulin lukeneeksi sitä turhankin intensiviisesti ja kärsivällisesti, ehkä puoleen väliin asti luottaen siihen, että se scifi-elementtikin vielä tulee.

Vaan eipä tullut. Kirja jahkailee, miten pitkälle viedä salaliittoteoriaansa ja kuinka sankarillisiin tekoihin kykenee uskottavasti kuvaamaan kotirouvapäähenkilöään, ja lopulta sitten juoni jättimäisine vastakkainasetelmineen (länsi-itä, naisten kulttuuri - miesten barbaria, ystäväsuhteet - taloussuhteet) viskataan sivuun ja hypätään ihan toiseen teemaan kahdeksi viimeiseksi luvuksi.

Miten mitäänsanomatonta Hollywood-asteikolla? Kuin harjoitelman harjoitelma toimintajännäriin, jonka ainoa toivo on tähtinäyttelijöiden castauksessa. Fowler jopa heittää pari rivien välistä vitsiä siitä, että eihän tämä dystopia ole sentään kuin Stepfordin naiset tai Rosemary's Baby. Mutta mitä tämä sitten on? Mitä sanottavaa Fowlerilla on näin isoista aiheista? Ei mitään. Hän vain rakentaa jättimäisiä spektaakkelin telineitä kuten päähenkilönsä Dubain autiomaassa.

Kierrätin kirjan joutuisasti Yellow Zebraan ja sain siitä yhden euron hyvitystä Hollywoodin historiaa käsittelevään pokkariin. Voitolle jäin.

Mutta kotimaahan palattua oli yllätys huomata, että Christopher Fowlerilta on suomennettukin teos, Varjomaailma (1989; 1990). Kirjan arvostelu esim. Aikakoneessa viittaa siihen, että Fowlerilla on ollut AIKOINAAN jotain TUOLLOIN kutkuttavaa annettavaa genreyleisölle. Vaikka tuolloinkin Peltosen Leena näkyy todenneen kritiikin loppukaneetiksi, että ei se kirja ehkä kovin kestävä ole, "mutta säpinää siinä on". Tällaiselta elokuvakässärin luonnostelmalta kaikkine kaavamaisuuksineen myös The Sand Men tuntui. Kai sitä pitäisi sen verran sitten kunnioittaa lukuromaanina, että ainakaan jännäriproosaan taipuvainen Fowler ei ryöstä genrelaatikolta oikeasti edes Ballardin ideoita... vaan ainoastaan tämän nimeä & mainetta...

Mm. Varjomaailman taustoja Fowler selittelee The SF Siten haastattelussa.  Juttua ei ehkä tarvitse lukea, riittää jos vilkaisee kirjojensa kansia, niin tietää miksi ei tätä kirjailijaa lue ainakaan scifin kannalta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti