En itse Lontooseen kaivannut, vaan Saara, mutta oli hänen vuoronsa valita. Minulle olisi kelvannut mikä tahansa lomapaikka jossa tunnen olevani toisessa maailmassa, mieluusti viikon mittaisella valohoidolla vahvistettuna. Nämäkin tarpeet 7 päivää Lontoossa tietysti täytti, vaan olivat ne myös päiviä, jota enemmän järkyttivät kukkaroa kuin maailmankuvaani.
Parasta tässä matkassa lie sitten olikin se, että Suomeen palattua kaikki tuntuu ihmeen halvalta, ruoka ja viini, liikenne ja asuminen. Kirjat olivat Lontoon kaupoissa toki saman hintaisia, mutta kun on tottunut näkemään samojen angloteosten hintoja Amazonin välittäminä tarjouksina, niin kirjallisuuskin näytti luokitellun eliittitavaroiden mukaan. Vain olut oli kohtuuhintaista. Keskustan taiteilijapubissa (Pillars of Hercules) tuopillinen alea oli nelisen puntaa, ja Oxfordin maineikkaassa Eagle and the Child -pubissa tuopillinen bitteriä kolmisen puntaa.
Kielsimme olevamme tällä matkalla turisteja, koska emme käyneet SISÄLLÄ missään pakollisissa nähtävyyksissä. Ulkopuolelta käsin Lontoon tututkin rakennukset näyttivät linnoituksilta, jotka ovat hiekkapuhallettu irti historiasta. Omanlaisensa spefistisen ilmapiirin sekin kyllä luo, vaikka turistimassat näiden rakennusten liepeillä olivat massiiviset.
Omien kaljojen juonti kuningattaren puutarhassa tuntui sitten sitäkin pastoraalisemmalta.
Vasta matkan viimeisenä päivänä osuin sattumalta divariin, ja sieltä löytyi aarteita, kuten miekkailun historiikki ja Jo Waltonin vaihtoehtohistoria Lontoosta ja Nalo Hopkinsonin klassikkoharvinaisuus, kaikki kuudella punnalla.
Mutta tällaiset löydötkin tuntuvat krääsältä sitä kulunkia vasten, mitä viikko lontoolaisessa hotellissa maksaa. Vaikka oli meillä siinäkin ihmeellinen onni: varaamani hotelli oli niin täysi että meidät siirrettiin samaan hintaan saman ketjun toiseen hotelliin, jossa meitä odotti neljän tähden huone. Bloomsburyn museomainen rauha muuttui illuusiosta todellisuudeksi, hiljaisessa rakennuksessa elimme yli vuodenvaihtumisenkin kuin historian kuplassa.
Puutarhassa lauloi rastas monesta keväästä, ja sen puutarhan toisella puolella näin ikkunasta sihen hostellin dormitoryyn, jossa olin asunut viikon talvella 1987. Silloin kävin katsomassa musikaaleja ja Royal Shakespeare Companya, nyt en edes elokuvissa kertaakaan: tavallinen leffalippu olisi maksanut mukavat 18 puntaa, heikomman teatterin hyvässä matineassa 10 puntaa. Uh.
Avalonin maassa on unelmoitava television ääressä, ja kevätsään vihertävinä keskipäivähetkinä.
Yhtenä päivänä kävimme Oxfordissa, se oli sääennusteen mukaisesti erityisen lämmin ja aurinkoinen, mutta iltapäivällä muuttui ukkossateeksi, joka vyöryi yllemme juuri kun olimme tulleet collegeista ja etsimme ruokapaikkaa ja pelastuimme tuohon Tolkienin & Lewisin Eagle and the Child -pubiin, jossa fantasiagenre sai muotonsa sellaisena kuin me sen ja itsemme faneina nykypäivänä tunnistamme. Paikka on siis nykyään kokoperheen ruokapubi, jota hillitty T&L-memorabilia koristaa aforismeina. [Tarkempi raportti Oxfordin reissusta löytyy Saaran blogista]
Sieltä oli hyvä aloittaa hitaahko paluu tänne Suomeen, missä meitä odottivat 20 asteen pakkaset ja koko takapihafasistien halventama peräkamaripohjola kolkompana ja torjuvampana kuin mikään mitä meluisa metropoli voisi koskaan olla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti